Pekka Ervast: VUORISAARNA

Lyhennelmä kirjan loppuosasta (sivut 118 – 147)

Kommentaario-osa sisältää vielä yhdeksän lukua: Hyvät työt ja paasto, Rukous, Aarteet, Ruumiin valo, Jumala ja mammona, Etsikää niin te löydätte, Väärät profeetat, Kaita tie ja Loppusanat, nimien vastatessa jälleen säkeiden puolella käytettyjä otsikoita.  Seuraavassa koosteessani pyrin poimintoja käyttäen ja tiivistäen tuomaan esiin noiden lukujen keskeiset ajatussisällöt.

Hyvä työt ja paasto

Puhuessaan hyvistä töistä ja myötätunnon osoittamisesta Jeesus puhui myös palkasta. Kysymys ei ole ulkonaisista palkinnoista, vaan omantunnon rauhasta, iloisesta mielestä, kansalaisoikeudesta hengen maailmassa.  Se oli myös luonnollista seurausta siitä, kun ihminen ei odottanut mitään palkkaa hyvistä töistään, vaan unohti itsensä.  Myötätunnossa ei hänen mukaansa ollut kysymys yksinomaan tuntemisesta, koska paljas tunne oli kuolleena syntynyt. Myötätunnon kuului muuttua teoksi, ja tekona tunne oli elävä. Auttamisessa taas oli olennaista, ettei se ollut tekopyhää, ei perustunut johonkin ”vanhurskauteen” ylimalkaan, tai pyhyyteen, jonka ääriviivoja saisimme itse mielin määrin laatia.  Mutta sen ei pitänyt olla myöskään kylmää ja sydämetöntä ”almujen antamista”.  Ja kaikkiaan, kun Jeesus puhui opetuslapsilleen uudesta elämänymmärryksestä, joka vuorisaarnassa on tänään luettavissa, hän ei tarkoittanut, että ihmiset noudattaisivat sen ohjeita sitä varten, että näyttäisivät erikoisilta, että heidät huomattaisiin tai että saavuttaisivat mainetta ihmisten kesken. Uusi elämä valkeni vain sille, joka etsi sitä sen itsensä tähden, Ervast kirjoittaa.

Rukous

Rukouksen opetuksessaan Jeesus neuvoi seuraajiaan olemaan huolehtimatta siitä, mitä he söisivät ja joisivat ja millä itsensä vaatettaisivat, sillä taivaallinen Isä kyllä tiesi mitä he tarvitsivat ennen kuin anoivatkaan häneltä. Kuitenkin Jeesus neuvoi samoja seuraajiaan rukoilemaan taivaalliselta Isältä jokapäiväistä leipää.  Ajatteleva ymmärtää, ettei asioita pidä käsittää vain ulkonaisesti, eihän Jumalakaan ole ulkopuolellamme.  Ervast muistuttaa myös siitä, että Jumala on Isä, joka asuu hengessämme. Rukoillessamme käännymme sisäisen Isän puoleen ja sanomme hänelle: puhu meille tänä päivänä eläviä sanojasi. Niinpä kysymys on yliaistillisesta leivästä, hengen ravinnosta, jota ilman ei kukaan voi tulla toimeen.  Rukous on sisäinen hartaushetki yksin ollessamme, ainakin sydämessämme omassa kammiossa, mutta rukoukseen liittyy myös asia, joka koskee syntien anteeksisaamista ja -antamista.  Siinäkin suhteessa Jeesuksen oppi oli elämänmukainen ja yksinkertainen: taivaallinen Isämme antaa meille anteeksi, jos annamme anteeksi toisillemme.

Aarteet

Jeesuksen puhe aarteista ei ole Ervastin mukaan mitään korupuhetta.  Taivaallisia aarteita ovat kaikki ne rakastavat, rohkaisevat, luottamusta uhkuvat ja siunaavat ajatukset ja tunteet, joita toiset ihmiset toinen toisilleen omistavat .  Ja hän täydentää, etteivät ne ole ilmaisia, vaan niistä aarteista on myös maksettava; vastaanottaja lunastaa ne omalla rakkaudellaan,  lempeydellään, avullaan, ystävyydellään, teoillaan. Toisten siunaukset ovat arvokkaita sen vuoksi, että ne vähitellen muovaavat  ihmisen ylösnousemusruumista,  josta tulee hänen kuolematon verhonsa.

Ruumiin valo  

Ruumiin valossa ei ole kysymys ensi kädessä ruumiillisesta silmästä, vaan järjestä, ”järjen silmästä”. Järjen silmän terveys on rehellisyydessä, vilpittömyydessä, totuudenrakkaudessa. Jos järki, ajatus, ymmärrys on vilpitön se omaksuu Jeesuksen uuden elämänymmärryksen,  ja silloin koko ruumis on valoisa. Jos järkemme on pimeyttä, niin voi vain kysyä, kuinka suuri onkaan silloin pimeyden, alemman luontomme, ymmärtämättömyytemme, kypsymättömyytemme voima?

Jumala ja mammona

Entä mikä oikeastaan oli  ”mammona”, rikkauden armoton jumalako? Ervast lähtee avaamaan kysymystä tähän tapaan:  Kristikunta on käsittänyt tuon sanan rikkaudeksi, mikä on hyvä sinään.  Jeesus ei kuitenkaan puhunut rikkaudesta mitään. Jeesuksen sanat olivatkin merkitykseltään syvemmät ja laajemmat. 

Ihmiset kohdistavat huomionsa jokapäiväiseen toimeentuloon ja kaikkeen mitä siihen kuuluu, onhan se olemassaolon lakina.  Kuitenkin kaikki ihmiset myös pyrkivät tästä vapaiksi.  Rikkaat tietävät, että omistaminen tuottaa huolta. He eivät ole aina sen onnellisempia kuin köyhätkään. Apu löytyy kun kääntyy tarkastelemaan asioita hengen kannalta. Vähitellen enenee aikakin, jonka ihminen on vapaa siihen käyttämään.

Ervast katsoo, että puhuessaan mammonasta Jeesus puhui itse asiassa elämisen halusta, joka ei asu karkeassa ruumissa, vaan tajuavassa sielussa.   Jeesuksen syvällisenä ajatuksena tuolloin oli, ettei ihmisen pitänyt murehtia kuolevaisen sielunsa elämästä maan päällä, siitä, että hän persoonallisen sielunsa takia pysyisi hengissä. Pääasia ei ollut se, miten toimeentulo järjestyisi, pääasia oli opetuslapsen psykologisessa asenteessa. Siihen asenteeseen sisältyi uusi korkeampi käytäntö, lasten kaltaisuus. Muuan lasten tuntomerkkihän on, että he eivät kykene itse huolehtimaan toimeentulostaan. Se on heistä huolehtivien vanhempien suuri onni ja ilo.

Etsikää niin te löydätte

Kristityksi tullaan vain etsimällä ja kolkuttamalla. Järjettömältä tuntuisikin oleminen maan päällä (tai muualla) jos ei tiedä totuutta, minkä tähden on olemassa. Etsimiseen sisältyy uskon salaisuus.  Usko ei ole jonkun opin totena pitämistä, vaan luottamus totuuden voimaan, sisäinen vakaumus, että se joka etsii, löytää.  Kun ihminen etsii totuuden henkistä leipää, kuinka isä silloin antaisi hänelle uskonkappaleen kiviä. Tärkeintä oli rukoilla totuuden ja rakkauden pyhää henkeä. Ja kun etsii, Isä avaa portit ja ilmoittaa itsestään. Taivaan portit avautuvat aina sisään päin.  

Väärät profeetat

Asiayhteyteen vääristä profeetoista sopii Ervastin mielestä jo Konfutsenkin aikoinaan antama lausuma ja neuvo: ”kaikki mitä tahdotte, että ihmiset tekisivät teille, se tehkää heille”. Ja vielä  paremmin  se sopii Jeesuksen ilmaisemana, hänen liittäessään loppuun vakuutuksen: ”sillä tämä on laki ja profeetat”.   Ja hän sanoo myös, että väärät profeetat tunnetaan hedelmistään. Mutta he saattavat silti lumota, Ervastin sanoin, oikeaoppisuudellaan ja siveellisellä etevämmyydellään; tuskin epäsiveelliset ja häijyt luonteet saisivat paljon kannatusta. Vaikka harvat sentään totuutta etsiessään lankeavat epäsiveellisyyden ja pahuuden, niin sitä enemmän oikeaoppisuuden ja tuomitsevuuden lumoihin.  Mutta koska ihmisten keskuudessa eri tahot selittävät usein asiaa toisiaan vastaan juuri tuolla tavalla, Jeesus antaa aina uudelleen käteemme totuuden mittapuun, oman profeetallisen ilmoituksensa. Siinä profeetan oppi on lähin ja korkeinta siveellistä laatua. Se paljastaa paitsi sen, millä tavoin välttää ja välttyä olemasta toisille ”raatelevia susia”, myös ihmisen sydämen ja omantunnon sen syvimmässä ja kauneimmassa puhtaudessaan sekä kannustaa ja auttaa jättämään myös julistuksessa taakse semmoista, jonka ohi on jo päästy.  Niin, että opetus muodostuu siveellisesti yhtä pitäväksi Jeesuksen opin kanssa tai nousee sitä korkeammalle.

Kaita tie

Ervast luonnehtii, että vaikka taivasten valtakunta ei ole paikallisesti eikä ajallisesti erillään näkyvästä todellisuudesta, vaan on Jeesuksen sanojen ja opetusten mukaan meissä itsessämme, se on laatunsa ja olemuksensa kautta kuitenkin siinä määrin etäällä jokapäiväisestä tajunnastamme, ettei siihen astuta yhtä helposti kuin siirrytään huoneesta toiseen näkyvässä elämässä.  On ikään kuin kuljettava pitkä tie, ennen kuin päästään sen portille.  

Ollessamme uppoutuneita elämän hyörinään ja pyörinään, elämme ajattelematta ikuisia, kysymättä miksi, välittämättä muusta kuin jokapäiväisistä iloista ja suruista, emme kulje mitään tietä. Emme ole vielä heränneet etsimään. Vasta kun alamme etsiä ja kolkuttaa, astumme tielle. Mutta niin kauan kuin etsimisemme painopiste on persoonallisessa sieluelämässä, niin kauan kuin aateskelemme ja filosofoimme, luemme ja tuumimme, tutkimme ja valikoimme, uskomme sokeasti tai ulkokohtaisesti dogmeihin jne., kuljemme ”leveällä tiellä”.  Ikuinen elämä on hengessä, mutta ennen kuin ihmisen sielullinen, persoonallinen minä unohtaen itsensä yhtyy henkeen, täytyy ihmishengen palata yhä uudelleen sielullis-ruumiilliseen maailmaan, kunnes lopulta, jossain ruumistuksessa, sen synnyttämä persoonallinen minä kaipaa Isänsä kotiin ja astuu kaidalle tielle. Tuolloin, painopisteen siirtyessä henkiseen elämään ja sen ihanteellisiin arvoihin, hän alkaa kulkea keskitetysti ja kiinteästi Mestarin jäljissä.

Loppusanat

Oppilaan mielestä vuorisaarnan loppusanat hämmästyneistä kansanjoukoista ovat kauniit ja hyvin valitut. Itsekin hän kokee olevansa hämmästynyt vuorisaarnan ihmeellisestä merkityksestä; se oli tosiaan niin täynnä  ”tietoa”, jota sanaa myös Ervast, opettajansa, oli käyttänyt suomennoksessaan. Semmoista puhetta ei pelkkä kirjanoppinut hänen mielestään olisi voinut pitää. Niinpä hän tahtoo vielä kuulla, mitä mieltä opettaja oli vanhassa käännöksessä olevasta ”valta”-sanasta tässä yhteydessä.  

Ervastin mielestä tarkoitus lienee sama, vaikka sana "valta" oli  huonosti valittu; olisi pitänyt olla ” tiedon antama valta”… ”Jeesuksella oli se valta, minkä hänen taivaallinen isänsä oli hänelle suonut, mutta se ei ollut mielivaltaisesti annettu, vaan luonnollisena ”palkkana” eli seurauksena siitä asemasta, minkä Jeesus oli elämien vieriessä hankkinut itselleen taivasten valtakunnassa. Tietoahan seuraa aina valta. Tämä tieto ja tämä valta on tosi profeetan tuntomerkki, ja se nostaa hänet niin korkealle yli kaikkien kirjanoppineiden.”

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Viides käsky (sivut 113 – 117)

Oppilaan ja opettajan välinen keskustelu lähtee käyntiin tiiviinä, oppilaan kokemusten pohjalta. Oppilas on huomannut viidennen käskyn olevan varsinaisen rakkauden käskyn, ja koska hän ei halua olla ulkokullattu tai pyrkiä edelle itseään, hän pohtii, miten voisi rakastaa sellaista, joka häntä vihaa, aiheuttaa hänelle pahaa ja kaikkea vahinkoa. Opettaja pyytää häntä kiinnittämään huomion Jeesuksen neuvoon vainoojien puolesta rukoilemisesta, koska siihen ihminen pystyi, jos ei rakastamaan.

Kuinka sitten Jeesus nimenomaan käski vihollista rakastamaan?  Sitä oli opettajan mielestä syytä tarkastella vanhaa käskyä, ”rakasta lähimmäistäsi” - taustaa vasten, johon käskyyn Jeesus oli selvyyden vuoksi myös lisännyt ”vihaa vihollistasi”. Tuossa lisäyksessä oli totuudenmukaisesti ilmaistu vanhan käskyn henki.  Jeesus oli lisäyksen kautta halunnut painottaa lähimmäisen rakkauden merkitystä, mutta tuoda myös esiin eroa yleiseen ihmiskäsitykseen ja maailmankatsomukseen silloin ja nyt. Kun lähimmäisellä oli tarkoitettu vanhan testamentin aikana esimerkiksi naapuria, omaan maahan tai samaan heimoon kuuluvaa, ja vihollisella etäämpänä asuvaa, vieraaseen heimoon kuuluvaa, ja niin uudessa käskyssä ”rakastakaa vihollisianne” tuotiin julki ihmiskuvaa ja elämänymmärrystä, joka oli aikaisempaa kehittyneempi, syvempi ja laajempi. Siihen täytyi olla siis myös ”tilaus”, nykykielellä ilmaistuna.

Oppilas arvelee, puolittain kysyy, että uudella käskyllä oli kansainvälinen, poliittinen merkitys. Opettaja on jossain määrin samaa mieltä, olihan Jeesus opettanut, että rotuun, väriin, kansallisuuteen katsomatta ovat kaikki ihmiset veljiä, ja kaikkia oli rakastettava.  Ja hän jatkaa tähän tapaan: Lyhyesti jos tahtoi sanoa, mitä Jeesus viidennessä käskyssään opettaa - Jeesus kieltää sodan. Kuitenkaan ei tällä käskyllä, kuten muillakaan, ole päiväpoliittista tarkoitusta. "Jotenka se ei sano: nyt, kaikki  kansat, riisukaa aseenne! Se sanoo: nyt, kaikki yksilöt, valistukaa, tulkaa kristityiksi, seuratkaa minua!”  Niin, yksilöistähän kaikki lähtee, myös luopuminen aseista, kieltäytyminen sotimisesta.

Oppilaan kysymykseen, halveksiiko Jeesus siis sotamiehiä, Ervast vastaa ensin kysymyksellä, oliko hänen henkensä mukaista halveksia ketään. Hän jatkaa tuoden esiin valoisan  näkemyksensä. Sen mukaan Jeesus epäilemättä tiesi yhtä hyvin kuin me tänään, että sotilaiden joukossa on tavallista ritarillisimpia, mitä rehellisimpiä ja kauniimpia luonteita. Oli vain kysymys siitä, että yksilöt heräisivät. Ja vielä niin, että olisivat uuden elämän ymmärryksen omaksumisessa täysin vilpittömiä, vailla teennäisyyttä tai epäröintiä.  Hän toteaa myös, että totuus vapauttaa, ja mitä ilmeisimmin myös kokemuksensa pohjalta sanoo: ”Kun ihminen näkee totuuden, hän ihastuu, hän riemastuu, hän tulee autuaaksi. Taivasten valtakunnan elämä aiheuttaa ehkä ulkonaisia vaikeuksia, mutta se varmasti tuo mukanaan sisäisen rauhan ja onnen.”

Eloisaan dialogin muotoon laadittu selitysosa, kommentaario, tarjoaa tässäkin luvussa lukijalle mahdollisuuden mielekkäällä tavalla saada vastauksia myös itse käännöstä koskeviin erityiskysymyksiin, joiden tekeminen lienee ollut myös kirjailijan toiveena.  Ne avaavat ja valaisevat lisää aseettomuuden sisältöä ja merkitystä tavallisen ihmisen ja jokapäiväisen elämän kannalta. Mainittakoon kuitenkin, ettei Vuorisaarna-kirja ole tekijänsä ainoa teos, jossa Jeesuksen käskyihin voi myös omakohtaisesti paneutua.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Neljäs käsky (sivut 108 – 112)

Ervast on sanonut useissa kirjoituksissaan, että pahan vastustamattomuus on Kristuksen opin kulmakivi. Ajatus ei mielestäni himmene siitä, että Jeesuksen sanoja: ”jos joku lyö sinua oikealle poskelle, käännä hänelle vasenkin” on kummasteltu, vähätelty, kielletty, tulkittu merkityksettömiksi, runolliseksi fraasiksi kristillisyydestä, käytetty puolileikillisenä varoituksena, tai viisastelevana ohjeena siitä, miten ei ainakaan tulisi toimia elämässä.  Samansuuntaisesti on suhtauduttu myös jakeeseen, jossa kehotetaan antamaan ihokasta pyytävälle viittakin. Ja vaikka kysymys onkin kuvakielestä ja vertauksista, on niiden takaisten tilanteiden ja todellisuuksien sekä oman suhtautumistavan muutoksen tarpeellisuuden näkeminen etenkin hankalissa tilanteissa ilmeisesti sen verran vaativaa, että mieluummin jäisimme kiinni lauseiden ulkoiseen muotoon pitäen jotain muuta kuin entistä, totuttua asennetta ja toimintatapaa liian vaikeana ellei mahdottomana toteuttaa. Niin kuin on kirjan oppilaskin vähän epäilevällä mielellä kysyessään opettajaltaan, onko edessä todellinen ja positiivinen Jeesuksen antama käsky.

Opettajan vastaus on mutkaton, kysymyksessä on evankeliumin selvä oppi, ja hän muistuttaa, että kaikki Jeesuksen viisi käskyä ovat helposti löydettävissä, koska käskyn edellä käyvät aina sanat: ”te olette kuulleet sanotuksi (vanhan ajan ihmisille) niin ja niin, mutta minä sanon teille”.  Oppilas toivoo kuitenkin selvennystä neljännen käskyn ”mieleen” ja sisältöön, koska teeskentely ja ulkokullattu nöyryys ei ole koskaan miellyttänyt häntä. Rehellisesti hän sanoo ajattelevansa, että Jumalakin rakastaa enemmän kunnon miestä, joka antaa takaisin, kuin että alamaisesti kumartaen ja vaieten pitää esimerkiksi solvaukset hyvänään.  

Opettaja ei sivuuta eikä mitätöi oppilaan kokemusta, vaan ymmärtää tarvettamme noudattaa niitä eettisiä ja moraalisia mittapuita, jotka järjessämme ja sydämessämme tunnemme oikeiksi. Ja hän vertaa toisiinsa entisajan ritaria, joka oli aina valmis paljastamaan miekkansa omansa ja toisen kunnian puolustamiseksi sekä nöyryyttä ja jumalisuutta teeskentelevää munkkia tai jesuiittaa. Moraalinen vaistomme pitää edellistä etevämpänä ja tarjoaa hyväksyntäämme mieluummin hänelle. Mutta Ervast myös tähdentää, että Jeesuksen käskyt olivat ja ovat edelleen niitä varten, jotka ovat kyllästyneitä, ehkä myös väsyneitä maailman teihin, ja totuudenetsijöinä pyrkivät omaksumaan taivasten valtakunnan elämää. Heille Jeesuksen käskyt eivät ole luonnottomia tai luonnon vastaisia, vaan paljastuvat ja puhuttelevat innoittavasti oman sisäisen, korkeamman luontonsa kautta. Jos taas yrittää teeskennellen pitää kiinni käskyn kirjaimesta, sen voima ja sanoma voi kääntyä pyrkijää vastaan.  Ja tässä kohden palataan kysymykseen, mikä on tämä neljäs käsky? Sen ytimeen pääsi eroja tarkastelemalla.

 Kun Mooseksen laissa hallitsi koston ajatus, ”silmä silmästä, hammas hampaasta”, niin Jeesuksen mukaan ei pitänyt lainkaan kostaa, ei yksityisesti eikä yhteisesti, eikä olla toisten tuomareina, sillä tuomita voi vain se, joka itse oli synnitön. Oppilaan mieleen nousee, mahtoiko Jeesus olla kaikkea oikeuslaitosta vastaan, ja mihin jouduttaisiin jos ei oikeuslaitosta olisi. ”Kuka semmoista puhuu?”, opettaja kysyy ja jatkaa: ”…sellainen tilanne edellyttäisi yhteiskunnan jäsenten kulkemista Mestarin jäljessä.”  Oppilas kysyy vielä samaa, edellyttäen että yhteiskunta olisi jo kristitty. ”Silloin olisi syytä koettaa kaikin puolin kasvattaa itseään, ja oppia kiskomaan pienestä pitäen malkaa omasta silmästään, ennen kuin panisi merkille rikan veljensä silmästä", opettaja vastaa. 

Entä miten silloin suhtauduttaisiin ihmisiin, joilla oli rikollisia taipumuksia, oppilas haluaa tietää. Opettajan vastaus perustuu hänen kokemukseensa ja tietoonsa Jeesuksen alullepanemasta uudesta ajasta ja elämänymmärryksestä, johon mm. sisältyi uusi tapa suhtautua pahaan. Siinä elämänymmärryksessä ei hallinnut kostonhalu,  vaan myötätunto, lempeys, anteeksianto, myös itseensä katsominen ja asioiden oikea suhteuttaminen. Kun siis aiemmin korkein moraalinen käsite, johon ihmiset kohosivat oli kylmä ja raudankova oikeus, niin Jeesus paljasti seuraajilleen korkeimman moraalin, jonka lakina oli rakkaus.  Rakkaus vaikutti pahaa tehneeseenkin puhdistavasti, hyvä esimerkki kasvattavasti ja oikea järjellinen tieto elämästä ja sen tarkoituksesta oli omiaan toimimaan rikollisia taipumuksia ehkäisevästi. Tyytyväisenä oppilas toteaa tähän suuntaan jo paljon edetynkin yhteiskunnassa. Opettajankin mielestä se oli kiitoksella mainittavaa.

Luku etenee loppua kohti melko toiveikkaissa merkeissä. Ihanne pahan vastustamattomuudesta ei tunnukaan enää olevan arjen ulottumattomissa, liian kaukana yksilöiden ja yhteisöjen elämästä. Ervastin näkemyksenä on, että uudet aatteet ovat jo hapattaneet maailmaa, ja vaikka yhteiskunnissa vallitsee vielä vanha järjestys, on yleinen mielipide monessa suhteessa muuttunut. Persoonallista kostoa ei suvaita ja myös usko yhteiskunnallisen koston oikeutukseen on alkanut horjua. (Ervastin sanoista on jo lähemmäs sata vuotta) ”Silti emme saata odottaa mitään pysyviä muutoksia yhteiskuntajärjestyksessämme, ennen kuin yksilöt ovat heränneet, muuttuneet ja ´kristianisoituneet´. Vallankumoukset, väkivaltaiset muutokset ja väkinäiset uudistukset ovat, kuten Jeesus sanoisi, valheen isästä kotoisin.”

”Kristikunnan uudestisyntyminen on mahdollinen ainoastaan siten, että yhä useammat yksilöt siellä täällä pitkin maailmaa alkavat seurata Jeesus Kristusta ja levittää hänen oppiansa”.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kolmas käsky (sivut 103 – 107)

Kolmas käsky, älä vanno, kuvautuu oppilaalle alkuunsa hieman outona tai ainakin vieraana elämänohjeena, ainakaan hän ei ole vannomisen suhteen asiaa niin päin ajatellut.  Ovathan yhteiskunnat ja kulttuurit pitkälti aina rakentuneet valoille ja vannomisille.   Opettaja tuo esiin, ettei Jeesus puhukaan ”koko yhteiskunnasta”, vaan kohdistaa sanansa niille, jotka pyrkivät henkeen ja haluavat häntä seurata.  Ja hän ottaa asiaa valaistakseen esille kysymyksen, minkä tähden ensimmäisiä kristittyjä vainottiin Rooman valtakunnassa, vaikka siellä vallitsi uskonvapaus? Heitä vainottiin ja ahdistettiin valtakunnan turvallisuudelle vaarallisina, koska kieltäytyivät tekemästä valaa Rooman lipuille, eli kieltäytyivät sotapalveluksesta ja uskollisuusvalasta keisarille. Heidän uusi uskonsahan oli sellainen, että järkyttäisi maailman järjestystä perustuksia myöten. Oppilas huomaa saaneensa uuden ja kiintoisan kuvan ensimmäisistä kristityistä, ja uskoo heistä tulevan mitä mielenkiintoisimman ilmiön historiassa. Mutta silti hän tuo myös esiin, ettei siltikään periaatteellisesti kolmannesta käskystä ymmärrä, mitä Jeesuksella oli vastaan valantekoa, joka hänen mielestään oli vain muodollinen asia. Opettaja ei pidä valantekoa muodollisena seikkana. Niinpä kun ihminen sitoutui virkatoimissaan noudattamaan määrättyjä sääntöjä ja ohjeita, hän ei voinut olla pintapuolinen valansa suhteen.  Kuta rehellisempi, tunnollisempi hän oli ihmisenä, sitä merkittävämpi oli hänelle hänen valansa. Oppilas myöntää tämän, mutta toteaa valan koskevan asioita, joita tuo ihminen muutoinkin noudattaisi. Harvoin se johtikaan ristiriitaan, opettajan mielestä, mutta niinkin oli mahdollista tapahtua. Hän kertoo esimerkin papista, joka oli kadottanut uskonsa helvettiin, ikuiseen kadotukseen ja joihinkin muihin kirkon dogmeihin, mutta omaksunut sen sijaan jälleensyntymisen, ollen löytämästään valosta haltioissaan ja olisi puhunut siitä mielellään tehtävissään. Sitä hän ei kuitenkaan uskaltanut, koska olisi menettänyt virkansa, eikä olisi voinut enää elättää perhettään, koska ei ollut muuta työtä eikä ammattia.

Oppilas kysyy, tahtoiko Jeesus siis pelastaa seuraajiaan tuollaisilta ristiriidoilta.”Kyllä niinkin, vaikka käskyllä itsessään on toinen lähtökohta”, opettaja vastaa. Se lähtökohta perustui hänen mukaansa siihen, että henkiolentona ihminen oli itsenäinen ja vapaa; hänen ei pitänyt sitoa itseään toisen orjaksi tulevaisuuteen nähden, vaan aina säilyttää omatuntonsa vapaana ja puhtaana, kuten Jeesus oli opetuslapsilleen neuvonut.

Oppilaan mieleen nousee, eikö ihminen voi luvata mitään, edes itselleen. Opettajan mielestä vapaaehtoinen, iloinen lupaus, kun muistaa ottaa huomioon, että aina voi tulla todellisia esteitä, on aivan luonnollinen ihmisten kesken. Sellainen lupaus ei ole vala, sillä siinä ihminen ei luovu vapaudestaan luovuttamalla vallan itsensä yli toiselle. Ja mitä tuli lupauksiin itselleen, niin se oli jokaisen omantunnon ratkaistavissa. Ja lupaus oli syytä tehdä aina korkeammalle itselle, joka ei koskaan vaatinut mitään omatunnon vastaista. Tärkeää oli myös oppia noudattamaan tuollaisia päätöksiään ja olemaan samalla ”uskollinen pienessä”. Vähitellen elämä voi uskoa hänelle  suurempiakin tehtäviä. Kun ihminen alkaa seurata Jeesusta, ja seurata vuorisaarnaa, elämä muuttuu ihmiselle kouluksi, jossa hän oppii pitämään sanattomat sanansa itselleen, omia lujia päätöksiään ja lupauksiaan, Ervast selkiyttää.

Kolmas käsky on kaikessa yksinkertaisuudessaan samalla hienosyinen, moneen suuntaan ja tasoon avautuva. Se tuo mieleen myös vanhoja sanontoja ja arjen viisauksia, kuten ”vannomatta paras”, ”parempi katsoa kuin katua”… Kirjassa keskustelijat huomaavat olevansa yksimielisiä siitä, ettei käsky tarkoita pelkästään valantekoa, vaan siinä piilee neuvoja myös puhumisen suhteen. Ei pitänyt käyttää kieltään väärin, puhua pahaa ja turhia. Turhista sanoista sai vastata, Jeesuksenkin mukaan, olihan puhekyky sitä varten, että hän ”totuuden tunnustaisi”. Joka ei osannut vaieta oikealla ajalla, ei osannut puhua tottakaan aikanaan. Totuuden puhujalle oli siis tunnusomaista myös oikea vaikeneminen. Loppuriveillä Ervast vielä toteaa, että toden puhujat, esimerkiksi suuret runoilijat, ovat harvasanaisia jokapäiväisessä elämässään.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Toinen käsky (sivut 91 – 102)

 Toisessa käskyssä, kuten ensimmäisessäkin, Jeesus on tahtonut teroittaa jotain uutta elämänohjetta, joka kokonaan poikkesi vanhasta. Kun Mooseksen käskyssä sanottiin, ”älä tee aviorikosta”, Jeesus meni syvemmälle, asian ytimeen,  siveettömyyden tai nykykielellä ilmaistuna epäeettisyyden, vastuuttomuuden, epämoraalisuuden ilmentymään,  josta aviorikoskin on seurausta. Keskustelussa oppilaan kanssa Ervast lähtee avaamaan ja purkamaan tuota ilmentymää, ja kysyy, missä siveettömyys asuu?  Hän kääntää huomion ihmisen ajatuksiin ja sydämeen. Oppilaan kysymyksestä, miksi opettaja käytti suomennoksessaan ”häpäistä"- sanaa ”huorintekemisen” sijasta seuraa valaiseva keskustelu, jossa Ervast käskyn sisältöä esille tuoden, eritellen ja vertaillen auttaa havaitsemaan, kuinka evankeliumin alkuperäisestä tekstistä on  pääteltävissä, ettei Jeesus puhunut sukupuolisesta siveettömyydestä ainoastaan ”aviorikoksena”.  Esimerkkinä tästä kreikankielinen sana gynee, joka merkitsee yhtä hyvin naimisissa olevaa kuin naimatonta naista. Sama yleinen merkitys on latinalaisella sanalla mulier, jota versio Vulgata tässä kohden käyttää. Jos Jeesus olisi tarkoittanut vain aviovaimoja, hän ei olisi silloin käyttänyt yleisesti sanaa ”nainen”.  

Se mitä Jeesuksesta tiedetään, tukee vahvasti käsitystä, että hän oli luonnollinen ihminen, joka ei torjunut tai väheksynyt ketään eikä kieltänyt elämän moninaisuutta. Suvaitsevaisuuden ja elämän eri puolien tuntemuksen ei tarvitse kuitenkaan sulkea pois asioiden erottamiskykyä, varovaisuutta ja viisautta. Mitäpä muuta yhtä tärkeää voisi ajatella Jeesuksen, kuin myös Pekka Ervastinkin Vorisaarna-kirjassaan halunneen toisen käskyn kautta opettaa, kuin että sukupuolivoimatkin olivat jumalallisia, ihmisen kasvuksi ja kehitykseksi tarkoitettu ja että niiden väärinkäyttöä tuli välttää.  Niinpä toisessa käskyssä puhutaan enemmän kuin rivien välistä, myös noiden voimien väärinkäytön kauaskantoisista ja huonoa karmaa tuottavista seurauksista. Samalla kun muistutetaan suorin sanoin niin parisuhteessa eläviä kuin parisuhteeseen aikoviakin siitä, miten vastuullisesta asiasta sukupuolisessa sitoutumisessa onkaan kysymys.

 ”Älä ole ajatuksissasi epäpuhdas, sillä jos katselet naista himoiten, häpäiset häntä jo sydämessäsi”, Ervast tuo esiin käskyn suomennoksessaan. Ja lisää, että asianomaisilla muutoksilla tämä tietysti koski naisia yhtä paljon kuin miehiä.  Ja koska ei siis ollut kysymys vain aviorikoksesta, sana ”häpäistä” oli oikea ja asiallinen, sopien sanottavaksi sekä naineista että naimattomista, vastaten kreikankielisessä alkutekstissä ilmaistua tarkoitusta.

Se, miten vuorisaarna jatkuu tästä eteenpäin tuntuu kirjan oppilaasta raskaalta, eritoten säkeet, jotka ovat antaneet aihetta ruumiin silpomiseen. Ja hänen on vaikea uskoa, että Jeesus olisi niin tarkoittanut. Ja sekin häntä mietityttää, tuomitsivatko nuo säkeet synniksi kaiken aistillisen elämän, kaiken taiteen, kaiken kauneuden, niin kuin puritaanit, pietistit ja monet muut uskossaan kiihkoilevat tahot olivat tehneet. Vastauksessaan opettaja tähdentää, että vaikka ne todella löytyvät alkuperäisissä muistiinpanoissa, neuvot on otettava vertauskuvallisesti, ja ne koskevat ensi kädessä sielullisia eikä ruumiillisia asioita. Tärkeää oli myös muistaa, että niitä saattoi ymmärtää vain taivasten valtakunnan valossa, ja siis olivatkin annetut Mestarin seuraajille, niille, jotka tahtoivat pyrkiä taivasten valtakuntaan. Ja hän kysyy oppilaalta, osaako hän sanoa, mikä taivasten valtakunnan perussävel on? Mutta oppilas kokee vieläkin jonkinlaista hämmennystä. Niinpä opettaja ehdottaa, että he jättäisivät säkeet rauhaan ja pyytää oppilasta kanssaan muistelemaan, mitä muuta Jeesus on opettanut taivasten valtakunnasta.  Päädytään toteamaan, että Jeesuksen seuraaja on täynnä lapsellista iloa ja viattomuutta, enkelimäistä riemua ja omantunnon rauhaa. Lapset ja enkelit kun tunnetaan mm. siitä, että heidän aistinsa tuottavat heille yhtä mittaa iloa. Kaikesta kauniista ja jalosta he iloitsevat, maailma on heille täynnä aavistamattomia ihanuuksia, elämä täynnä iloisia yllätyksiä. Mutta heidän ilonpitonsa on puhdasta, viatonta, pyhää. Ja tähän samaan elämään pyrkii opetuslapsi, taivasten valtakunnan tavoittelija.

Oppilas empii, onko se mahdollista ihmisen saavuttaa. Opettajan vastaus Jeesuksen sanoin - ”ihmiselle se on mahdotonta, mutta Jumalalle kaikki on mahdollista” saa toisen edelleen vähän ihmeisiinsä; noinko opettaja pyörtää aiemmat sanansa siitä, ettei ulkopuolista vapahtajaa tarvita, koska lunastaja on hänessä itsessään. Siihen opettaja sanoo, ettei ole mitään ristiriitaa , sillä hän oli toistanut Jeesuksen sanoja. Jeesus puhui Jumalasta ”henkenä”, joka hallitsee näkymättömässä, taivasten valtakunnassa. Ja tuo valtakunta on ihmisessä, ihmisen sisimmässä, hänen hengessään, ja siis Jumalakin on hänessä. Mutta ihminen ei voi tuntea häntä muutoin kuin elämällä hänessä. Opettajan mielestä valaisevin ja ratkaisevin määritelmä Jumalasta kuuluu: Jumala on rakkaus.

Oppilas on tarkennusta vailla, sillä lause on paljon käytetty, jonkinlainen sanonta. Myös opettaja pitää johdonmukaisuutta tärkeänä, niinpä hän jatkaa, vastauksina oppilaan uusiinkin kysymyksiin, tähän tapaan:  Koska Jumala asuu henkemme taivaissa ollen rakkaus, on siis siellä piilevä vapahtaja se Rakkaus, joka on ihmisen suurin, korkein, sisin ja syvin siveellinen voima. Se tekee meidät lapsiksi ja enkelten kaltaisiksi. Mutta rakkaus on kykenemätön toimimaan ilman uskoa. Kun uskoo rakkauteen, niin rakkaus meissä voittaa. Silmänräpäyksessä emme voi olla täydellisiä, ja elämä on tie, jota on kuljettava. Rakkaus ei ole sokea voima kuten maallinen lempi, vaan itse viisauden olemus. Rakkaus on aurinko ja sielumme on kukka, joka avaa lehtensä elämälle ja valolle.

Keskustelussa palataan taas Jeesuksen ”pahennusta herättäneisiin neuvoihin”, silmän ja käden poistoineen, jotka Ervastin ymmärrykselle kuvautuvat pikemminkin selityksinä ja anteeksipyyntöinä toisten puolesta. Eläytyen Jeesuksen sanoihin hän kuvailee henkisen tien kulkijan elämää ja mahdollisia käytännön ratkaisuja. Joten - vaikka se onkin vielä melko harvinaista -  jos opetuslapsi on sellainen, jonka sydän on tulvillaan rakkautta, hän on oikeutettu heittämään päältään arvon tai aseman, jonkin kyvyn, lahjan, työn tai projektin, jos se on muodostunut kiusaksi - ei kiusaajaksi. Ihmiselle, joka tahtoo olla nöyrä ja yksinkertainen, palvella välittömästi, mennä ihmisten luo ollakseen yksinomaan veli kaikkien kanssa.  Tällä tavoin Jeesuksen sanat olivatkin kuin niiden puolustusta, joiden oli pakko rikkoa jotakin itsessään. Ja näkemyksensä ikään kuin täydentyy toisessa kohtaa, ajatuksissa jotka koskevat ihmisenä vastuullisuutta: "Ihmisen ei pidä paeta elämää, eikä kaivaa leiviskäänsä maahan...Kiusaukset ovat meidän kouluamme, kasvattavat meitä, ja antavat voimaa kun ne voitamme."

Viimeiseen säkeeseen ja sen sanamuotoihin liittyen on oppilaalla selvästi ollut myös pohdittavaa. Sanat ”muun tähden kuin huoruuden” on muutettuina sanoiksi ”sen lisäksi, että itse on syypää haureuteen”. Mietintänsä kilpistyykin kysymykseen: Kieltääkö Jeesus kokonaan avioeron, joka Mooseksen lain mukaan oli luvallinen?  Opettaja vastaa myöntävästi, mikäli on kysymys ihmisistä, jotka pyrkivät taivasten valtakuntaan. Mutta Ervastin ajatteluun sisältyy aina myös tietty lempeys, suhteellisuudentaju ja luonnollisuus. Niinpä hän jatkaa, oppilaan toiseen kysymykseen vastaten, että asia saa tietysti käänteen, jos toinen osapuoli on onneton ja haluaa erota.  ”Mutta opetuslapselle itselleen ei ole olemassa aviollista onnettomuutta. Elämäntoverinsa on annettu hänelle koulukumppaniksi, jonka kanssa hänen on ennen muita opittava elämään sovussa ja rakkaudessa. Hän ei siis kaipaa avioeroa. Jos hän taas aktiivisena toimijana eroaisi aviopuolisostaan, tekisi kaksinkertaisen synnin: ensiksikin hänen eroamisensa todistaisi, että hän itse on kääntänyt silmänsä toiseen, ja toiseksi hänen eroamisensa saattaisi puolison mahdollisesti kaipaamaan uutta puolisoa eli toisin sanoen tekemään aviorikoksen.” Ervast ei myöskään unohda mainita, että kaikissa tapauksissa ratkaisu on kuitenkin aina enemmän tai vähemmän kunkin omantunnon varassa, sillä opetuslapsi on omantunnon ihminen. 

Vaikka Ervastin ja hänen toverinsa välinen keskustelu parisuhteen eettismoraalisista kysymyksistä heijasteleekin  oman aikansa arvo-, normi- ja viestikulttuuritaustaa, samat kysymykset  puhuttavat yhä,  hakien ja löytäen vuorisaarnan hengen mukaisia vastauksia, yksityisten ihmisten kesken ja monenlaisilla  foorumeilla.   

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Ensimmäinen käsky (sivut 79 -90)

Vuorisaarnan ensimmäinen käsky nostaa oppilaan mieleen kysymyksen, tekeekö Jeesus näin mitättömäksi Mooseksen antamaa tappamisen kieltoa, mutta ymmärtää pian, että tappamattomuus on luonnollista sille, joka noudattaa käskyä: älä suutu. Käsky on hänestä kiintoisa, mutta laittaa miettimään, onko sitä mahdollista joka päivä noudattaa?

Opettaja lähtee siitä, että vaikka Jeesuksen käskyt on annettu vapaaehtoisina kehoituksina, niin jos halusi Jeesuksen jäljessä kulkea, oli ohjetta pidettävä aina mielessä, ja sitä kykynsä mukaan elämässään toteutettava.  Keskustelu etenee, sivuten myös historiaa ja sen ilmiöitä, kuten ”pyhää vihaa”, jota on kristikunnassa pidetty oikeutettuna. Opettajan mielestä syy on siinä, ettei olla riittävästi tunnettu Jeesuksen opetuksia; on eletty ”vanhassa liitossa”, jonka käskytkin ovat käyneet ylivoimaiseksi toteuttaa.

Mutta mitä Jeesus tarkoitti luettelemillaan rangaistuksilla, joita suuttunut ja vihastunut oli ansainnut? Ja pitikö ihmisiä haastaa oikeuteen suuttumistensa takia, vaikkeivät muuta pahaa olisi tehneet? Tietenkään ei, sillä kuten Tolstoikin oli sanonut, kysymys oli vertailusta.  Jeesus puhui suuttumisen asteista: suuttumisesta sydämessään, suuttumukselle vallan antamisesta sanoissaan sekä raivostumisesta.  Viittaaminen vanhatestamentin hengen mukaisiin kriteereihin ja rangaistuksiin oli luonteeltaan rinnastavaa ja samalla symbolista, tarkoituksena avata kulttuurillisten tapojen ja totunnaisuuksien kautta silmiä siihen, kuinka hyödytöntä, haitallista, epäeettistä ja vahingollista jo suuttuminen ja vihan pito oli, ajateltuna vapaasti Ervastin ajatuksenkulun mukaan.  Jeesus ei siis neuvonut vetämään ketään oikeuteen, vaan kehotti ihmisiä aina sopimaan nopeasti riitapuolensa kanssa. Ehkä jo senkin vuoksi, ettei hän aivan järkähtämättömästi maalliseen oikeuteen luottanut, huomauttaa Ervast.

Oppilasta kiinnostaa, miksi Jeesus tässä yhteydessä puhuu alttarista ja uhrilahjoista. Opettajan tietona on, että vanhimmat tekstit ovat säilyttäneet oikean ajatuksen – etenkin lauseessa ”tuot esille lahjasi”.  Tällä Jeesus ilmeisesti tarkoitti, että sovinto toisen ihmisen kanssa oli todellinen uhri, koska sopiessaan ihminen uhrasi Jumalalle oman riitaisen ja kylmän sydämensä. - Niin, ja joskus varmaan myös  loukatun, pahan mielensä  

Luku jatkuu tuomittuna ja vangittuna olemisesta kertovien kohtien käsittelyllä.  Ensin tavallisten, maallisten olosuhteiden kannalta, ja sitten metafyysisemmin, ihmisen joutumisesta ristiriitaan korkeamman itsensä kanssa ja samalla omaan vankilaansa.  Oikeudentuntonsa vuoksi vainotuista, joista oli ollut puhe aiemmin, todetaan nytkin, että sellaisessa tilassa ja asemassa oleva ihminen oli  ”autuas”,  ja sisäisesti vapaa. Mutta riidasta tai ajattelemattomuudesta johtuvasta oikeuteen tai vankilaan joutumista Ervast on sitä mieltä, ettei sellainen ainakaan edistänyt opetuslapsen, totuuden etsijän työtä taivasten valtakunnan puolesta, vaan oli omiaan haittaamaan ja hidastamaan sitä.  Ja vaikka ottaisikin huomioon, että ihmiset ovat heikkoja ja epätäydellisiä taivasten valtakuntaan pyrkiessään, niin Jeesus tuskin tarkoitti tässä yhteydessä lähimpiä opetuslapsiaan, sillä kaiken jättäneenä he eivät olleet enää alttiita lankeamaan mammonan kiusauksiin ja joutumaan riitaan vaikkapa veloista tai omistusoikeuksista maailman ihmisten kanssa.  Joten Mestari puhuikin ehkä tulevista ajoista ja vastaisista seuraajistaan, Ervast kertoo.
Toiseen merkitykseen liittyen sukeutuu opettajan ja oppilaan välille kiintoisa keskustelu erityisesti  Jeesuksen sanoista: ”… niin kauan kuin vielä olet tiellä kanssaan…”  ”Ihmisen omatunto, usein voimme sanoa - hänen valistunut järkensä ja hänen inhimmillinen sydämensä, on se korkeampi itse, jonka ääntä hän ei aina kuuntele ja jonka kanssa hän siten joutuu ristiriitaan”.

Ja millä tavoin me ihmiset joudumme ristiriitaan omantuntomme kanssa? opettaja kysyy, ja siihen  tähän tapaan vastaa: Suhteessa toisiin ihmisiin,  kylmyytenä, kovuutena, ylpeytenä, ynseytenä, kadehtimisena, iloitsemisena toisen vahingosta, vääryydentekona, velvollisuuksien laiminlyöntinä, valehtelemisena, pettämisenä… Omatunto vaatisi mielenmuutokseen, anteeksipyyntöihin, elämäntapojen uudistamiseen, mutta monesti ihminen on mieluummin riidassa omantuntonsa kanssa kuin nöyrtyisi ihmisten ja itsensä edessä. 

Omantuntonsa kanssa olisi hyvä pyrkiä sopimaan kuitenkin nopeasti, juuri elämän aikana, sillä kuoleman jälkeen jokapäiväinen persoonallinen minä erotetaan korkeammasta, ellei hän ole eläissään tehnyt sitä niin omakseen, että se on tullut häneksi itsekseen. Korkeamman minän tehtävänä on ihmisen kuoltua arvioida hänen elämäänsä ja huolehtia hänen puhdistumisestaan.   ”Katolinen kirkko on säilyttänyt purgatorio-dogmissaan paremman muiston alkuperäisistä kristillistä opeista kuin protestanttinen kirkko, sillä evankeliumitkin selvästi opettavat hadeksesta, shoelista eli tuonelasta. Ja minä näen tuossa Jeesuksen lauseessa vielä muutakin. Näen viittauksen jälleensyntymiseen”, Ervast kirjoittaa.  Ja mitä vankilaan vielä tulee, niin hän jatkaa, että pahat teot ja laiminlyönnit kirjoitetaan elämänkirjaan vastaista sovitusta varten, joka tapahtuu näkyväisessä elämässä, missä on rikottukin. Ruumiillinen elämä, niin ihmeellistä, kaunista ja lumoavaa kuin se toisaalta onkin, tai ehkäpä juuri siksi, on siis se vankila, johon ihminen heitetään aina uudelleen niin kauan kuin viimeinenkin velka on maksettu.

Kirjassa oppilas on kiinnostunut jälleensyntymisopista, pitäen sitä valaisevana ja luonnollisena ajatellessaan elämää kouluna, jossa ihminen käy oppimassa. Hänen mieleensä nousee lisää kysymyksiä - miten sovittaminen käy ja on mahdollista, jos ei muista aiemmin eläneensä, ja onko sanottu, että ihmiset jotka ovat toisilleen ”velkaa” syntyvät samalla kertaa jälleen?  Ervast selvittää, ettei sovitusta ole syytä ajatella orjamaisesti tai kirjaimellisesti. Ihminen syntyy eri aikoina ja eri paikoissa kohtalonsa mukaisesti, vain jotkut ovat niin voimakkailla rakkauden tai vihan siteillä kiinni toisissaan, että kulkevat ns. käsi kädessä, sovittaen - tai tehden uutta karmaa, mutta elämänlain mukaisesti perusta on siinä, että niin paljon kuin olemme saaneet ihmiskunnassa aikaan kärsimystä, niin paljon iloa ja onnea meidän tulee ihmiskuntaan luoda.

Miksi kirkko ei opeta jälleensyntymistä?  Ervast vastaa, nojatuen historiallisiin tosiseikkoihin. Jälleensyntymisoppi, joka oli ollut ensimmäisinä vuosisatoina useiden kristillisten lahjojen tunnustama oppi poistettiin Raamatusta vuonna 553 Konstantinopolin kirkolliskokouksessa, yksinkertaisella äänten enemmistöllä.  Kirkossa oli vähitellen vahvistunut usko ulkonaiseen vapahtajaan, lunastajaan, sovittajaan, johtuen kenties siitä, että vaikka evankeliumit puhuivat selvästi pojasta, jonka Isä rakkaudesta lähetti maailmaan ja johon uskominen oli ihmisen pelastus, epistolat ym. Uuden Testamentin kirjat puhuivat selvästi ”ristiinnaulitusta vapahtajasta”. Ja koska kirkossa oli monenlaisia lahkoja, joista emäkirkkokin oli yksi, täytyi vallassa olevan kirkon askel askeleelta määritellä ja vahvistaa oma maailmankatsomuksensa ja perimätietonsa.

Luku päättyy opettajan toteamukseen, ettei ole välttämätöntä uskoa erikoisiin teologisiin oppeihin vuorisaarnan eettisen elämänymmärryksen omaksumiseksi.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Jeesuksen uusi siveysoppi (sivut 74 – 78)

Kirjan oppilas on pohdinnoissaan päätynyt siihen, että Jeesus puhuessaan ”laista ja profeetoista”, tarkoittaa Mooseksen lakia. Opettajan näkökanta on toinen. Jeesushan ei olisi väittänyt, että taivas ja maa katoavat, ennen kuin pieninkään piirto laista, jos hän olisi Mooseksen lakia tarkoittanut. Hän tunsi lain tarkkaan, mm. kuinka se järjesti juutalaisten jokapäiväisen elämän.  Eikä hän pitänyt sen kaikkia ohjeita oikeina tai suotavina, esimerkiksi sabbatin pyhittämistä. Luonnollisesti Jeesus myös tiesi toisilla kansoilla olevan omat lakikirjansa.  Ja mikä merkittävää, Jeesus puhui lain yhteydessä myös profeetoista.

Jeesuksen kieli oli aramea, ja hän ilmeisesti käytti laista puhuessaan sanaa, joka vastasi hebrealaista toraa. Samalla nimellä juutalaiset nimittivät lakikokoelmaansa, aluksi viittä Mooseksen kirjaa ja myöhemmin Mooseksen kirjoja että profeettoja yhdessä, mutta tora oli pyhä nimitys ja sillä käsitettiin Jumalan säätämää, aikojen alusta saakka elämässä ja luonnossa olevaa lakia, joka ensin oraakkeleiden, sittemmin profeettain, kuten Mooseksen kautta tuli ihmisille tunnetuksi. Jumalallinen, kaikille ihmisille yhteiseksi annettu elämänlaki säilyy, sillä se juuri taivasta ja maata ylläpitää ja elähyttää.  Niin, että se tulee aikain saatossa kohdattavaksi ja käytäväksi läpi syvyydessään ja korkeudessaan myös eri uskonnoissa. Sen vuoksi Jeesus ei tullut ”lakia” tyhjäksi tekemään, vaan täyttämään. Noilla sanoillaan hän samalla ilmoittaa antavansa kuulijoilleen  muutamia käskyjä, jotka kuuluvat niille, jotka elävät taivasten valtakunnassa. Niiden käskyjen noudattaminen tulisi avaamaan hänen seuraajilleen uuden elämäntien ja maailmankatsomuksen. Niiden välityksellä saattoi uusi aika alkaa ei ainoastaan yksilöiden, vaan kansojen ja ihmiskunnan historiassa. Sen tähden niiden älyllinen, järkiperäinen teroittaminen ja opettaminen oli tärkeää ja välttämätöntä, Ervast opastaa.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kehoitussanoja valtakuntaan astuville (sivut 70 – 73)

Tässä lyhyehkössä luvussa jatketaan keskustelua hengen elämän vapaaehtoisuudesta, jolloin puheeksi nousevat myös henkistä elämää usein maailman puolelta kohtaavat vaikeudet ja esteet. Jeesuksen sanat opetuslapsilleen: ”niin kuin he vainosivat profeettoja ennen teitä” eivät ole vieläkään vanhentuneet, vaan ovat myös tätä päivää.  Kiintoisasti Ervast pohtii mitä tarkoittaa ja mitä merkitsee, että Jeesus rinnasti opetuslapset ja profeetat. ”Ennen oli profeettoja, nyt olette te, ja niin monta kuin haluatte minua seurata, olette kaikki profeettoja; sillä minä ilmaisen sen, mikä on salaista, ja nyt taivasten valtakunta ja profeettaus on kaikille avoinna”.  Niin, opetuslapset eivät ole jääneet vain Jeesuksen lähipiiriin tai hänen aikaansa. Henkisen tien kulkijoiden joukko kasvaa. Niinpä oppilas haluaa keskustella enemmänkin tuosta opetuslapseudesta, keitä ja millaisia ihmisiä he ovat ja mikä on heidän merkityksensä, jolloin opettaja nostaa esiin  Jeesuksen vertaukset ”maan suolasta” ja ”maailman valkeudesta”.

Jeesuksen opetuslapset ovat ulkonaisessa maailmassa järjen edustajia, vaikuttaen valaisevasti, elähyttävästi, herättävästi toisiin älyolentoihin, ihmisveljiin. Heidän ”järkensä”, ajattelunsa ei lamauta eikä kuoleta toisten järkeä, vaan se antaa voimaa ja makua sielulliselle ravinnolle, ollen yhdyssiteenä ylemmän ja alemman välillä, välittämässä taivasta maan päälle, valoa pimeyteen.  Sama valo loistaa Jeesuksen seuraajien, opetuslasten töissä ja teoissa ja saa ihmiset tiedustelemaan, minkälainen elämänymmärrys ja siveellinen pohja heillä mahtaa olla. Tätä tarkoitetaan jälkilauseella ”ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa”. Mutta ylistys ei auta ihmisiä pitkälle, ellei siihen liity uteliaisuus, tiedonhalu, ajattelu ja ymmärtäminen, Ervast toteaa.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kehoitussanoja valtakuntaan astuville (sivut 70 – 73)
 

Tässä lyhyehkössä luvussa jatketaan keskustelua hengen elämän vapaaehtoisuudesta, jolloin puheeksi nousevat myös henkistä elämää usein maailman puolelta kohtaavat vaikeudet ja esteet. Jeesuksen sanat opetuslapsilleen: ”niin kuin he vainosivat profeettoja ennen teitä” eivät ole vieläkään vanhentuneet, vaan ovat valitettavasti myös tätä päivää.  Kiintoisasti Ervast pohtii mitä sisältääkään se, että Jeesus rinnastaa opetuslapset ja profeetat. ”Ennen oli profeettoja, nyt olette te, ja niin monta kuin haluatte minua seurata, olette kaikki profeettoja; sillä minä ilmaisen sen, mikä on salaista, ja nyt taivasten valtakunta ja profeettaus on kaikille avoinna”.  Niinpä oppilas haluaa keskustella enemmänkin tuosta opetuslapseudesta, keitä ja millaisia ihmisiä he ovat ja mikä on heidän merkityksensä, jolloin opettaja nostaa esiin  Jeesuksen vertaukset ”maan suolasta” ja ”maailman valkeudesta”.

Jeesuksen opetuslapset ovat ulkonaisessa maailmassa järjen edustajia, vaikuttaen valaisevasti, elähyttävästi, herättävästi toisiin älyolentoihin, ihmisveljiin. Heidän ”järkensä”, ajattelunsa ei lamauta eikä kuoleta toisten järkeä, vaan se antaa voimaa ja makua sielulliselle ravinnolle, ollen yhdyssiteenä ylemmän ja alemman välillä, välittämässä taivasta maan päälle, valoa pimeyteen.  Sama valo loistaa Jeesuksen seuraajien, opetuslasten töissä ja teoissa ja saa ihmiset tiedustelemaan, minkälainen elämänymmärrys ja siveellinen pohja heillä mahtaa olla. Tätä tarkoitetaan jälkilauseella ”ja ylistäisivät (doksasoosin, joka merkitsee: ajattella, arvostella, ymmärtää) Isäänne, joka on taivaissa”.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Taivasten valtakunnan portti(sivut 45-69)

Luvun laajuuden vuoksi keskityn poimintojen kautta sen johtoajatuksiin jättäen oppilaan ja opettajan väliset kysymykset ja keskustelut referoivan kuvaukseni ulkopuolelle. Tai ehkäpä ne ovat myös osittain mukana ja löydettävissä, lyhennelmän ilmatilassa, rivien välissä ja lukijan omassa mielessä ja  tajunnassa.

Vuorisaarna kuvaa elämää hengen ja taivasten valtakunnassa. Kahdeksan autuuden julistusta -”taivasten valtakunnan portti”,  määrittävät kelle ovi sinne avataan ja mitä odottaa sisäpuolella. Jeesus ei tarkoittanut taivasten valtakunnalla ainoastaan kuoleman jälkeistä elämää, vaan henkistä olotilaa, joka on ikuisuudessa ja siis ajasta riippumaton. Se on takana nyt, niin kuin kuoleman jälkeen, sillä erotuksella että ”nyt on otollinen aika”.  Autuutta ei pidä käsittää metafyysiseksi olotilaksi, jota voi kokea vasta ruumiista irtaannuttua. Hengen valtakunta on avoinna kaikille ”eläville” ja vain niille ”kuolleille”, jotka ovat sitä eläessään maistaneet. Hengen valtakunnan elämä ei ole korkeinta onnea vain ihmisen eläessä, ollessa maan päällä, sillä ennen jälleensyntymistään taivasten eli hengen valtakunnan elämä on korkeinta onnea kaikille ihmisille. Autuus ei ole kärsimyksen sammumista ja sillä tavoin negatiivista luonteeltaan, vaan positiivisesti mukaansa tempaavaa. Ikuisella olemassaololla sinään ei olisi eikä ole mitään ”ajallista” tarkoitusta, niinpä ikuisen olemassaolon tarkoitus piilee kasvaen, laajentuen ja syventyen sen omassa itsessä. Onni ja autuus on työssä, hyvässä siunausta tuottavassa työssä, vaihdellen levon kanssa. Koska työ on aina myös vaikeuksien voittamista ei onnikaan sulje ulos kärsimystä. Onni (autuus) kuitenkin voittaa kärsimyksen.

Nuo kahdeksan autuudenjulistusta: Autuaita ovat köyhät, lempeät, murheelliset, oikeamielisyyttä janoavat, armeliaat, puhdassydämiset ja oikeamielisyyden takia vainotut jakautuvat neljään pariin: ensimmäinen ja viimeinen, toinen ja seitsemäs, kolmas ja kuudes, neljäs ja viides.  Kuvitellaan ne pujotetuiksi nuoraan, jolloin ne nuoraa keskeltä nostamalla joutuvat rinnatusten ja koko laite muodostaa ahtaan portin. Sillä edellytyksellä, että toisen ja kolmannen julistuksen järjestys muutetaan vanhimman, latinankielisen tekstin (n.s.codex aniamus) mukaiseksi. Kun julistuksia näin pareina ja samalla porttina tarkastelee, ensimmäinen, ”autuaita ovat köyhät hengessään, sillä heidän on taivasten valtakunta” ja viimeinen: ”autuaita ne, joita oikeamielisyyden takia vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta” kuuluvat yhteen jo, muodollisesti senkin nojalla, että jälkilause molemmissa on sama. Molemmissa on kysymys toteamisesta, ja samalla tietynlaisesta vankkuudesta, lähtökohtaisuudesta, portista sisään astumisen mahdollistamiseksi.

Mitä on olla köyhät hengessään? Mistä köyhyydestä on kysymys? Jokainen ihminen saattaa tuntea itsensä köyhäksi hengen puolesta, hengen asioissa, henkisessä tiedossa ja elämässä. Ja jos hän silloin kaipaa ja ”kerjää” henkeä, voidaan häntä sanoa autuaaksi, koska Jeesuksen sanojenkin mukaan taivaallinen Isä antaa pyhän hengen niille, jotka sitä häneltä anovat. Mutta pääasia on toinen tulkinta, joka koskee tavallista, aineellista köyhyyttä. Ei kuitenkaan niin, että ihmisille kuuluisi taivasten valtakunta pelkän köyhyytensä nojalla. Tarkoitus selviää rinnakkaisjulistuksesta, ”autuaita ne, joita oikeamielisyyden takia vainotaan”. Siis keitä ovat köyhät ja oikeamieliset? Köyhillä Jeesus tarkoittaa niitä, jotka samalla ovat oikeamielisiä, oikeudentuntoisia, joiden sydän on vapaa aineellisuuden vallasta. Köyhyydellä on psykologinen merkitys. Se ei ole sama kuin  puute, varattomuus, kurjuus, sitä ei siis ihannoida. Kysymys on sydämen vapaaehtoisesta luopumisesta maallisista rikkauksista ja omistuksesta ja väsymätön toivomus ja rukous, että maallista hyvää riittäisi kaikille. Köyhä on se, joka ei itselleen mitään vaadi eikä itseään ajattele, vaikka olisi maallisesti rikaskin. Ihmisen tulee oppia köyhäksi missä olosuhteissa tahansa. Köyhä ihminen voi olla taloudellisesti kerjäläisen asemassa, niin kuin olivat profeetat ja apostolit, Jeesus Kristus ensimmäisenä. Buddha samoin. Kukaties jokainen herätessään luopuu tavaroistaan, tai ainakin niiden ”haalimisesta”, jos hänellä niitä on. Mutta painopiste ei ole ulkonaisessa, vaan sisäisessä. Sen tähden sydämestään köyhä ei myöskään pelkää jos kohtalo määrää hänet omaisuuttaan hoitamaan. Kun pyrkijä on köyhä, on hän samalla jo taivasten valtakunnassa.

Toinen pari kuuluu, ”autuaita ovat lempeät, sillä he tulevat perimään maan” ja  ”autuaita ovat rauhanrakentajat, sillä heitä tullaan nimittämään Jumalan pojiksi(hyios)”. Millaisia ovat lempeät, jota sanaa käytetään alkuteksteissä? Praies kuvaa niitä ihmisiä, jotka luonteeltaan ovat hellämielisiä, lempeitä, hiljaisia, hyviä, joka on positiivinen ominaisuus. Autuudenjulistuksessa kuvatut lempeät ovat positiivisesti ja aktiivisesti lempeitä, myötätuntoisia, ymmärtäväisiä toisia kohtaan ja antavat heille anteeksi, mutta eivät ole arkoja, pelkureita, ”holtittomia”. Lempeä ja hiljainen on myös horjumaton, järkähtämätön. Kun kiinnittää taas huomiota julistuksen vastinpariin niin sana ”rauhanrakentajat” (kreikkalaisessa tekstissä eireenopoioi, latinanaisessa  pacifici) paitsi että se painottaa rauhaa, myös ilmaisee, että on tehty jotain rauhan aikaansaamiseksi. Rauhanrakentajat ovat niitä ihmisiä, joiden elämä ja työ tähtää rauhan aikaansaamiseen maan päällä, jotka työskentelevät Jumalan valtakunnan puolesta, ikävöiden sitä profeettain ennustamaan aikaa, jolloin maan päällä vallitsee rauha. Keinot  rauhanrakentamiseksi on määritelty rinnakkaisjulistuksessa ”lempeät”. Jeesuksen mieleisiä rauhanrakentajia ovat jotka sanan ja hengen, esimerkin ja elämän lempeällä ja hiljaisella voimalla työskentelevät ihmiskunnan onnen puolesta. Väkivalta tai pakko, kouriintuntuva tai aatteellinen, ei kuulu heidän ohjelmaansa. Tämä on niin tärkeätä, niin erityistä Kristuksen seuraamisessa, että rauhanrakentajia (taivasten eli hengen valtakunnassa) nimitetään ”jumalan pojiksi”. Ja osoittaakseen, ettei heidän työnsä ole turha, vaikka inhimmillisesti katsoen tuntuu, niin kuin eivät saisi mitään aikaan, lupaa Jeesus vielä, että ne, jotka eivät turvaudu vääriin keinoihin, lopulta voittavat, ”perivät maan”.  Maailma lopulta tunnustaa, että muilla keinoin rauha ja onni ei ole luotavissa.

Kolmannen autuudenparin, ”autuaita ovat murheelliset, sillä heitä tullaan lohduttamaan” ja ”autuaita puhtaat sydämestä, sillä he tulevat näkemään Jumalan” jälkilauseissa on taas yhtäläisyys. Suurin lohdutus, mikä ihmisen osalle voi tulla on, että hän saa nähdä Jumalan, koska silloin murheen syy hänelle selviää samalla kun murhe katoaa. ”Jumala” on elämän henki, olemassaolon tajunta. Järjellemme Jumala on  mm. totuus. Totuus on aina parempi kuin tietämättömyys, epätietoisuus, epäily. Järkevä ja ajatteleva ihminen ei missään asiassa pelkää totuutta. Se on hänen korkein päämääränsä, ilonsa ja lohdutuksensa. Jumala on kuitenkin paljon enemmän kuin totuus näin käsitettynä. ”Nähdä Jumala” ei ole sama kuin nähdä jokin tieteellinen tai filosofinen totuus. Nähdä Jumala on samalla tulla osalliseksi Jumalan totuudesta, Jumalan elämästä, hengestä ja autuudesta. Se merkitsee syntymistä ylhäältä. Hän on jo Jumalan valtakunnassa, hän on saanut nimekseen Jumalan poika. Kukaan muu ei voi nähdä Isää kuin Poika.

Tässä autuudenjulistuksessa ei ole kysymys maallisista suruista ja murheista, vaan surusta, joka seuraa sydämen puhdistusta ja on sille ominainen. Sydämen puhtaus voi olla ihmisellä luonnostaan, ja silloin hänen tehtäväkseen jää säilyttää sydämen puhtaus, tai se voi olla hänelle kuten oli aikoinaan Buddhalle, puhdistavan itsekasvatuksen kautta saavutettuna. Mitä on sitten sydämen puhtaus, sitä Jeesus itse määrittelee. ”Sillä sydämestä lähtee pahoja ajatuksia, murhia, aviorikoksia, haureuksia, varkauksia, vääriä todistuksia, pilkkaa”.  Jeesus mainitsee pahat ajatukset ensimmäisinä, karkottamassa puhtauden sydämestä.  Niinpä saattaa ajatella Jeesuksen sanoillaan myös  tarkoittaneen, että epäpuhdasta sydäntä voidaan puhdistaa. Mutta jos ihminen silmänräpäyksessä tahtoo tulla pyhäksi ja puhtaaksi sydämestään, hän ennen pitkää pettyy, vaikka kääntymyksessä Jumalan armo olisikin ollut ylitsevuotava. Hänen on pestävä sydämensä puhtaaksi joka päivä uudestaan, kunnes ei mikään tahra siihen enää pysty. Tästä jo Buddha puhuu, ajatusten säännöllisestä puhdistuksesta, vartioimisesta, hallitsemisesta. Ajatukset ovat lähimpänä ihmistä itseään, hänen tahtovaa, ja juuri sen tähden hän voi oppia ajatuksiaan ohjaamaan, keskittämään, valikoimaan.  Ja kun sydämestämme teemme temppelin, jossa saasta ei viihdy, kyllä ”Jumalan armo” ottaa siihen asuntonsa. Murhe, josta autuudenjulistus puhuu, on tyhjyyden tunne, joka seuraa oman itsekkään persoonallisuuden kuolemaa. Se on murhe, jolla jo sinään on oma salaperäinen lohdutuksensa, jonka suurimpana saavutuksena on ”Jumalan näkeminen”.

Kolmannen autuudenparin saatua näin selvityksensä käännytään neljänteen, joka kuuluu: ”autuaita ne, jotka isoavat ja janoavat oikeamielisyyttä, sillä heitä tullaan ravitsemaan” ja ”autuaita armeliaat, sillä heitä kohtaan tullaan osoittamaan laupeutta”. Kun ikävöidään oikeamielisyyttä maan päälle, se tarkoittaa, että tahdotaan oikeutta kaikille, ei vain itselle. Semmoiselle mielelle selviää, mitä ”oikeus” merkitsee sekä maalliselta että taivaalliselta näkökannalta. Oikeamielisyyttä, oikeata mieltä janoavan ihmisen järki kirkastuu, mutta hänen oikeudenjanonsa ei ole kiihkoisaa, ei vihan aiheuttamaa. Vaan kuten Jeesus rinnakkaisjulistuksessa sanoo, ”autuaita armeliaat”.  Vain sellainen oikeudenjano auttaa ja autuuttaa, joka on samalla rakkauden, säälin, myötätunnon, lempeyden läpitunkemaa ja kannattamaa. Mitä oikeudesta maan päällä tuleekaan ilman rakkautta? Ei Jumalakaan taivasten valtakunnassa voi osoittaa laupeutta sille, joka ei veljiään kohtaan ole armelias näkyvässä maailmassa. Opetuslapsi, jonka sydän on hellä ja täynnä rakkautta, tulee hengessään valaistuksi ja saa osakseen jumalallista laupeutta, kun hän oikeutta isoo ja janoo.

Autuudenjulistukset, kaikille lausutut, kuvaavat taivasten valtakunnan jäseniä ja ilmaisevat millä ehdoilla kansalaisuus hengen näkymättömässä valtakunnassa on lunastettavissa. Kaikille kuuluu sanoma;  joka tahtoo, ottaa sen vastaan.   

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Johdanto (sivut 37-44)

Henkisen opettajan  ja oppilaan väliseen dialogin muotoon laaditun Vuorisaarna-kirjan kommentaario-osan johdanto lähtee liikkeelle oppilaan kysymyksestä puhuiko Jeesus opetuslapsilleen vai kansanjoukolle. Kysymystä perustellaan mm. erolla esoteeristen ja eksoteeristen opetusten välillä, joista edellinen, suora puhe ”taivasten valtakunnasta” oli evankeliumien mukaan omistettu opetuslapsille ja jälkimmäinen, lähinnä vertauskuvallinen oli tarkoitettu kansaa varten.  Kysyjää kiinnostaa myös, tarkoittaako ”vuorelle” samaa kuin ”hengen ylängöille”, jonne kansan joukot eivät voineet Jeesusta seurata.  Opettaja suosittaa siinä vaiheessa jättämään allegoriat ja pitämään kiinni kertomuksen realistisesta muodosta, jolloin saattoi havaita vuorisaarnan oman muodon puhuvan sen olettamuksen puolesta, että kysymys oli esoteerisesta opetuksesta.   Tästä esimerkkinä Jeesuksen sanat, ”Te olette maan suola”, joka kertoo, että hän kääntyi opetuslasten puoleen.

Mutta miksi pitkä, kaunis opetuslapsille aiottu puhe pidettiin suuren väkijoukon, hartaiden kuulijoiden keskellä, kansanjoukon, joka oli puheen jälkeen opetuksista ”hämmästyksissään”?   Vuorisaarna ei siis voinut olla esoteerinen”. Keskustelu etenee ja päädytään siihen, ettei saarna voinut olla myöskään eksoteerinen, vaan sekä esoteerinen että eksoteerinen, tarkoitettu sekä opetuslapsille että yleisölle, ja että vuorisaarnalla koottuna erilaisista aineksista, monelta taholta ”Herran sanoja” (logoi)oli aivan oma erityinen asemansa evankeliumin kertomuksessa.  Jeesus todennäköisesti oli pitänyt ”montakin vuorisaarnaa”, ja Matteuksen vuorisaarna oli kokoelma ydinlauseita. Ei tavallinen esitelmä tai puhe, vaan erikseen koottu kokonaisuus, joka antoi oikean käsityksen Jeesuksen opetusten sisällöstä ja hengestä, vaan ei muodosta. Eihän kukaan pitemmässä esitelmässään puhu ainoastaan mietelauseita, mikä ei tehnyt tyhjäksi sitä, että tämä taiteellisesti ja filosofisesti ehjä ja ihana ”puhe” oli ensimmäisellä sijalla maailmankirjallisuudessa. Niin, ja ytimekkäitä lauseita saattoi Jeesus useinkin lausua sopivassa tilaisuudessa. Ja mitä vuorisaarnan merkityksestä saattoi ajatella, niin se oli syntynyt, annettu, seistäkseen merkkipylväänä vanhan ja uuden ajan välimailla. Vanhalla ajalla olivat syvemmät opetukset olleet vain esoteristeja varten, mutta nyt hengen syvimmät salaisuudet ja samalla myös ”pelastuksen tie” olivat avoinna kaikille.  Sen vuoksi Vuorisaarna olikin lyhyt esitys kristinuskosta, jota kukaan kristitty ei saattanut sivuuttaa, opettaja tähdentää.

Johdonmukaisesti nousee oppilaan mieleen kysymys, eikö Kristus ollutkaan Jumalan poika? Opettajan vastaus kattaa sekä selkeyden että ulottuvuudet. Jeesus oli ihminen, jossa Jumala eli. Ja vaikka hän näin ollen oli Jumalan poika, ei hän ollut Jumalan ”ainoa” poika eikä ”Jumalan poika” yliluonnollisessa merkityksessä. Hän tunsi Jumalaa, olemassaolon ja elämän henkeä syvemmin ja samalla yleistajuisemmin kuin kukaan muu, ja opetti Isästä, elämän Hengestä, joka oli hyvyys, rakkaus, laupeus, ja jonka valtakunta ei ollut tästä maailmasta.  Jeesus oli puhunut kahdesta valtakunnasta, hengen ja aineen, Jumalan ja mammonan. Molempiin kuului ihminen syntyperänsä nojalla, mutta enimmäkseen kuitenkin tyydyttiin jälkimmäiseen eli aineen valtakuntaan. Mitä oli käytännössä kuulua hengen valtakuntaan, ja mitä oli riistäytyminen irti aineen vallasta?  Näitä asioita käsitellään paljonkin kirjassa. Mutta nyt katse kääntyi profeettoihin, jotka olivat henkisestä elämästä puhuneet ja sitä myös eläneet.  Ja Jeesukseen, joka oppilaan mielestä oli profeetoista voimakkain, suurin. Sillä kykeni ojentamaan auttavan kätensä aineen pimeydessä vaeltaville ihmisveljilleen, kutsuen heitäkin ottamaan osaa synnynnäiseen perintöoikeuteensa.  ”Niin, semmoinen oli hänen oppinsa ja elämänsä. Voimme siis edetä ja käydä tarkastelemaan itse vuorisaarnaa”, opettaja toteaa.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kommentaario-osan tarkastelua

Lähden nyt käymään lävitse Vuorisaarna-teoksen kommentaario-osaa vaihe vaiheelta, referaatin omaisesti. Se on kerrontaa Ervastin kerronnasta  samalla kun pyrin seuraamaan ja nostamaan esiin kunkin asiakokonaisuuden johtoajatusta, sanomaa ja ydinteemaa.  On selvää, että tällainen toisinto ei korvaa kirjaa, ja on aina myös subjektiivinen luonnos.  Joku toinen kirjaan perehtynyt ja todennäköisesti myös ihastunut voi nähdä muut teemat tai detaljit tärkeämmiksi, painottaa asioita hieman toisin. Koen silti menettelyn mielekkäänä,  jakoipa sen sitten tai piti omassa kansiossaan. Minusta on mukavaa tutkiskella asioita, myös tekemällä muistiinpanoja, vaikkei se olekaan käytäntöni kaikkien hyvien kirjojen suhteen. Sukeltautumistani uudelleen Vuorisaarna-kirjaan se on kuitenkin  tukenut, ja toivon mukaan menettelyllä on myös merkitystä löydösteni jakamisen kannalta. Tausta-ajatuksenani kulkeekin kaiken aikaa - ehkäpä kuvaukseni ja kerrontani herättää jonkun kiinnostuksen ja kaipauksen itse kirjaan.  

Kirjoittaminen tapahtuu ja on jo tapahtunut jota kuinkin tasatahtiin lukemisen kanssa. Luovuin omien ajatusteni ja havaintojeni liittämisestä tekstiin, vaikka niitä heräsikin runsaasti.  Jo nyt kirjoitelmastani tulee melko pitkä, ja omin ajatuksin varustettuna se entisestään laajenisi. Toiseksi uskon, että jokainen toisen teostakin toistava on itse monin tavoin "läsnä ja paikalla",  mikäli on asiastaan inspiroitunut.  Ainakin sen kautta mitä poimii, mitä valitsee, ja  siihen liittyen myös tietyn latauksen. Niin, että vaikka voisinkin referaatillani välittää Pekka Ervastin Vuorisaarna-kirjasta, sen sanomasta ja hengestä vain hipaisun tai tuntuman, on se kaikki ainakin aidon sisäistyksen ja silmien avautumisen pohjalta, niiltä alueilta ja pysähtymispaikoilta, joilla henki tai ”enkelinsiipi” on eniten koskettanut. Niinpä lupaamani kommentaario-osan tarkastelu ei mielestäni kaipaa kirjoittajan omia kokemuskommentteja, mutta mikään ei estä, jos elämä suo, käymästä sellaista pohdiskelua omana lukunaan myöhemmin.

Pekka Ervast: VUORISAARNA

Kirjan esittelyä

Pekka Ervast syvällisenä kokijana, tutkijana ja tietäjänä on keskittänyt opetuksensa kreikankielestä suomentamaansa ja selkeän seikkaperäisesti avaamaansa Jeesuksen vuorisaarnaan.  Tuo kirja, ”Vuorisaarna, Jeesuksen hyvä sanoma totuudenetsijöille”, jota on totuudenetsijöiden keskuudessa luonnehdittu Kristus-johtoisen elämänymmärryksen  ja maailmanuskonnon kulmakiveksi,  ilmestyi vuonna 1925 sisältäen Matteuksen evankeliumin V, VI ja VII lukujen käännöksen sekä Jeesuksen sanojen merkitystä ja tarkoitusta avaavan kommentaario-osan,  jossa toistuvat samat otsikot kuin Vuorisaarna-osassa. Dialogisen keskustelun muotoon rakennetussa kommentaariossa on perusteltu käännöksen sanavalintoja ja selvitetty Jeesuksen vuorisaarnassaan antamien opetusten sisältöä.

Jeesuksen opetuksethan jakautuvat vuorisaarnassa neljään toisiaan täydentävään osaan: vertaukset, autuuden julistukset, vuorisaarnan käskyt ja Isämeidän rukous. Tiedetään, että kansalle Jeesus selvitti elämänymmärrystään vertausten avulla, ja läheisemmille opetuslapsilleen hän puhui avoimemmin, suoremmin, elämän ja taivasten valtakunnan salaisuuksista. Voikin ajatella niin, että Jeesuksen vuorisaarna oli luonteeltaan sekä esoteerinen että eksoteerinen. Niin kuin Ervastin esityskin, mutta hänen tehtävänään ja mahdollisuutenaan oli ilmeisesti saattaa julkisemmaksi ja näkyvämmäksi myös esoteerista puolta. Päätellen siitä, kuinka luontevasti, tajunnallisesti, hän Vuorisaarna-kirjansa kommentaario-osassa nostaa esiin Jeesuksen opetusten syvyyden ja korkeuden. Niin, että lukija kirjan opettajaan ja hänen keskustelukumppaniinsa samaistuen voi kokea suurta aarteiden löytämisen iloa havaitessaan vuorisaarnan käskyjen viisauden ja käytännönläheisyyden.  Ja todetessaan niiden olevan ajattomia, ikuisuudesta lähtöisin olevia ja ikuisuuteen palautuvia.

Vuorisaarnan ja koko Jeesuksen opin ydinhän on, ettei pahalla pahaa, vaan paha tulee pyrkiä voittamaan hyvällä.  Pahan vastustamattomuus ei merkitse sisäistä eikä ulkoista toimettomuutta,  vaan aktiivisuutta hyvässä, syvästi inhimmillistä  ja luovaa elämänasennetta, ja itse elämää, joka sinänsä on ja johon aina sisältyy myös moninaista henkistä työtä.  

Vuorisaarnaa kutsutaan maailman kirjallisuuden kirkkaimmaksi helmeksi, mitä se epäilemättä onkin.  Ja se helmi hioutuu myös peiliksi, voimaa antavaksi kuvastimeksi, mitä enemmän sen sisältämiä ohjeita ja opetuksia aletaan seurata ihmiskunnassa. Monet totuuden etsijät  käsittävät Jeesuksen vuorisaarnan varsinaisen kristinuskon selkärangaksi ja mittapuuksi, jonka valossa paljastuu todellisuus.  On myös ilmaistu niin, että Jeesus viitoittaa tien, jota seuraamalla ihminen valmistuu vastaanottamaan itsessään Kristuksen eli löytämään itsestään olemuspuolen, joka on lähtöisin Jumalasta. Tienviittoina ovat Jeesuksen elämänohjeet, jotka Pekka Ervast kiteytti viiteen käskyyn ja ne kuuluvat: älä suutu, älä ajatuksissasikaan ole epäpuhdas, älä vanno, älä ole pahaa vastaan, älä sodi, vaan rakasta kaikkia ihmisiä. Tuon tien löytäminen tai valitseminen merkitsee, että ihminen asettuu aina ja kaikessa elämän puolelle suhteessa ympäröiviin voimiin,  myös negatiivisiin, muuttamalla niiden suunnan rakentavaksi toteuttamalla vuorisaarnan käskyjen myönteisiä puolia. Sitä myötä hän puhdistuu sisäisesti ja hänessä alkaa uusi elämä, samalla kun hänen olosuhteensa vähitellen muuttuvat.    

Ervastin työtoveri ja oppilas kirjailija  J.R Hannula, joka on tunnistanut Pekka Ervastin kosmisena opettajana on sanonut  Vuorisaarna-kirjan merkityksestä mm. seuraavaa:
”Itse suomennos selityksineen on tehty sellaisella tarkkuudella ja asiantuntemuksella, että se suorastaan hivelee meidän vaistomaista vaativaisuuttamme, ja johon tehtävään kykenee vain sellainen henkilö, jolla on sekä nerollinen kielitaito että syvä henkinen kokemus. Pekka Ervast on tällä suomennoksellaan ja selityksillään entistä korkeammalle kohottanut Vuorisaarnan siveellistä tasoa, ja taiteellisella herkkyydellä toimitettu Vuorisaarna tuottaa meille nyt jo iloa vastaisuudessa nousevasta Suomen kansan kiitollisuudesta suurta hengellistä työntekijäänsä ja uranuurtajaansa kohtaan.”

Pientä alkumietiskelyä

Suuret kiitokset kaikille niille tahoille, yksityisille ihmisille, piireille ja yhdistyksille, jotka ovat julkaisseet netissä tietoa Pekka Ervastista ja hänen mittavasta elämäntyöstään. Erilliskiitos myös noiden sivujen kauniista  ja kutsuvista ulkoasuista. Työtä on paljon tehty, ja kaikesta huomaa, että se työ on ollut tekijöidensä sydäntä lähellä.  Tänä päivänä ei ole vaikeaa saada käsiinsä tai ainakin silmiensä eteen avattuna Pekka Ervastin kirjallisuutta.  Ne ovat paikoin jopa tulostettavissa. Vaikka tutuksi tullutta kirjaa ei täysin korvaisikaan tiedostomuotoinen versio, on hienoa, että Ervastin kirjat, luennot ja muukin tuotantonsa on koneelta luettavissa, tutkittavissa ja silläkin tavoin vaikka pienin osioin kerrallaan mielessään punnittavissa. Tuon viimeksi mainitun olen kokenut itse mukavaksi käytännöksi, jos vaikka haluaa hetken hiljentyä  ja ”hakea asioiden tilan ydintä” arjen kulkunsa lomassa.

Mutta nyt sain ajatuksen lähteä perusteellisemmin tarkastelemaan Vuorisaarna-kirjaa,  kertomaan itselleni "kynän kanssa" mitä se sisältää, ja ihan mielellään vähän muillekin.💥💜💚