Kommentaario-osa sisältää vielä yhdeksän lukua: Hyvät työt
ja paasto, Rukous, Aarteet, Ruumiin valo, Jumala ja mammona, Etsikää niin te
löydätte, Väärät profeetat, Kaita tie ja Loppusanat, nimien vastatessa jälleen
säkeiden puolella käytettyjä otsikoita. Seuraavassa
koosteessani pyrin poimintoja käyttäen ja tiivistäen tuomaan esiin noiden
lukujen keskeiset ajatussisällöt.
Hyvä työt ja paasto
Puhuessaan hyvistä töistä ja myötätunnon osoittamisesta
Jeesus puhui myös palkasta. Kysymys ei ole ulkonaisista palkinnoista, vaan omantunnon
rauhasta, iloisesta mielestä, kansalaisoikeudesta hengen maailmassa. Se oli myös luonnollista seurausta siitä, kun ihminen
ei odottanut mitään palkkaa hyvistä töistään, vaan unohti itsensä. Myötätunnossa ei hänen mukaansa ollut kysymys
yksinomaan tuntemisesta, koska paljas tunne oli kuolleena syntynyt. Myötätunnon
kuului muuttua teoksi, ja tekona tunne oli elävä. Auttamisessa taas oli
olennaista, ettei se ollut tekopyhää, ei perustunut johonkin ”vanhurskauteen”
ylimalkaan, tai pyhyyteen, jonka ääriviivoja saisimme itse mielin määrin
laatia. Mutta sen ei pitänyt olla myöskään
kylmää ja sydämetöntä ”almujen antamista”. Ja kaikkiaan, kun Jeesus puhui
opetuslapsilleen uudesta elämänymmärryksestä, joka vuorisaarnassa on tänään luettavissa,
hän ei tarkoittanut, että ihmiset noudattaisivat sen ohjeita sitä varten, että
näyttäisivät erikoisilta, että heidät huomattaisiin tai että saavuttaisivat
mainetta ihmisten kesken. Uusi elämä valkeni vain sille, joka etsi sitä sen
itsensä tähden, Ervast kirjoittaa.
Rukous
Rukouksen opetuksessaan Jeesus neuvoi seuraajiaan olemaan
huolehtimatta siitä, mitä he söisivät ja joisivat ja millä itsensä
vaatettaisivat, sillä taivaallinen Isä kyllä tiesi mitä he tarvitsivat ennen
kuin anoivatkaan häneltä. Kuitenkin Jeesus neuvoi samoja seuraajiaan rukoilemaan
taivaalliselta Isältä jokapäiväistä leipää. Ajatteleva ymmärtää, ettei asioita pidä
käsittää vain ulkonaisesti, eihän Jumalakaan ole ulkopuolellamme. Ervast muistuttaa myös siitä, että Jumala on
Isä, joka asuu hengessämme. Rukoillessamme käännymme sisäisen Isän puoleen ja
sanomme hänelle: puhu meille tänä päivänä eläviä sanojasi. Niinpä kysymys on yliaistillisesta
leivästä, hengen ravinnosta, jota ilman ei kukaan voi tulla toimeen. Rukous on sisäinen hartaushetki yksin
ollessamme, ainakin sydämessämme omassa kammiossa, mutta rukoukseen liittyy myös
asia, joka koskee syntien anteeksisaamista ja -antamista. Siinäkin suhteessa Jeesuksen oppi oli elämänmukainen
ja yksinkertainen: taivaallinen Isämme antaa meille anteeksi, jos annamme anteeksi
toisillemme.
Aarteet
Jeesuksen puhe aarteista ei ole Ervastin mukaan mitään
korupuhetta. Taivaallisia aarteita ovat
kaikki ne rakastavat, rohkaisevat, luottamusta uhkuvat ja siunaavat ajatukset
ja tunteet, joita toiset ihmiset toinen toisilleen omistavat . Ja hän täydentää, etteivät ne ole ilmaisia, vaan
niistä aarteista on myös maksettava; vastaanottaja lunastaa ne omalla
rakkaudellaan, lempeydellään, avullaan,
ystävyydellään, teoillaan. Toisten siunaukset ovat arvokkaita sen vuoksi, että
ne vähitellen muovaavat ihmisen ylösnousemusruumista,
josta tulee hänen kuolematon verhonsa.
Ruumiin valo
Ruumiin
valossa ei ole kysymys ensi kädessä ruumiillisesta silmästä, vaan järjestä, ”järjen
silmästä”. Järjen silmän terveys on rehellisyydessä, vilpittömyydessä,
totuudenrakkaudessa. Jos järki, ajatus, ymmärrys on vilpitön se omaksuu
Jeesuksen uuden elämänymmärryksen, ja silloin
koko ruumis on valoisa. Jos järkemme on pimeyttä, niin voi vain kysyä, kuinka
suuri onkaan silloin pimeyden, alemman luontomme, ymmärtämättömyytemme,
kypsymättömyytemme voima?
Jumala ja
mammona
Entä mikä oikeastaan
oli ”mammona”, rikkauden armoton
jumalako? Ervast lähtee avaamaan kysymystä tähän tapaan: Kristikunta on käsittänyt tuon sanan rikkaudeksi,
mikä on hyvä sinään. Jeesus ei kuitenkaan
puhunut rikkaudesta mitään. Jeesuksen sanat olivatkin merkitykseltään syvemmät
ja laajemmat.
Ihmiset
kohdistavat huomionsa jokapäiväiseen toimeentuloon ja kaikkeen mitä siihen
kuuluu, onhan se olemassaolon lakina.
Kuitenkin kaikki ihmiset myös pyrkivät tästä vapaiksi. Rikkaat tietävät, että omistaminen tuottaa
huolta. He eivät ole aina sen onnellisempia kuin köyhätkään. Apu löytyy kun
kääntyy tarkastelemaan asioita hengen kannalta. Vähitellen enenee aikakin,
jonka ihminen on vapaa siihen käyttämään.
Ervast katsoo,
että puhuessaan mammonasta Jeesus puhui itse asiassa elämisen halusta, joka ei
asu karkeassa ruumissa, vaan tajuavassa sielussa. Jeesuksen
syvällisenä ajatuksena tuolloin oli, ettei ihmisen pitänyt murehtia kuolevaisen
sielunsa elämästä maan päällä, siitä, että hän persoonallisen sielunsa takia
pysyisi hengissä. Pääasia ei ollut se, miten toimeentulo järjestyisi, pääasia oli
opetuslapsen psykologisessa asenteessa. Siihen asenteeseen sisältyi uusi
korkeampi käytäntö, lasten kaltaisuus. Muuan lasten tuntomerkkihän on, että he
eivät kykene itse huolehtimaan toimeentulostaan. Se on heistä huolehtivien
vanhempien suuri onni ja ilo.
Etsikää
niin te löydätte
Kristityksi
tullaan vain etsimällä ja kolkuttamalla. Järjettömältä tuntuisikin oleminen maan
päällä (tai muualla) jos ei tiedä totuutta, minkä tähden on olemassa.
Etsimiseen sisältyy uskon salaisuus. Usko
ei ole jonkun opin totena pitämistä, vaan luottamus totuuden voimaan, sisäinen
vakaumus, että se joka etsii, löytää. Kun
ihminen etsii totuuden henkistä leipää, kuinka isä silloin antaisi hänelle
uskonkappaleen kiviä. Tärkeintä oli rukoilla totuuden ja rakkauden pyhää
henkeä. Ja kun etsii, Isä avaa portit ja ilmoittaa itsestään. Taivaan portit
avautuvat aina sisään päin.
Väärät profeetat
Asiayhteyteen vääristä profeetoista sopii Ervastin mielestä
jo Konfutsenkin aikoinaan antama lausuma ja neuvo: ”kaikki mitä tahdotte, että
ihmiset tekisivät teille, se tehkää heille”. Ja vielä paremmin
se sopii Jeesuksen ilmaisemana, hänen liittäessään loppuun vakuutuksen: ”sillä
tämä on laki ja profeetat”. Ja hän sanoo myös, että väärät profeetat tunnetaan
hedelmistään. Mutta he saattavat silti lumota, Ervastin sanoin, oikeaoppisuudellaan
ja siveellisellä etevämmyydellään; tuskin epäsiveelliset ja häijyt luonteet
saisivat paljon kannatusta. Vaikka harvat sentään totuutta etsiessään lankeavat
epäsiveellisyyden ja pahuuden, niin sitä enemmän oikeaoppisuuden ja
tuomitsevuuden lumoihin. Mutta koska ihmisten
keskuudessa eri tahot selittävät usein asiaa toisiaan vastaan juuri tuolla tavalla,
Jeesus antaa aina uudelleen käteemme totuuden mittapuun, oman profeetallisen
ilmoituksensa. Siinä profeetan oppi on lähin ja korkeinta siveellistä laatua. Se
paljastaa paitsi sen, millä tavoin välttää ja välttyä olemasta toisille ”raatelevia
susia”, myös ihmisen sydämen ja omantunnon sen syvimmässä ja kauneimmassa
puhtaudessaan sekä kannustaa ja auttaa jättämään myös julistuksessa taakse
semmoista, jonka ohi on jo päästy. Niin,
että opetus muodostuu siveellisesti yhtä pitäväksi Jeesuksen opin kanssa tai
nousee sitä korkeammalle.
Kaita tie
Ervast luonnehtii, että vaikka taivasten valtakunta ei ole
paikallisesti eikä ajallisesti erillään näkyvästä todellisuudesta, vaan on
Jeesuksen sanojen ja opetusten mukaan meissä itsessämme, se on laatunsa ja
olemuksensa kautta kuitenkin siinä määrin etäällä jokapäiväisestä tajunnastamme,
ettei siihen astuta yhtä helposti kuin siirrytään huoneesta toiseen näkyvässä elämässä.
On ikään kuin kuljettava pitkä tie,
ennen kuin päästään sen portille.
Ollessamme uppoutuneita elämän hyörinään ja pyörinään, elämme
ajattelematta ikuisia, kysymättä miksi, välittämättä muusta kuin
jokapäiväisistä iloista ja suruista, emme kulje mitään tietä. Emme ole vielä
heränneet etsimään. Vasta kun alamme etsiä ja kolkuttaa, astumme tielle. Mutta
niin kauan kuin etsimisemme painopiste on persoonallisessa sieluelämässä, niin
kauan kuin aateskelemme ja filosofoimme, luemme ja tuumimme, tutkimme ja valikoimme,
uskomme sokeasti tai ulkokohtaisesti dogmeihin jne., kuljemme ”leveällä tiellä”. Ikuinen elämä on hengessä, mutta ennen kuin ihmisen sielullinen, persoonallinen minä unohtaen itsensä yhtyy henkeen, täytyy ihmishengen palata yhä uudelleen sielullis-ruumiilliseen maailmaan, kunnes lopulta, jossain ruumistuksessa, sen synnyttämä persoonallinen minä kaipaa Isänsä kotiin ja astuu kaidalle tielle. Tuolloin, painopisteen siirtyessä henkiseen elämään ja sen ihanteellisiin arvoihin, hän alkaa kulkea keskitetysti ja kiinteästi Mestarin jäljissä.Loppusanat
Oppilaan mielestä vuorisaarnan loppusanat hämmästyneistä
kansanjoukoista ovat kauniit ja hyvin valitut. Itsekin hän kokee olevansa hämmästynyt
vuorisaarnan ihmeellisestä merkityksestä; se oli tosiaan niin täynnä ”tietoa”, jota sanaa myös Ervast, opettajansa, oli
käyttänyt suomennoksessaan. Semmoista puhetta ei pelkkä kirjanoppinut hänen
mielestään olisi voinut pitää. Niinpä hän tahtoo vielä kuulla, mitä mieltä opettaja
oli vanhassa käännöksessä olevasta ”valta”-sanasta tässä yhteydessä.
Ervastin mielestä tarkoitus lienee sama, vaikka sana "valta"
oli huonosti valittu; olisi pitänyt olla
” tiedon antama valta”… ”Jeesuksella oli se valta, minkä hänen taivaallinen
isänsä oli hänelle suonut, mutta se ei ollut mielivaltaisesti annettu, vaan
luonnollisena ”palkkana” eli seurauksena siitä asemasta, minkä Jeesus oli
elämien vieriessä hankkinut itselleen taivasten valtakunnassa. Tietoahan seuraa
aina valta. Tämä tieto ja tämä valta on tosi profeetan tuntomerkki, ja se
nostaa hänet niin korkealle yli kaikkien kirjanoppineiden.”