Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 21. huhtikuuta 2015

Pekka Ervast: TULEVAISUUDEN IHMINEN (kirjasta Ihmisyyden uskonto)


Pekka Ervast: TULEVAISUUDEN IHMINEN (kirjasta Ihmisyyden uskonto)

Kerrottuaan tulevaisuuden uskonnosta sekä sivistyksestä, Pekka Ervast lähtee tässä esitelmässään tarkastelemaan noiden kaukaisten aikojen ihmistä, ihmisyksilöä, ja hänen erityispiirteitään. Niin kuin edellä, hän puhuu nytkin aikakaudesta, joka on jo hiljalleen alkamassa, vaikkakin sen vaikutuksen leviäminen maailman yli kestää vielä kauan, satoja ja tuhansia vuosia. Vaikka näiden kirjoitelmien tarkoituksena on P.E.:n kirjojen ja esitelmien lähempi tarkastelu, astun tässä kohden askeleen sivummalle kysyn, lähinnä itseltäni, miksi edes pitää ajatella niin kaukaisia aikoja, ja miten ne ylipäätään meitä koskettavat? Näin siksikin, että tarkasteluvuorossa on nyt jo Ervastin kolmas kaukaisen tulevaisuuden asioita käsittelevä esitelmä.
Mielestäni nykyisessä ajassamme on nähtävissä ja koettavissa jo sellaista uutta, joka muistuttaa Ervastin kuvaamia seikkoja tulevaisuuden yhteiskunnissa. Se on aistittavissa yleisestä ilmapiiristä, vastakkaistenkin tunnelmien ja virtausten ohella ja takaa. Luonteeltaan tuo atmosfääri on sellaista, joka siis poikkeaa tuntuvasti painavansävyisistä, harmaista, tosin usein keveyden kaapuihinkin puetuista maailmankuvista ja elämän asenteista. Elämä on hienojakoistunut, eterisöitynyt, päässyt nousemaan vähin erin ylöspäiselle kaarelle. Voi myös sanoa, että täällä on jo ikään kuin helpompi hengittää. Myös yhteiskunnallisesti ja uskonnollisesti ollaan siirtymässä vääränlaisen nöyryyden ja nöyryyttämisien kouluista sallivampaan, suvaitsevampaan ja tutkimuksellisempaan suuntaan .
Totuudenetsijästä välillä tuntuukin, kuin olisi jo mahdollista elää hieman toisenlaista todellisuutta, ei mitään paetakseen tai haaveiluissa leijaillakseen, vaan kokeakseen elämässään entistä vahvemmin sekä ”maata että taivasta”. Ihmisten tietoisuus on kaikkiaan avautumassa. Se merkitsee myös sitä, ettei tarvitse olla enää liian herkkä ulkoisille vaikutteille, eikä niin muodoin kokea enää itseään ”maailman orjaksi”, sisäisesti, eikä myöskään ulkoisesti, sillä tavoin kuin ehkä aiempina aikoina. Moni on huomannut myös, että ajatuksillaan voi luoda. Hetkittäiset ilon ja onnen tuulahdukset, ilman näkyvää syytä, konkreettisen tuntuiset välähdykset hyvän perimmäisestä olemuksesta, syvältä nouseva varmuus siitä, että ollaan yleisestikin vapautumassa joistain turhista ”väkäsistä ja kiinnikkeistä”, sekä henkistä näkökykyä rajoittavista suggestioista, ovat mielestäni myös merkkejä tuon jonkin, ihmisyyden toteutumisen mahdollisuuksista kertovan uuden, kohtaamisesta ja kokemisesta .
Ja niin henkinen pyrkijä, jolle elämä ei ole muutenkaan näyttäytynyt vain kertaheittona tuntemattomaan, taikka erillisinä, irrallisina havaintoina materialistispsykologisessa janassa, huomaa myös kaukaisenkin tulevaisuuden ajattelemisen tai sen tarkastelemisen aikain viisauden läheistä, joihin Ervastin kirjoituksetkin hyvällä syyllä lukeutuvat, olevan yhtä luonnollista kuin lähtisi katselemaani viikko-ohjelmaansa. Sillä erotuksella, ettei itse tarvitse kantaa huolta aikatauluista eikä kirjoitella etukäteen mitään muistiin. P.E.kin pitää tärkeänä, että pidämme ajatukset avoimena tulevaisuudelle, joka itse asiassa on aina ollut kaikessa mukana ja vaikuttanut monin tavoin keskuudessamme.
Hän antaa ymmärtää, että se henki, joka tulevaisuuden sivistyksessä ja yhteiskunnassa vallitsee, on oleva toisenlainen kuin nykyinen. Siihen ei ensinnäkään mahdu ajattelu ihmisten välisistä, vaikeasti ylitettävistä luokkarajoista. Ulkoiset olot ovat kaikkiaan sellaiset, etteivät ne enää rajoita ihmisen mahdollisuutta hyvään elämään, jolla hän ymmärtääkseni tarkoittaa muutakin kuin leivän riittävyyttä. Mutta hän ei vähättele myöskään aineellista puolta. ”Kuinka moni nerokas ihminen kuihtuu nälkään tai kärsii kaikenmoisissa vaikeissa oloissa”.
Tuo huomio soveltuu ainakin lähes tulkoon myös tähän päivään. Vaikka tulevaisuuden yhteiskunnassa ihmiset jakautuvat eri ryhmiin työnsä mukaan, ei ole sellaista järjestystä tai jaottelua, jonka seurauksena ei voisi toteuttaa sitä, mitä kukin sisäisesti tahtoo. Ervast ei esitä, että ihmiset olisivat tuolloin, kuudennessa alarodussa eikä vielä sen jälkeenkään täydellisiä, vaan jokseenkin samanlaisia kuin nytkin, mutta siihen on tuolloin päästy, ainakin järjellisesti, etteivät taloudelliset olot enää ketään pakota. Ja vaikka toiset ovat aineellisesti rikkaampia, toiset köyhempiä, johtuen siitä, miten paljon he tekevät työtä ja missä määrin vaikkapa varallisuutta arvostavat, niin huomattava ero on siinä, että yksilöt voivat tuntea itsensä tasa-arvoisiksi ja yhdenvertaisiksi. Se on mahdollista silloin, kun yhteiskunta ja valtio tukevat sitä, että ihminen pääsee toteuttamaan ja ilmentämään työllään sitä, mihin hänellä on synnynnäisiä taipumuksia.
Aikaisemmissa luvuissa selviteltiin tulevaisuuden uskonnon sisältämää käytännöllistä elämänkäsitystä, jonka Ervast totesi myös lähtevän yksilöllisyydestä. Nyt hän lisää, että silmiinpistävänä ominaisuutena ihmisessä on oleva usko, jonka painopiste on siirtynyt pahasta hyvään. Ja myös siihen tapaan, että uudessa uskonnossa ihmisen ei tarvitse olla enää sokkosilla Jumalan kanssa, vaan hän voi ja hänen kuuluu olla tässäkin suhteessa oma itsensä tuomalla esiin Jumalan salaisuuksia sellaisina kuten ne hänen sisässään piilevät. Ja että se on itse asiassa hänen kasvunsa edellytys. Ervast toivoo, että päästäisiin jo eroon siitä painajaisesta, joka on lyönyt leimansa kulttuuriimme, nimittäin synnistä ja pahasta, sellaisena kuin se on käsitetty. Silloin käsityksemme pahasta muuttuisi toisenlaiseksi. Hän tarkentaa: ”Pahan käsite sisältyy pahuuteen ja ilkeyteen toisia kohtaan, ja sisäisesti oman ihanteensa, oman työnsä, oman tietonsa pettämiseen.” Ja muistuttaa, että karma on se, joka opettaa, tai niinkin, että luonnonlaki ”kostaa”, kun ihminen tekee väärin, kun hän erehtyy.
Unelmista ja haaveiluistaan ei P.E.:n mielestä tarvitse luopua, eivätkä ne ole ”syntiä”. Saa olla luonnollinen ihminen. Niin, kukapa ei haluaisi elämäänsä ja ympärilleen jotain kaunista, taikka tahtoisi saavuttaa jotain, jonka uskoo olevan juuri hänen ”juttunsa”, ja tekevän hänet onnelliseksi ja tyytyväiseksi. ”On elämän salaisuus, että ihmisen pitää saavuttaa mitä tahtoo”, Ervast sanoo. Ei ole rankaisevaa mystistä Jumalaa. Elämän tahto ( sekä karma?) ei kuitenkaan mene aina yksiin ihmisen tahdon kanssa. Siitä ihminen oppii, siis oppii tuntemaan itseään ja elämän lainalaisuuksia, ajattelen. Ja mitä vielä ihmisen vapautumiseen uudessa uskonnossa ja sivistyksessä tulee, niin Ervastin sanoin: ”…juuri sitä, mikä hänen sisässään on kauneinta ja hienointa, tulee hänen noudattaa ja toteuttaa”.
Lukiessa huomasin kuin tarkemmin, että näinhän se tosiaan on; uuden uskonnon tuoma pelastuksen sanoma onkin juuri sitä, että se vapauttaa ihmisen jumalallisen minän siitä pimeydestä, jossa se on valtavan pitkiä aikoja ollut. Mutta samalla nousi myös kysymys, joka liittyi jälleen tähän käsillä olevaan aikaan: Mahdetaankohan enää edes puhua ihmisen huonoudesta ja syntisyydestä , siitä, että hänen oma tahtonsa on pahasta, että Jumalan viha lepää hänen päällänsä ja että hän on kadotukseen tuomittu? joilla sanoilla Ervast asiaa kuvaa, tuolloin, noin sata vuotta sitten. En tiedä, mutta ainakin voisi kuvitella että poispäin tuosta jo mennään. Toisaalta huomionarvoinen on esitelmässä myös se P.E.:n toteamus, että vaikka monet ihmiset ymmärtävät mistä on kyse ja osaavat elää sen mukaan, tämä vapautuksen sanoma on kuitenkin vielä salaisuus.
Vielä Ervast tarkastelee tulevaisuuden ihmistä yhden olemassaolon perusvoiman, sukupuolisuuden kannalta. Kertoen, että katsellessaan hengessään tuon kaukaisen ajan ihmistä, hän on huomannut, etteivät ihmiset ole jakaantuneet kahteen sukupuoleen, vaan ovat ”itsessään täysinäisiä sukupuolisesti”. Viittauksensa H.P.B:n Salaiseen Oppiin, jonka mukaan nykyinen ihmiskunta kaksine sukupuolineen on syntynyt noin 18 miljoonaa vuotta sitten suhteuttaa ja tuo näkökulmaa lukijan ajatteluun. Sukupuolisuutta ja sen merkitystä, ihmisenä olemisen ja ihmisyyden kannalta, Ervast käsittelee elämänläheisesti analysoiden. Keskeisiä ajatuksiaan on, että ihminen on perusolemukseltaan minä-tajunta ja sukupuolta vailla. Ja käytännön tasoisesti niin, että ihmisellä on sisällään mahdollisuudet molempiin sukupuoliin, vaikka ulkonaisessa persoonassa toinen sukupuoli on kehittynyt. Ihminen voi käyttää monen elämän aikana toista sukupuolta fyysisessä ilmennyksessään, ja aloittaa toisen sarjan toisessa sukupuolessa, kehittääkseen itsessään vastakkaisia ominaisuuksia.
Tulevaisuuden ihmisiin, siis viimeistään kuudennessa juurirodussa, mutta jo ennen sitä, on ennättänyt kehittyä molempien sukupuolten ominaisuuksia, ja tämä on kehitys, jota kohti kuljemme.
Sukupuolisuus on Ervastin mukaan laaja, syvällinen asia sisältäen elämän suurimpia salaisuuksia. Ei kuitenkaan niin, että ne sisällöt olisivat kaikkiallisen elämän ulkopuolella tai siltä piilossa. Sukupuolisuus on luova voima, ja se läksy, jonka se meidän ajallemme opettaa, on rakkauden läksy, hän valaisee.




perjantai 17. huhtikuuta 2015

Pekka Ervast: TULEVAISUUDEN SIVISTYS (kirjasta Ihmisyyden uskonto, ss.23-36)

Pekka Ervast: TULEVAISUUDEN SIVISTYS
(kirjasta Ihmisyyden uskonto, ss.23-36)

Kääntäessään katseemme tulevaisuuden ihmiskuntaan Pekka Ervast ei tarkoita sitä kaukaista tulevaisuutta, jolloin suurin osa ihmisistä on saavuttanut ”täydellisyyden”, vaan ns. kuudetta juurirotua, jonka alkamiseen menee vielä satoja ellei tuhansia vuosia. Juurirodulla ei P.E.n ajattelussa eikä yleensäkään teosofiassa ole mitään tekemistä synkeän ja pahalta kalskahtavan ”rotuopin” kanssa, vaan kyseinen nimitys on luonteeltaan symbolinen ja viittaa aikakausiin ja vaiheisiin ihmisen henkisessä ja tajunnallisessa kehityksessä. Kiehtova ja mielenkiintoinen on teosofian, ja samalla aikain viisauden sisältämä tietous ihmiskunnan varhaisvaiheista ja tulevaisuuden kehitysnäkymistä.
P.E. kertoo, että elämme nykyisenä ihmiskuntana ns. viidennessä juurirodussa, joka on ollut olemassa miljoonan vuotta. Neljäs asui Atlantis- mantereella, kolmas Lemuriassa. Rodut syntyvät lomittain, eli jo toistensa aikana, niihin liittyvän seitsemän alarodun ilmaantumisen avulla ja myötävaikutuksesta. Niinpä nyt puheena oleva kuudes juurirotukin alkaa jo aikoja ennen kuin viides on kokonaan kadonnut maapallolta. Ervast tähdentää, että viidennen juurirodun alaroduista on ilmestynyt vasta viisi, mutta kuudetta on jo alettu valmistella. Se merkitsee, että samalla on alettu valmistaa jo tuota kuudetta juurirotua. Tällaiset suuret asiat ihmiskunnassa eivät tapahdu sokeiden voimien kautta, vaan niiden takana on johdonmukainen järki, korkeat olennot, Mestarit, opettaja selvittää. Tulevan kuudennen juurirodun suojelusenkeli, kantaisä, johtaja on Manu, Mestareiden Mestari ja sama, joka on myös teosofisen liikkeen takana toisten Mestareiden kanssa. Näin teosofinen liike valmistaa maaperää sille uudelle uskonnolle ja sivistykselle, joka on näkevä päivänvalon kuudennessa alarodussa, joka teosofisen tietouden mukaan on jo muodostumassa Pohjois-Amerikassa. Näin ollen kuudennen juurirodun varsinainen synnyinmaa on Amerikka, myös siksi, että kukin uusi rotu saa asuinsijakseen uuden mantereen, vanhojen osaksi hävitessä.
Kukin juurirotu kehittää ihmistä tietyllä tapaa, koskien jotain ”aistia”. Kun Atlantiksella kehitettiin maun aistia, se tarkoittaa myös, että elettiin enemmän tunteissa. Nyt menneillään oleva viides kehittää hajuaistia, ja laajasti ottaen mentaalisen tason puolia, ymmärryksen ja järjen voimia. Mutta kehitys ei etene yksioikoisena niin, että parempi seuraisi heti huonompaa. Alempi taso sisältää aina myös jotain, josta ylemmällä on oppimista. Ja se teosofisen pyrkijänkin helppo käsittää. Ja ajatuksellisesti Ervastilta, että on arvokkaampaa ja ihailtavampaakin se, että elää voimakkaammin, inhimmillisemmin ja tunteella, kuin että on alemman järjen ja älyllisen ymmärryksen mukaisten voimien ja variaatioiden - itsekkyyden, ylpeyden, kylmyyden tai tunteettomuuden johdateltavissa. Mutta sitten on se, että kun Atlantiksella nähtiin yleisemmin, mutta utuisemmin ja hämäräpiirteisemmin, samalla kun tunnettiin astraalimaailman vaikutuksia, on looginen ajatuskyky puolestaan kehittänyt silmän näkötaitoa, ja kaikkiaan erottamiskykyä, niin ettei ihmistä voida esimerkiksi entisellä lailla pettää, koska hän luottaa aistimiinsa. Näin on itsekkään ymmärryksen kehittäminen vienyt ihmistä eteenpäin.
Ervast opastaa, että kuudennessa juurirodussa kehittyvä uusi aisti on astraalinen selvänäköisyys. ”Tämä kyky ei ole sellainen, josta minä puhuisin haaveillen ja josta ei kellään olisi mitään tietoa, vaan se on sellainen kyky, joka jo nyt on kehittymässä sangen monessa ihmisessä…” ”Uusi aisti on sellaisen, joka ei avaa vain uusia puolia näkyvässä maailmassa, vaan myös astraalitason, jonka avulla ihminen voi katsella maailmaan, johon hän kuoltuaan menee, voi nähdä toisen ihmisen auroja ja astraalikehoja, sekä nähdä, mitä toinen ajattelee ja tuntee, mikäli ne tuohon auraan kuvastuvat.” Mutta hän tähdentää, ettei siihen päästä ilman myötätuntoa eli buddhia ja veljesrakkautta. Sillä tuossa kyvyssä ei ole kysymys vain siitä, että näkee, vaan että ihminen sisäisen tietämisensä kautta erottaa, mikä nähdyssä on hyvää ja mikä huonoa, ja sellaista, mikä vie kehitystä eteenpäin. Voi vain tähän oheen lisätä, että se jos mikä edellyttää omaa kasvaneisuutta. Ja Ervast vielä jatkaa, että tietämisemme ei tällöin koske vain ohimeneviä ajatusmuotoja, vaan sieluelämän pohjasäveltä, ihmisen persoonallista ja korkeampaa minää.
Tämän aistin tai kyvyn täyteen kehitykseen toiset pääsevät nopeammin, toiset hitaammin, niin kuin on muidenkin aistien ja kykyjen suhteen. Harjaantunut silmä näkee paljon enemmän kuin harjaantumaton, myös luonnontieteiden puolella, ja koulupoika näkee tänä päivänä enemmän kuin muutamia vuosikymmeniä sitten, hän vertaa, tarkoittamatta ilmeisesti siinäkään vain fyysisen näön tai havaintokyvyn terävyyttä. Ja senkin Ervast esille ottaa, että tiedemiehet tulevat tätä kykyä, astraalista näköä, erityisellä tavalla kehittämään ja tarkastamaan.

Uuden sivistyksen oloista hän uskoo jo voitavan luoda jonkinlaista kuvaa ihmisestä kerrotun nojalla. Mutta jatkaa itsekin, ”luomalla silmäyksen” tulevan ihmiskunnan uskontoon ja tieteeseen, taiteeseen ja yhteiskuntaoloihin. Uskontoa on käsitelty tarkemmin hänen tämän kirjansa luvussa Tulevaisuuden uskonto, josta edellinen esittelyni. On kuitenkin syytä olla sivuuttamatta tätä kohtaa, jossa hän yhdistää kiintoisalla tavalla uskonnon ja tieteen.
Niinpä P.E toteaa, että silloin ei enää tunneta materialistista kieltämistä, koska tiedetään ja nähdään, että vainajat ovat olemassa ja lähellämme, vaikka puettuina toisenlaisiin ruumiisiin. Toisekseen maailmankaikkeus ymmärretään kouluna, jossa ihmissielu elää ja oppii, ja kuolema on vain portti toiseen elämään. Uskonto puolestaan viittaa korkeampiin asioihin, jotka eivät ole enää muutenkaan ihmiseltä salatut. Se tulee opettamaan, miten pääsee yhteyteen pyhien olentojen ja Mestareiden kanssa. Materialismi ja ateismi on yhtä alhaista kuin meidän päivinämme raakuus. Tieteen puolella ei enää keksitä niinkään laitteita ylen pienien tai silmälle näkymättömien asioiden tutkimiseksi, vaan astraalisten kykyjen avulla päästään sisälle minkälaisiin luonnonilmiöihin tahansa. Hän ottaa esimerkkejä siitä, kuinka jo näinä aikoina on edetty siihen suuntaan, päästen monien luonnonilmiöiden suhteen samansuuntaisiin ja myös täysin samoihin tuloksiin virallisen tieteen kanssa. Tulevaisuudessa tieteellisen tutkimuksen kohteina eivät kuitenkaan olisi enää pelkästään fyysisen maailman asiat.
Taiteesta Ervast puhuu myös tarttuvasti, sekä astraalisen selvänäköisyyteen että älyruumiin herkkyyteen ja selvänäköisyyteen perustuvan luomisvoiman pohjalta. Kuvataiteissa muotojen elastisuus ja moniulotteisuus, värivivahteiden mitä hienoin kirjo, musiikissa ennen kuulemattoman vienot tai vaikuttavat melodiat, rohkeimmat sopusoinnut. Ei voinut välttyä ajatukselta, etteikö Ervast olisi ollut itse tuota kaikkea todistamassa. Samanoloisen vaikutelman saa myös sanoistaan: ”Sitä taiteilijaa – ja sanokaamme samalla runoilijaa – kunnioitetaan ja jumaloidaan, joka paljastaa ihmisille aavistamattomia näköaloja ja opettaa heitä silmäilemään niin syvälle aineellisiin ilmiöihin, että he niistä vapautuvat ja nousevat niiden yli kauas ja korkealle”.

Tulevaisuuden yhteiskunnan valtiollisista ja yhteiskunnallisista oloista kuudennen juurirodun aikana Ervast ilmaisee, että yksi asia mikä on silloin oleva aivan mahdoton, on kansojen välinen sota. Ei ole enää niin kehittymättömiä ihmisiä, jotka eivät näkisi, vaikka sitten luonnonmuistia apua käyttäen, astraalisia kauhuja, joita murhaaminen tuottaa.
Ajatuksia herättävä on myös Ervastin käsitys ja tulevaisuudennäkymä hallitsemisesta. Kuudennessa juurirodussa ei kuka tahansa voisi hallita, eivätkä myöskään suuret joukot. Astraalisesti nähdään, millaisia ihmiset ovat, jonka vuoksi tiedetään valita viisaat johtajiksi. Johtajaihminen ei tarvitse myöskään kruunua päänsä koristukseksi, sillä jos hän on kehittynyt olento, hänen aurassaan näkyvä kruunu ilmaisee hänen sisäisen viisautensa ja samalla hänen asemansa. Ja mitä vielä ihmisten elämään tuossa tulevaisuuden yhteiskunnassa tulee, sen näyttäisi tekevän mielekkääksi , tarkoitukselliseksi ja onnelliseksi myös se, että jokaisella on oma luonnollinen paikkansa. Johtuen sekin tuosta uudesta aistista, selvänäköisyydestä. Koska ihminen on pitkälle luettavissa hänen aurastaan, niin kykynsä, voimavaransa, motiivinsa, pyyteensä ja pyyteettömyytensä, ei kukaan tavoittele suurempaa valtaa tai kunniaa kuin sisässään ansaitsee.
Vaikka kuudennen juurirodun ihminen ei Ervastin mielestä ole läheskään täydellinen, sellainen kuin meidät on tulevaisuuksien tulevaisuudessa tarkoitettu, hän kuitenkin muistuttaa tuon elämän ”paratiisillisuudesta” verrattuna nykyisiin oloihimme. Ja neuvoo meitä olemaan rauhallisia ja antamaan anteeksi niin Jumalalle, Elämälle kuin ihmiskunnallekin tämän hetkinen kehittymättömyytemme, ja katsomaan toiveikkaana niihin mahdollisuuksiin, joita meillä on vielä edessämme.

maanantai 13. huhtikuuta 2015

Pekka Ervast: TULEVAISUUDEN USKONTO (kirjasta Ihmisyyden Uskonto ss. 9 - 22 )

Pekka Ervast:
TULEVAISUUDEN USKONTO (kirjasta Ihmisyyden Uskonto ss. 9 - 22 )
Esittelyä
Vaikka Pekka Ervast suhtautuukin hienokseltaan kriittisesti lausuttuun ajatukseen, että aikamme on ylpeä sivistyksestään, hän ei halua kieltää, etteikö ylpeyden kohteena oleva aineellinen sivistys olisi välillisesti tuonut elämään henkisyydenkin kannalta merkittävästi uutta. Jopa niin, että sen kautta on mahdollista ennakoida tulevaisuudenkin suhteen sellaista, mitä ei kenties ole vielä ollut. Vaikka tuosta huomiosta on kulunut jo yli sata vuotta sen paikkansapitävyys ei ole vanhentunut, vaan itse asiassa kertautunut päivä päivältä. Sillä tämä on lopulta lyhyt aika. Ja vaikka lukijana joutuukin ”nykyajasta” puhuttaessa ehkä hieman suhteuttamaan ja muuntamaan, se ei koske suuria sisältöjä, vaan lähinnä kieltä ja joitain ulkoisesti vaihtuvia elämän käytäntöjä. Tässä kirjoitelmassa en lähde sen enempää kieltä kuin asiayhteyksiäkään muuttelemaan enkä nykyaikaistamaan.
Kolmea seikkaa Ervast tähdentää nykyisen ajan kulttuurin pohjarakenteissa. Kansat ovat lähentyneet toisiaan, niin että toisilleen etäisetkin kulttuurit ovat päässeet kohtaamaan. Toiseksi aineellisen sivistyksen kasvusta on hyötynyt tieteellinen tutkimus, tuoden siihen varmuutta, tarkkuutta ja laatua, samalla kun se on alkanut lähestyä myös näkymätöntä maailmaa. Kolmanneksi aikamme on merkittävä teosofisen liikkeen ja teosofisen sanoman nopean leviämisen vuoksi. Jos mikä erottaa ihmisiä toisistaan niin heidän uskonsa, maailmankatsomuksensa ja käsityksensä elämästä, P.E. toteaa. Teosofinen liike näyttää, kuinka kaikki uskonnot ovat yhtä, oksia samasta puusta. Kaikissa on ilmoitettu sama ikuinen totuus. Yksi ainoa elämä, yksi uskonnollinen elämä, yksi Jumala, yksi vapahtaja, joka pelastaa hengen ja sielun silloin kun ihminen totuutta etsii. Näihin kolmeen seikkaan kätkeytyy Ervastin mielestä tulevaisuuden lupaus, samalla kun tulevaisuus on niissä ennustettu. Näillä edellytyksillä hän lähtee tulevaisuutta tarkastelemaan.
Maailmassa vallitsee ahdistus, jo ties miten pitkään, joka näyttäytyy usein sekä maailmanlopun pelkona että toiveena, tai muulla tavoin tunteena lopun ajan lähestymisestä, samalla kun odotetaan Jumalan Poikaa, uutta suurta vapahtajaa. Ervastin mielestä noissa näkymissä, tunnoissa ja odotuksissa ei olla erehdytty , mutta se ei tarkoita, että maailma häviäisi, vaan maailman loppu merkitsee perusteellista muutosta ihmisten henkisessä todellisuudessa ja elämän ymmärryksessä. Ja hän puhuu aika painokkaastikin siitä, kuinka Jumala on taas esiintyvä maan päällä, ”ilmoittava itsensä erityisen suuren ja ihmeellisen Pojan ja sanansaattajan kautta”, mahdollisesti jo meidän aikanamme.
On luonnollista, että tämä kohta on puhututtanut totuuden etsijöitä. Mitä, kuka, missä ja milloin on tuo suuri opettaja, tai opettajuus jonka vapahtajaksikin voisi tunnistaa. Miten tahansa nähdään ja tulkitaankin, uskoisin sillä olevan arvokkaan merkityksen. Emme elä yksiulotteisessa maailmassa, eikä maailmankaikkeus anna suuria kysymyksiä turhaan.
Uskontoa ei Ervastin mukaan perusteta enää yhdelle kansalle, joka levittäisi sitä eteenpäin, vaan koko maapalloa varten. Se ei merkitse sitä, etteikö tarvittaisi vanhoja uskontoja, vaan päinvastoin uusi henkinen elämän ymmärrys kokoaa kaikki kansat ja kulttuurit siipiensä alle. Että sellainen muutos olisi alkanut tai vähintäänkin jo alkamassa, käy hyvin ilmi Ervastin ajatuksesta, että juuri teosofinen liike ennustaa ja näyttää, minkälainen on oleva uusi uskonto. Sen uskonnon ytimeen, ”jumaluusoppiin”, sen aatteellisena, henkisenä sisältönä kuuluu ikuinen totuus, että ihminen voi päästä Jumalan tuntoon, totuuden tietoon, jolloin ihminen on olemassa sitä varten, että sulkisi syliinsä Jumalan. Kysymyksessä ei olisi ulkoa päin tuleva uusi ilmoitus, joka määräisi miten pitää uskoa tai ajatella, vaan sellainen, joka perustuu ja viittaa tosiasioihin, jotka ennen pitkää tulevat olemaa kaikkien ihmisten tiedossa. Noita tosiasioita ovat ensiksi se, että ihminen ei ole vain tämä fyysinen ruumis, vaan henkiolento, ja toiseksi, yhtenä kulmakivenä uudessa uskonnossa on se, että kokeakseen, viisastuakseen, kehittyäkseen, ihminen syntyy monta kertaa maailmaan. Tämä asia, jälleensyntyminen, jonka niin monet ihmiset myöntävät jo todeksi kokemustensa perusteella, tulee Ervastin mukaan ennen pitkää todistetuksi myös tieteellisen tutkimuksen kautta. Silloin se ei tunnu enää yliluonnolliselta, vaan aivan luonnolliselta. Lisäksi tuleva ihmiskunnan opettaja odottaa, että sivistysmaissa ymmärretään uskontojen olevan sisaruksia, jotka puhuvat samasta Jumalasta, samasta totuudesta. Silloin ihmiset eri uskontokunnista tunnustavat myös toisensa veljikseen.
Entä millainen on sitten uuden uskonnon siveysoppi? Esoteerisesti, sisäisesti siinä on Ervastin mukaan kysymys siitä täydellisyyteen vievästä tiestä, jota on vaikea kulkea, mutta jota pitkin ihminen voi pyrkiä. Kaikissa uskonnoissa se tunnetaan. Uuden uskonnon siveysopilla tarkoitetaan sitä elämää, sitä hyvän ja pahan käsitettä, joka aivan vaistomaisesti hiipii ja ilmestyy uuden uskonnon tunnustajien sieluun ja sydämeen. Siihen voidaan lukea kuuluvaksi neljä ominaispiirrettä. Ensimmäinen on usko, luottamus, nöyryys. Kuten kaikissa uskonnoissa ihmiseltä edellytetään jotakin uskoa, niin tässä uudessakin. Uskoa ja luottamusta siihen, että on olemassa olentoja, jotka tietävät. Ei mitään tyhjää kieltämistä, ettei muka ole mitään viisautta, ei Jumalaa, ei sitä eikä tätä. Sellainen olisikin itse asiassa vain tyhjää ylpeyttä. Sen sijaan vallitsevana tulee olemaan iloinen luottamus siihen, että vaikka tavallisina ihmisinä ollaankin tiedossa veljiä, on keskellämme ja myös näkymättömässä todellisuudessa niitä, jotka tietävät enemmän kuin me, ja että joskus päästään vielä samaan tietoon. Uuden uskonnon nimeksi asettuu Ervastin mielestä kuin luonnostaan Ihmisyyden Uskonto. Siinä ei kysytä, mitä uskonsuuntaa tai kirkkokuntaa ihminen edustaa, vaan siinä kysytään - ”oletko ihminen?”
Toinen piirre on suvaitsevaisuus. Ei ainoastaan älyllisenä ominaisuutena, kuten oman tietonsa vähäisyyden tunnustamisena toiseen verrattuna, muuten toisen oikeassa olemisen myöntämisenä, tai kaikenlaisen pakottamisen ja hallitsemisen välttämisenä, jotka sinänsä kertovat kasvusta ihmisenä, vaan syvänä käsityksenä siitä, että pahan olemassaolo kuuluu elämän lakisiteisyyteen, ja on sillä tavoin ”välttämätön”, ja että meidän suhteemme pahaan on oleva se, että meidän on se voitettava, Ervast valaisee. Millähän tavoin voitettava? Yksinomaan rakkaudella, sillä pahaa ei voiteta pahalla. Eikä siinä kaikki. Vapaasti Ervastin ajatuksina: - Siinä missä meidän on näin voitettava paha, tai pahaa tarkoittava, tahtova tai tekevä ihminen, olisi samalla periaatteella, ei taistellen vaan voittaen pyrittävä kohtaamaan oma pimeä puolemme, oma itsekkyytemme ja muut piirteemme, jotka nousevat ns. alemman luontomme puolelta. - Siis kun ihminen voittaa itseään, niin ikään lempeydessä ja rakkaudessa, silloin hän Ervastin sanoin ”rakastaa sitä pahaa muissa, sillä ihminen voi voittaa ainoastaan sen, jota hän rakastaa”. Ja hän korostaa, että yksilön ja kansojen elämässä suurimpia salaisuuksia on juuri tämä, että vasta silloin kun opitaan rakastamaan tuota mustaa, pimeää puolta Jumalan luonnossa, vasta silloin se voitetaan.
Kolmas puoli uuden uskonnon siveysopissa on ilmaistu niin, että joka tahtoo kutsua itseään ihmiseksi, olkoon omintakeinen, s.o. rehellinen itselleen ja muille, sekä vapaa ja pelkäämätön. Elävästi ja tiiviisti Ervast tätä kohtaa vielä avaa. Kirjoittavana lukijana huomaa valinnan vaikeuden - kaikkea ei voi toistaa, mutta jonkin kohdan mukaan otto ei saata tehdä oikeutta toisen poisjättämiselle. Kokonaisuuskaan ei saisi kärsiä. Mutta palaan alleviivauksiini. ”Tulla itsenäiseksi, omintakeiseksi, vapaaksi ei tarkoita tyhmää ylpeyttä eikä ylpeää tyhmyyttä, van vapautta vilpittömässä rehellisyydessä”. ” Älköön turmelko sitä, mikä on itsessään hyvää, vaan antakoon sen kasvaa”. Se miten kauniisti Ervast puhuu itsestään Jumalalle, olisi todettava kirjasta itse. Siitä kuitenkin viimeinen lause: ”Sinä tiedät, että meidän täytyy olla sitä mitä me olemme ja kulkea siitä eteenpäin sinua kohti, Jumalaa kohti.” Ja vielä se, miten elämän tahto vastaa ihmisille, jotka pyrkivät näännyksiin asti olemaan ”Jumalalle otollisia”: ”Olkaa ennen kaikkea sitä, mitä olette sisimmässä itsessänne, sitten voitte oppia minua tuntemaan. Sillä kuinka voisitte minua tuntea, jos turmelette sen, minkä avulla oppisitte minua tuntemaan?”
Ja sitten P.E. kertoo neljännen puolen uudessa siveysopissa. Se on rakkaus. Suuressa ihmiskunnan uskonnossa, tulevaisuuden uskonnossa kysytään ihmiseltä, osaatko rakastaa? Lukijana ja miettijänä aina toteaa, kuinka tämä on se vaikein kohta. Sen vaikeuden ottaakin opettaja lukuun kirjoituksessaan. Ihmisen tulee näet oppia rakastamaan. Mestarin sydänkin on kasvanut juuri siten, vähitellen, hänen alettuaan siitä, että on rakastanut ensin jotain ihmistä. Rakkaus on pyhä silloin kun se on epäitsekästä, jolloin siinä vaikuttaa eniten tahto tehdä toinen onnelliseksi. Totuuden etsijänä kokee, että tämäkin Ervastin ajatus on varsin syvä, vaikka sen käsittääkin tavanomaista psykologiaa soveltaen. Mutta sekin lukijalle valkenee, että Mestarin rakkauteen, siihen että tahtoo elää ihmiskunnan onnen puolesta, on vielä matkaa.
Käytyään näin läpi tulevaisuuden uskonnon siveysoppia eri kohdittain, Ervast toteaa, että selvemmin kuin mitä on tapahtunut ennen, uusi uskonto näyttää, minkälainen on ihminen. Ja jatkaa sitten vielä uuden uskonnon jumalanpalvelukseen. ”Ehkei sitä kuvata auringonpalvelukseksi – eihän sitä kaikissa muissakaan uskonnoissa sillä nimellä mainita – mutta juuri sen merkillisen olennon eteen kumarretaan, sitä palvellaan, joka meille on elämän antanut." Ja mutta mikä olisikaan parempi symbooli Isästämme taivaissa kuin aurinko, "joka ei mitään pyydä, joka antaa valon, elämän voiman ja lämmön itsestään, heijastaen sen koko aurinkokuntaansa..." Ja hän avaa vielä Elämän Isän, Logoksen, hyväksemme suorittamaa työtä tuoden tajuttavaksi aurinkokunnan Kristuksen olemusta,
Ervast päättää esitelmänsä kauniisti ja kohottavasti tähdentäen sitä, että Tulevaisuuden uskonto on oleva ennen kaikkea ilon, onnen ja vapauden uskonto, Ihmisyyden uskonto, jossa ilo kumpuaa siitä, että ihminen kaiken voittaa. ”Ihminen voittaa kaiken kun hän voittaa itsensä”. ”Ilo ja autuus on olemassaolon perussävel”, hän myös toteaa.

perjantai 10. huhtikuuta 2015

TIEDOKSI


Kirjoitelmani ovat löydettävissä myös:


https://www.facebook.com/pages/Pekka-Ervastin-seurassa/1557612021177370?ref=hl

Pohdintaa ja ajatuksia Pekka Ervastin elämäntyöstä ja sen merkityksestä. 💓💛💙

tiistai 7. huhtikuuta 2015

Pekka Ervast: TEOSOFIA HENGEN USKONTONA

Pekka Ervast: TEOSOFIA HENGEN USKONTONA

Pekka Ervastin metafyysisiä tutkielmia- sarjaan kuuluu ensimmäisenä sivumääräisesti ei kovin laaja, mutta sisällöltään varsin tiivis teos Teosofia hengen uskontona. Se jakaantuu kappaleisiin ”Teosofiset opit ja teososofia”, ”Usko ja tieto” sekä ”Salatiede”. Lähtöajatuksenaan tuo Ervast esiin tässä kirjoitelmassaan, että teosofinen maailmankatsomus on niin monipuolinen ja sisältörikas, että joka on siihen juurta jaksain perehtynyt, on jo sinänsä pikku oppinut, muttei teosofisen elämänymmärryksen omaksuminen edellytä mm. sanskriitin-, kreikan-,latinan- jne. kielisten sanojen eikä erilaisten termien oppimista. Sen sijaan teosofisessa maailmankatsomuksessa on joitakin suuria piirteitä, joihin voi tutustua ja syventyä ”selvällä suomen kielellä”, kun tahtoo Jumalan valtakuntaa ymmärtää. Ne ovat samoja, joita löytyy joko kaikkineen tai osittain jokaisesta maailmanuskonnosta, kuten jälleensyntyminen, syysuhteen laki (karma), ihmishengen kuolemattomuus, ihmisen elämä tuonelassa ja taivaassa kuoleman jälkeen ja ennen uutta syntymää, ihmisten veljeys, Jumalan isä-äitiys, kehityksen laki, ihmisten täydellistyminen, kaita tie. Mutta Ervast myös lisää, ettei teosofia henkisessä merkityksessä ei ole välittömässä tekemisissä teosofisten oppien, enempää kuin muidenkaan oppien kanssa, sillä ikuista henkistä varmuutta eli elämää, Jumalaa, ei voi sanoin määritellä. Teosofiaan ei myöskään tulla huvikseen tai asenteella tänään tätä, huomenna toista, vaan joka teosofian omakseen löytää on jo olemassaankin vakava, etsivä ihminen, joka usein on väsynyt niin ulkokultaisuuteen, sokeaan uskoon, pelkän loogisen järjen kumartamiseen, kaikkitietävään rikkiviisauteen, toivoen että ehkä jossain löytyy jotain todellista...

Ervast käsittelee uskonto- sanaa eri yhteyksissään ja merkityksissään. Kun jollain ihmisellä on uskonto, se tarkoittaa jokapäiväisessä puheessa sitä, että hän uskoo johonkin uskonnolliseen maailmankatsomukseen, joka antaa määrätyn kuvan maailmankaikkeuden elämästä. Koska noita maailmankuvia on monta, siitä seuraa kysymys, miten valita, mikä niistä on oikea. Ja vastaus on yleensä kahdenlainen. Toisen mukaan on syytä valita isien ja omaisten uskonto, se, jonka ihminen on perinyt syntyessään. Toinen vastaus neuvoo valitsemaan sen, joka parhaiten vastaa ihmisen kaipuuta ja vaatimuksia. Ilmeikäs on tässä rinnastus vaalimieheen, jonka tukalaan asemaan oltaisiin ulkoisen maailman ja kansainvälisten yhteyksien paljoudessa (jo silloin) jouduttu, ellei teosofinen liike olisi ilmestynyt keskellemme auttajana ja vaaliepäilysten ratkaisijana. Sillä esittäessään maailmankatsomusten ytimen, teosofia tarjoaa samalla maailmankatsomuksen, johon kaikki uskonnot uppoutuvat. Ja siihen maailmankatsomukseen etsijä ja epäilijä voi uskoa, sen ollessa hänen kannaltaan uskontoa sanan jokapäiväisessä korkeimmassa merkityksessä. Mutta kuten opettaja jo aiemmin totesi, tämä kaikki ei ole vielä elävää uskontoa, mitä asiaa hän lähtee havainnollistamaan.
Keskiajalla litteään maapallon muotoon ja sen ylle holvikattona kaareutuvaan taivaaseen uskoivat kristityt, ja siihen uskominen oli uskontoa. Mutta havainnon paljastuttua vääräksi, ei maan pallon muotoon uskomisesta ole tehty kuitenkaan uskontoa, vaan on jo hyvän aikaa puhuttu nykyajan tieteestä. Onko uskominen siis vain tiedon puutetta, ja häviääkö uskonto kun tosiasioin tutkimus etenee, Ervast pohtii, ja liittää aiheeseen ihmiselämän jatkumisen kuoleman jälkeen, mikä yhdistetään perinteisesti uskonnon käsitteeseen. Mutta totuudentutkijan kannalta mahdollisuuksia on kaksi, joko jatkuu tai ei, niistä kummankin ollessa luonnon ja elämän lakien mukaista. Ainoastaan tieto ratkaisee; mikä tänään on epäselvä voi huomenna jo olla tiedossa, eli kysymys on luontojaan tieteellinen. Joko se, että uskonto perustuu tietoon tai niin, että se on kokonaan tiedon ulko- ja yläpuolella, antaa uskonnolle elävän merkityksen. Niinpä Ervastin päättelyissä ja sanojensa mukaan ei myöskään teosofisen maailmankatsomuksen mukaista opetusta, esimerkiksi jälleensyntymisestä voi kutsua uskonnoksi. Vaikka tiedettäisiinkin, niin kuin monet saattavat tietää, ihmisen olevan jälleensyntyvän olennon, se olisi tieteellistä tietoa elämän ja luonnon ilmiöstä, ei elävää uskontoa. Elävässä uskossa ei ole sijaa opinkappaleilla tai epävarmoilla ”totuuksilla”. Uskonto hylkää kaiken, mikä ei ole ehdotonta totuutta, mutta toiselta puolen se, mitä tiedämme, ei ole uskontoa, vaan tiedettä, Ervast kiteyttää.
Siirtyessään kysymykseen elävästä uskosta Ervast toteaa, että se on uskoa Jumalaan, ehdottomaan, joka on yläpuolella kaikkea tietoa, jota ei koskaan voi tieteellisesti tietää. Uskonnon, uskon, ikuinen sisältö on siis Jumala, se saavuttamaton, elämisen ja olemisen oma mysteerio, johon ihminen on ikuisesti suhteessa, ja johon hänen täytyy aina uskoa. Kuitenkaan se usko ei ole järjen työtä, vaan koko olemuksellaan antautumista sille, johon hän ei voi olla uskomatta, jonka olemista hän ei voi kieltää. Tietämisen kohde on totuus, jonka tietoon ihminen voi päästä. Totuus on se Logos, jonka kautta kaikki on tehty, ja se on etsimisen ja löytämisen huippu.

Näin Ervast myös tähdentää, ettei uskon sisältöä voi objektiivisesti kuvata, sillä kaikki tieto on tajunnallemme objektiivista, ja kaikki mikä sellaista on, niin näkyvässä kuin näkymättömässä, lankeaa tieteen piiriin. Uskonnon alalle kuuluu ainoastaan subjektiivinen, jota ei voi ”tietää”, mutta joka sen nojalla onkin varminta varmuutta. Ja tähän kohtaan hän haluaa ottaa mukaan vielä joitain selviöitä, ”joiden avulla puhdistaa subjektiivista saavuttamatonta kaikesta tunkeilevasta objektiivisuudesta.” Ne ovat kolme varmuutta: elämän eli olemisen varmuus, siveellinen varmuus ja yksinäisyyden varmuus.

Ensimmäisessä selviössä, olemisen varmuudessa, ei Ervastin mukaan ole kysymys siitä, tiedämmekö vai emmekö tiedä olevamme olemassa. Kaikessa tiedossamme, ajatuksissamme, toiminnassamme kun on takana se minuus, se itse, se henki, joka on ja josta emme pääse irti.  Mutta sen sijaan kun kysymme, mitä on elämämme ja elämisemme, alkaa tapahtua. Järkeemme vedoten maailma neuvoo meitä astumaan ulos ”kirkkaaseen maailmaan”, tutkimaan ympärillämme olevaa elämää ja toisia ihmisiä. Mutta tehtyään niin,  ihminen toteaakin, ettei hän sellaista tietoa tarvitse, koska se tieto on hetkellistä, muuttuvaa ja ohimenevää, ei edes ehdotonta varmuutta , eikä hänen oma olemisensa siitä muuksi  muutu.  Niinpä häntä kannustetaankin tutkimaan itseään, viitaten kaikkiin mahdollisiin tietoihin ja saavutuksiin mielen, sielun ja ruumiin salaisuuksien ja tietämysten alueilla.  Mutta siitäkään ei ihmisen todellinen jano sammu, että kuulee, minkälainen luonne hänellä on, minkälainen ruumis, mitä kykyjä ja taipumuksia.  Kunnes arvoitus ratkeaa,  selittämättä kuitenkaan mitään, sillä olemisen tosiseikkaa ei voi selittää, ei kuvata ei tutkia.  Siihen täytyy vain uskoa, elämän suurena välttämättömyytenä.  Tuon ratkaisun ollessa: olemme tässä ja nyt, elävää tajuntaa, elävää henkeä ja olemassa subjektiivisesti. 

Toinen selviö on siveellinen varmuus, nykykielellä kenties moraalinen ja eettinen varmuus. Ja vielä täydentäen, niin ikään Ervastin mukaan - vapauden ja synnin varmuus.  Ja hän kertoo kaksinaisuudesta,  joka meissä asuu.  Erehdymme ja valitsemme jopa tieten tahtoen pahan, ja kuitenkin haluamme sitä, mikä on oikein ja totta.  Tässä ristiriidassa maailma rientää taas ihmistä  auttamaan, olalle taputuksineen, ihmisen luontoon ja myös ihmisen eläimellisyyteen vetoamisineen,  kehuineen ja kannustuksineen. Nuhteitakin se antaa, jos ihminen on muka tyytymätön syyttä tai on näkevinään herkästi pahaa kaikkialla, etenkin itsessään. Jopa tietynlainen harhaisuus nostetaan esiin.  Vaikka nuo perustelut voivat kuulostaakin  oikeilta ja järkeenkäyviltä, siltikään ihminen ei tule niillä sisäisesti autetuksi. Ja niin hän tahtoo pysäyttää hetkeksi puheliaan maailman. Ensiksikin hän tahtoo sanoa sanansa siitä, mikä on synti. Synti on sitä, että unohdamme itsemme elävänä henkenä. Sitä tapahtuu silloin kun lankeamme johonkin heikkouteen, jonka objektiivinen luontomme asettaa tiellemme. Näin tietenkin tapahtuu, (emmehän olisi muuten täällä koulussa, ajattelisin), eikä se tarkoita ainoastaan sanoja ja ajatuksia, vaan koko sitä seikkaa, että me jotka olemme vapaita, eläviä henkiä, olemme heitetyt olotilaan, jossa tajuntamme on rajoitettu, kahlehdittu, myrkytetty. Näin laajentaa tuota asiaa Ervast.  Ja sitten hän tuo mukaan mielestäni todella tiukan kohdan toteamalla, ettei ristiriita poistu siitäkään, että käsitämme olevamme jumalsyntyisiä olentoja, sen että ”Jumala on meissä”.  Sillä siitä seuraa hänen mielestään, että joudumme myöntämään  Jumalan olevan kaikissa ja kaikkialla muuallakin (oma ajatus: ilmaisullisesti ja ajatuksellisesti,  toisesta tilanteessa ja asiayhteydestä käsin katsottuna se että meissä ja kaikissa on Jumala on kaunista ja ”totta”), mikä merkitsee ”automaattisesti” joutumista objektiiviseen suhteeseen Jumalaan. Silloin Jumala ei olisi enää Jumala, sillä paikkamme Jumalaan olisi ikään kuin ulkopuolella ja olisimme nousseet häntä korkeammalle. Se ei ole kuitenkaan mahdollista, sillä Jumala itse on salaisuus. Ei ole siis Jumala ulkopuolellamme eikä meissä, vaan Jumala ja me olemme ja oleminen on Jumala. Näin tuli uudelleen esiin ja samalla vahvistui entisestään se, mitä Ervast sanoi jo tuolla aiemmin ensimmäisestä varmuudesta, nimittäin että ensimmäinen varmuutemme on Jumala.  Mutta kun tässä puhutaan nyt toisesta varmuudesta, niin Jumalan ja maailman suhteen se merkitsee opetustensa mukaan  sitä, että ihminen tahtoo pohjimmiltaan aina Jumalaa eikä maailmaa. Ja että tuon tahtomme kahleena on järki. Järki on tahdon tappaja, tämä on siveellinen varmuus, hän kappaleen lopuksi toteaa.

Kolmas selviö on yksinäisyyden varmuus. Ja kun P.E. lausuu,  että uskonnollisessa tietoisuudessa ihminen on yksin Jumalan kanssa, kokee lukijana, että tuossa toteamuksessa on sanottu kaikki ja että se riittää. Mutta kun hän nostaa esiin myös sen puolen, että yksin saamme kärsiä, yksin taistella ja yksin voittaa, elävöityy mielen tasolla enemmänkin, miten se kaikki toimii elämän ja olemisen suhteen. Sitäkin Ervast pian kuvaa. Maailma hätääntyy, vetoaa järkeen ja tunteisiin, tuoden esiin yksinäisyyden valitsemisen mielettömyyttä ja siihen joutumisen varjopuolia.  Tähän tapaan:  Eikö ole oikein ja luonnollista olla hyväksytty ja seurallinen? Hyvällä ja sydämellisellä ihmisellä on aina ystäviä, ei tarvitse kantaa huolta, että jäisi yksin. Seuraeläinkinhän ihminen on. Eikä kohta pelottelu hylkiön osastakaan kai ole kaukana.

Kukapa ei allekirjoittaisi mielessään ainakin osaa noista vetoomuksista, ovathan ne objektiivisen maailman todellisuuksia. Mutta Ervast saattaa lukijan taas keskiöön toteamalla, etteivät ne kykene poistamaan yksinäisyyttämme, johtuen siitä, ettei kukaan voi karkottaa meitä omasta tajunnastamme. Perustuen siihen, ettei Jumalalle mahda kukaan mitään. Ja mitä rakastamiseen tulee, se kohdistuu ainoastaan objektiiviseen maailmaan. Ulkoa päin ei rakkaus subjektiivisuuteen ulotu. Ei myöskään mikään annettu apu. Viisas opettaja tai vapahtajakin jää ulkopuolelle subjektiivista  itseämme, henkemme pyhättöön pääsee astumaan vain Jumala. Siksipä viisaat neuvovatkin luottamaan  heidän sanoihinsa ei sen nojalla mitä he sanovat, vaan sen nojalla, että he puhuvat sitä, mitä Jumalakin puhuu kullekin hänen omassa tajunnassaan.

Noihin selviöihin eli varmuuksiin liittyvä teksti oli kaikkiaan aika metafyysistä ja ilmaisullisestikin lukijan keskittymistä vaativaa.  Niiden jälkeisessä yhteenvedonomaisessa kappaleessa Ervast puhuukin varmuuksien oivaltamisen ja kokemisen merkityksestä enemmän ihmisen voimavarojen ja elämässä selviytymisen kannalta.  Sieltä lopuksi muutamia pomittuja kohtia ja lauseita,  siten kuin olen niiden toisiinsa liittyvän nähnyt ja ymmärtänyt: 

”Meillä on kaksi tietoisuutta (kuin polariteettina, ajattelisin), objektiivinen ja subjektiivinen, tieteellinen ja uskonnollinen, maailmallinen ja jumalallinen. Meidän täytyy taistella itsellemme jälkimmäisenä mainittu, henkisempi tietoisuus, mikä ei tarkoita toisen puolen torjumista tai kieltämistä, vaan voittamista ja lunastamista. Sana kuinka on avainasemassa, esimerkiksi: kuinka osaamme oikealla tavalla suhtautua objektiiviseen tietoon, tai kuinka osaamme taitaa kärjen onnen kaipuultamme? Aine palvelee henkeä ja tieto tahtoa. Usko johtaa meidät ulos ristiriidasta. Jumalalle on kaikki mahdollista. Tämä on teosofiaa.”


Kolmas luku, Salatiede, virittää heti alkuun kysymyksellä, miten käy näkymättömän todellisuuden tutkimisen ja koko teosofisen maailmankatsomuksen, jos kerran uskonnollinen tietoisuus ja objektiivinen tietoisuus ovat vastaparit toisilleen, ja jopa haarniskassa toisiaan vastaan? Ervastin mukaan tilanne on lähtökohtaisesti selkeä. Salatieteellinen tutkimus ei ole sama kuin uskonnollinen tietoisuus eikä perustu siihen. Edellinen on virallisen tieteen jatkoa, joka kuten kaikki tieteellinen tutkimus perustuu havaintoihin, kokeisiin, loogisin johtopäätöksiin, ja on olemukseltaan objektiivista. Jälkimmäisen perussävel on usko, tiedolle ja tietämiselle saavuttamaton.
P.E. laati tämän käsillä olevan tutkielmansa vuonna 1916, ja jo silloin hän otaksui julkisen tieteen tutkimusalan laajentumisen myötä tieteellisen tutkimuksen ennen pitkää ylettyvän myös alueelle, jota kutsumme näkymättömäksi henkimaailmaksi. Samalla kun hän on ollut sitä mieltä, ettei inhimmillinen tiedonjano ja totuudenetsimishalu pysähdy puolitiehen eikä tyydy odottamaan tieteen hitaita askelia, niin kuin ei olekaan. Ja hän tähdentää myös sitä, että uskonnollisen tietoisuus pystyy kyllä tunnustaman totuuden joka alalla. Mutta sen luonteeseen kuuluu siirtää kuitenkin kaikki tieto, myös näkymätöntä maailmaa koskeva, objektiivisen tietoisuuden puolelle. Kiintoisa onkin tässä yhteydessä maailman ja koko objektiivisen todellisuuden rinnastus maapalloon, joka kiertää akselinsa ympäri. Akselia, joka on konkreettisesti olematon ja kuitenkin matemaattisen tarkka, verrataan uskonnolliseen tietoisuuteen, jonka ympäri koko sekä näkyvä että näkymätön objektiivinen maailma kiertää, ilman minkäänlaista riitasointua. Niin että jos eripuraa ulko- ja sisäkohtaisen tietoisuuden välillä ilmenee, se on käytännöllistä ja yksilöllistä laatua. Ihmisen on kuitenkin mahdollista herätä ja sisäisellä uskollaan tuota kehittämäänsä objektiivista tietoisuuttaan voittaa. Mietin, voisikohan tässä olla kysymys myös erottamiskyvystä: "tuo ja tuo on kyllä mielenkiintoista, mutta se ei vastaa ihmisyyden ihannettani", tai: "noinkin voi asian nähdä, mutta taidan oppia siitä nyt vain paremminkin sen, ettei se edistäisi sisäistä iloani eikä tukisi kasvuani", (vaikkapa) luopumisen tai anteeksiannon suuntaan. Mieleeni nousivat tässä yhteydessä myös Sokrateksen sanat: ”Ihminen, tunne itsesi”.
Oman aikansa ihmisenä Ervast toteaa, ettei näkymättömän maailman tutkimista harjoiteta julkisesti maailmassa. Ja vaikkei mitään salatieteen tutkimuksen riemuvoittoa ole tässä sadassa vuodessakaan saavutettukkaan, on tilanne varmaan nyt jo vähän toinen. Onhan eri tahoilla maailmassa kyseisille ilmiöille jo instituuttinsa ja oppituolinsakin. Vaikka vähän osaan toisaalta asiasta sanoa. Mutta sen voi varmaan kuka tahansa todeta myös tänään, kuten Ervast tuolloin ennen, että todellista henkistä tietoa on kätkettynä ja verhottuna virallisten uskontojen opinkappaleisiin ja vertauskuviin, koskien mm. jälleensyntymistä, luonnon haltijoita, jumalia, enkeleitä jne. Eikä toisaalta vain niihin, vaan samoja asioita sisältyy yhä kansan suussa säilyneihin perimätietoihin, alkuperäistaiteisiin ja muihin kulttuurisiin ilmentymiin. Mutta Ervastin painopistealuetta ja ajatuksen kulkua seuraten haitallista tässä kaikessa on ollut se, että alkuperäisten tietojen ympäri on pyritty rakentamaan kaikenlaisia "koristeoppeja", ja liittämään mukaan myös paikkaansa pitämättömiä lisätietoja, jotka ovat syrjäyttäneet alkuperäisen tiedon. Etenkin uskonnondogmeiksi muuttuneet alkuperäiset tiedot ovat Ervastin näkemyksen mukaan olleet omiaan viemään sielullistakin sivistystä harhateille. Ja hän ottaa esimerkin ahdasmielisyyttä, tuomitsevuutta ja jopa julmuutta ruokkivasta sisäisestä sivistyksestä, joka nojautuu valheelliseen tai ainakin virheelliseen käsitykseen helvetistä. Huomasin tässä ajattelevani, että kyseisestä opista lienee jo kuitenkin valtaosiltaan luovuttu. P.E. uskoo, että teosofisen maailmankatsomuksen on mahdollista luoda vielä sisäiselle kulttuurille uusi, pysyväinen pohja.
Aiheeseensa palautuen tutkielma päättyy toteamukseen, että teosofia eli hengen uskonto on sanan uskonnollisessa merkityksessä kuitenkin kaikesta sivistyksestäkin riippumaton, kirkkaudessaan ja puhtaudessaan tuon kaiken yläpuolella. Ja että ennen kaikkea se on elävää elämää, jonka Isä ei kätkeydy, ei etenkään pieniltä ja heikoilta.