Pekka Ervast:kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku (tarkastelun keskiosa)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
1. luku  (tarkastelun alkuosa)

Jatkan teosofisen elämänymmärryksen keskiössä olevaa Kristus -teemaa tarkastelemalla Pekka Ervastin kirjaa ”Kristus meissä”. Tämä teos kuten muutkin hänet kuolemansa jälkeen julkaistut uudet kirjat koostuvat hänen pitämistään esitelmistä. Ruusu-Ristin kirjaesittelyluettelon mukaan ”Kristus meissä” puhuu Kristuksen vaikutuksesta ihmiselämään sen eri kehitysvaiheissa, jolloin Jeesuksen elämää tarkastellaan esimerkkinä kristusvoimien ilmenemisestä totuudenetsijän elämässä; tätä kuvataan symbolisena näytelmänä, joka toistuu erilaisine kokemuksineen totuudenetsijän elämänvaiheissa.

Ensimmäinen luku, myös nimeltään ”Kristus meissä” on itsessään puhutteleva esitelmä (Kristus meissä ja Kristus meidän puolestamme, pidetty 19.3.1933), mutta tässä kirjassa, esitelmäsarjassa, on se samalla lähtökohta ja perusta koko sisällölle. Ehkä myös eräänlainen läpileikkaus, ainakin ajatuksellisesti, sillä muiden kappalaiden (esitelmien) annit ja löydot sulautuvat ja heijastuvat siihen, ja myös toisin päin. Kirjoitukset asettuvat lomittain ja sisäkkäin toisiinsa nähden, ollen kaikki kuin samanaikaisesti läsnä lukijan silmissä ja mielessä, vaikka edellinen kappale kutsuukin katsomaan, mitä jatkossa seuraa. Omakin mieli näköjään työstää ja elää. En muista mistään kuulleeni, mutta nyt nousisi näin: ei ole toista ilman ensimmäistä, eikä ensimmäistä ilman kaikkia muita. Joka tapauksessa tuosta kirjasta, ja nyt sen ensimmäisestä luvusta, kaikenlainen ulkokohtaisuus puuttuu, vaikka asioita tarkastellaankin välillä ylhäältä alas päin, deduktiivisesti. Sen sijaan opetus pohjaa kokemuksellisuuteen, siihen mitä nousee sisältä, Kristuksesta meissä. Näkemyserot kuin yhtymäkohdatkin kristikunnassa vallinneisiin käsityksiin ja ajatusmalleihin tuodaan esiin suoraan ja inhimmillisesti. Olennaisin eroavuus suhteessa teosofiseen totuudenetsintään koskee sitä, mitä merkitsee Kristus meidän puolestamme. Vaikka asiasta on kirjassa myös oma lukunsa, niin P.E:n sanoin tässä, ettei mitään todellista tietoa siitä, mitä Kristus meidän puolestamme on ja merkitsee ihminen voi saavuttaa, ellei hän ensin ole päässyt tuntumaan Kristuksesta meissä. Lempeää ja armollista. Mennä kammioonsa ja sulkea ovensa, miettiä ja kuulostella ylempää, ilman että tarvitsee uskoa ainakaan suoralta kädeltä muita. Ja P.E:n tuntumaa, kenties esitelmäsarjaakin silmällä pitäen: ”Mieleni tekee hieman tarkastaa näitä asioita, hieman osoittaa, millä tavalla tuo todellisuudessa toteutuu, millä tavalla tulemme tietoisiksi siitä, mitä Kristus puolestamme on, ja millä tavalla me ensin siis tulemme tietoisiksi siitä, mitä Kristus meissä on.” Vaikka hän toteaakin, työtovereilleen ja oppilailleen, että esillä ovat taas heidän vanhat ja alituiseen puheena olevat kysymyksensä, pitää hän tärkeänä, että aina silloin tällöin muistutetaan mieliin, mitä nämä asiat merkitsevät jokapäiväisessä elämässämme.

Hän lähtee siitä, että uskonopissamme Kristus meissä on melkein vieras käsite. Ja vaikka kouluopetus tunsi kyllä sanayhdistelmän mystinen Kristus, koska Paavali viittaa häneen kirjeissäään, samoin kuin puhuu Kristuksesta meissä, ja vaikka Roomalais-katolisessa kirkossa puhutaan Kristus in nobiksesta, niihin ei olla kouluopetuksessa eikä muuallakaan protestanttisuuden kentillä kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Sen sijaan on puhuttu ennen kaikkea siitä Kristuksesta, joka kuoli syntiemme puolesta. Ja vielä vähän lisää, ajatuksistaan poimien, että kun Kristus kuolemallaan lunasti ihmiskunnan perkeleen vallasta, hän sovitti myös ihmiskunnan synnit ja auttoi ihmiskunnan pyrkimään ja pääsemään uudelleen syntiinlankeemuksessa kadotettuun yhteyteen Jumalan kanssa. Tuon yhteyden saavuttaminen ja ns. pelastuminen riippuu kuitenkin uskosta, eli uskosta tuohon sovitukseen, Jumalan armoon Pojassaan.

Teosofiassa ja kaikessa mystiikassa pääpaino asetetaan Kristukselle joka on meissä, ja siitä toisesta Kristuksesta, joka kuoli meidän puolestamme puhutaan vähemmän, johtuen siitä, että se tulee vasta myöhemmin. Ts. vasta kun ihmisessä on Kristus, hän voi tietää, mitä Kristus meidän puolestamme on.

Viisaana opettajana ja tietäjänä P.E. ei vähättele totunnaista uskoa Kristuksen sovintokuolemaan, Kristukseen puolestamme. Hän myös myöntää, että uskona se voi auttaa ihmistä hänen kamppailussaan omaa syntisyyttään vastaan. Näin usko auttaa hyvään pyrkivää ihmistä myös saavuttamaan selvyyden siitä, mitä on Kristus meissä. Mietin, oliko se alunperin Ervast, joka on sanonut, että kirkko sisällyttää opetuksiinsa kalliin helmen, ja muistan myös, kuinka Martta siitä myös mainitsi jossain Ihmisyyden tunnustajien kokoontumisessa. Se tuntuu hyvin oikeaan osuvalta. Ajattelenkin mielelläni, että kaikki ihmiset ovat sisimmässään samoja totuudenetsijöitä, ja joskus erilaisia ajattelu- , uskomis -ja lähestymistapoja peittää ja eroittaa toisistaan vain tottumusten tai symboliikan painokuviollinen verho.

Mutta sallikaamme Ervastin jatkaa. ”... kokemus, todellinen syvälle menevä ja korkealle nouseva inhimillinen kokemus osoittaa, ettei mitään todellista tietoa siitä, mitä Kristus meidän puolestamme merkitsee ja on, sitä ei ihminen voi saavuttaa, ellei hän ensin ole saavuttanut Kristusta meissä. Siten, että se on tullut hänelle kokemukseksi ”.

Pysähdyin kuulostamaan tuntuvatko Ervastin sanat liian ankarilta. Kenties, jollekin. Koska hän puhuu ihmisen sisäisestä vastuunalaisuudesta. Mutta vielä on myös paljon tietämättömyyttä, epävarmuutta, ennakkoluuloja. Joku saattaa kokea loukkauksena jo ilmaan heitetyn ajatuksen, joka menee muunlaiseen kuin omaan totuttuun suuntaan, hengen elämän aluilla. Taikka huolestuu, toisen, toisella tavalla näkevän ja kokevan, tai hänen sielunsa puolesta. Se kaikki voi olla varsin aitoa ja kaunistakin. Toinen ihminen haluaisi levittää toisenkin ylle sen, minkä kokenut itseään lämmittävän. Mutta sellaistakin tapaa tai kuulee, että jonkinlaiseen pelkoon, jos ei nyt ihan atavistiseen, niin pelkoon kumminkin perustuu, että henkisen elämän tutkijat, näkijät ja kokijat koetaan, jos ei nyt ihan vaarallisiksi , niin ainakin jollain lailla arveluttaviksi. Ei kuitenkaan enää samassa määrin kuin ennen, noitavainojen, tai vaikkapa vielä tuolloin, Ervastin aikaan, ja onhan kehityksen virta tuonut sen, että ajattelutapa myös henkistä elämää koskevissa tai sivuavissa asioissa on käynyt suvaitsevaisemmaksi ja laajentunut. Mutta avoimesti ja kannustavasti Ervast tuo esiin, oppilailleen tai kenelle hyvänsä, ettei ole mitään todellista Jumalan etsintää tai Jumalan etsintä koskaan tule miksikään todellisuudeksi, eikä muutu Jumalan tiedoksi ja tuntemukseksi, ellei se ole elämää meissä.

Ja vielä hän puhuu melko paljon myös siitä puolesta, mikä koskee filosofiaa ja spekulointia totuuden tiedon saavuttamiseksi, todeten, tässä nyt vähän poimien ja tiivistäen, etteivät nekään pelkästään vie totuuden tietoon, vaikka kylläkin voivat valistaa järjeä ja maailmankuvaa, ja sitä kautta viedä lähelle totuuden ymmärtämistä. Spekulaatioiden on muututtava tiedoksi, mutta ei vain älylliseksi, sillä se on ainoastaan järkemme selitystapa, kuva, jonka luomme ja toisiltamme saamme.

Lopuksi lainaus, jota en käy pilkkomaan: ”Sitävastoin, jos tahdomme realisoida omaa inhimillisyyttämme, olla ihmisiä todellisesti, ei ole ollenkaan yhdentekevää, pysähdymmekö älylliseen ymmärrykseen, vai koetammeko mennä eteenpäin, kunnes saavutamme itse kokemusta. Se on välttämätön seikka, jos tahdomme olla todellisia ihmisiä ja elää henkistä elämää. Silloin emme saa tyytyä älylliseen ajatteluun ja näkemykseen, vaan silloin meidän täytyy pyrkiä sillä tavalla eteenpäin, että tuo älyllinen kuva muuttuu meille todellisuudeksi, että saamme itse kokea, millä tavalla asiat ovat. Silloin itse saamme kokea, että onko viisaammilta saatu kuva oikea, vai onko sitä korjattava, onko se jossakin kohdin väärä. Silloin sekin meille selviää ja saamme siitä tietoa, kun kerran kuva muuttuu todellisuudeksi, toisin sanoen, kun kerran itse olemme tilaisuudessa kokemaan ja näkemään, miten asiat ovat. Nyt on huomattava, että sana näkeminen on aivan yhteydessä järjen kanssa. Sentähden se näkeminen voi olla myöhempi aste itse tiedossa eli kokemuksessa. Meidän täytyy ensin kokea jotain henkisessä elämässä, sitten myöhemmin voimme ehkä nähdä, miten asiat ovat. Ehkä emme voi alkaa näkemisestä, vaikka olimme näkevinämme silloin, kun meillä oli järjellinen kuva sielumme silmien edessä. Mutta sitten, kun tuo kuva muuttuu todellisuudeksi, saattaa tapahtua ja usein tapahtuukin, että todellisuus on ensin muunlaista kokemusta, sitten vasta se tulee näkemiseksi. Sentähden on henkinen elämä tekemisissä koko meidän olemuksemme kanssa.”

Pekka Ervast:kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku (tarkastelun keskiosa)

Pekka Ervast:kirja  KRISTUS MEISSÄ
1.Luku
(tarkastelun keskiosa)

Hän jatkaa Kristuksesta meissä, jota teosofiassa myös mystiseksi ja kosmiseksi Kristukseksi kutsutaan, ja josta puhutaan myös Paavalin kirjeessä ja Johanneksen evankeliumissa. Lukijana tavoitetun mukaan nyt näin: Kysymys on meissä olevasta Jumalan Pojasta, näkymättömän Jumalan, Isän, täydellisyyskuvasta ihmisen tajunnassa. Tuon kuvan merkitys on suuri, sillä se on "piilevä ihanne ja olemassaolon tarkoitus". Tätä kosmista mysteeriä, joka koskee myös ihmistä ja hänen jokapäiväistä elämäänsä, voidaan teosofisen tiedon ja aikain viisauden valossa katsella myös laajempaa, avaruudesta käsin, aurinkokuntamme, mutta myös koko maailmankaikkeuden tasolta.

Ervast opastaa, että Jumalan Poika, joka aikojen aamussa vähitellen meitä lähestyi, on täydellinen ihmisihanne, ihannekuva aurinkokuntamme takana olevasta Taivaallisesta Ihmisestä ollen myös näkymättömän Isän täydellinen ihannekuva. Kysymyksessä on kuitenkin rajoitus, Jumalan Pojan ulkopiirteet, koska ihmisen tajunta ei jaksa mennä ulkopuolelle aurinkokuntaa. Todellisuudessa Jumalan kuva eli täydellinen tarkoitus on maailmankaikkeuden takana. Yritettäessä nähdä tätä tarkemmin se häviää ja haihtuu, mutta aurinkokunnan ja sen sisäisen todellisuuden, Jumalan Pojan silmien läpi voidaan tuota Logokseksi tai logosvoimiksikin kutsuttua Taivaallista Ihmistä katsella. Itsekin nuo voimat sitä katsovat ja sen näkevät. Spekulointi Jumalan Pojasta suhteessa koko maailmankaikkeuteen on siis turhaa.

Mutta Taivaallinen Ihminen, "jonka kautta kaikki on tehty, mikä on tehty ja luotu", Raamatunkin mukaan, on se, johon totuuden etsijän pohdinta kohdistuu. Paria seikkaa Ervast haluaa korostaa. Ensiksikin, ettei Jumalan Poika, täydellisyysihanne, joka lähestyi meitä jostain kaukaa (josta aiheesta P.E:llä esitelmäsarjakin) tarkoita niin missään paikallisessa merkityksessä, vaan lähestymistä vähitellen tajuntaamme ja tietoisuuttamme. Ei voida myöskään sanoa sen olevan paikallisesti erotettuna mistään, ei kivestä, ei kasvista, ei eläimestä kuin ihmisestäkään, vaan on se juuri se luova sana ja kaikki voima aurinkokunnassamme, luomakunnassamme ja kaikissa eri luonnon valtakunnissa, joka työntää kehitystä eteenpäin. - Järjestelmällinen kokonaisuus, lakisiteisyys ja inhimillinen täydellisyys tulee näkyviin luonnossa joka paikassa. Puhuttelevia ovat mielestäni myös P.E:n esimerkkikuvaukset eläinkunnasta, ja siellä ilmenevistä hyveistä, joita ei aina näe ihmisissäkään. Ja muut elämän ilmiöt, joista kuvastuvat kehittävät kristusvoimat. Virtaava, aina kehityksen suuntaan ja ylös päin johtava elämä! Itselle nousee nyt vertauksellisesti sanat: jatkuva lähihoito, kädentaidot, kylvötyö ja alati täyttyvä laari. Kuinka tosiaan kaukainen, taivaallinen tornissa istuva ja katseleva olento (Ervastin ilmaus tekstissä) voisi sillä tavoin huoltaa, kasvattaa ja aina uutta siementä kylvää..

Kristus on Ervastin mukaan paitsi totuus tajunnassa, tiedossa, myöskin totuus tunteessa ilmeten itsensä uhraavana rakkautena. Se ei ainoastaan halua suojella rakastettua, vaan ottaa hänen kärsimyksensäkin päällensä. Tästä on esimerkkinään äidin rakkaus. Kauniisti hän mm.sanoo, että äiti haluaa luonnostaan "lunastaa lastaan", ja niinkin, että äiti toivoo lapsellaan olevan "paratiisin". Rakkaus on Ervastin mielestä yleensäkin sitä, että toinen, rakastettu, elää meissä; ei sitä, että me elämme toisessa, mutta tämä ei varmaankaan tarkoita etteikö meillä saisi olla kasvussamme mukana kaikkia inhimmillisä tunteita. Kuitenkin pelkästä oman onnen hakuisuudesta täytyisi hänen mielestään herätä, mutta hän ei tahdo sivuuttaa siihen liittyviä kompastuskivia ja vaikeusasteita. Näistä kertovat kysymyksensä ja vastauksensa ovat elämänläheisiä ja todellisia. Mm. kysymys onko mahdollista, että saisimme elää omana itsenämme toisessa? "Se on kysymysmerkki, sillä semmoista ei tapahdu maailmassa kuin hetkeksi, vieden siihen, että ihminen uskoo toisen olevan hänen onnensa." Todellinen rakkaus on hänen mielestään sitä, että toinen elää meissä ja tahdomme toisen onnea ja kaikkea mikä on hänelle hyvää. "Rakkaudesta aina uhraamme itseämme, emme etsi itseämme, vaan toista. Se on rakkaus, ja se on jumalallinen rakkaus, se on rakkaus, joka on Jumalan Pojassa, se on rakkaus, joka asuu meidän sisässämme".

Sanotaan, että totuus on tekevä vapaaksi, ja siinä on syvä viisaus. Sanotaan myös, että tieto voi lisätä myös tuskaa, eikä sitäkään sovi totuudenetsijän vähätellä tai sivuuttaa. Ervastin ajatus kulkenee myös tätä rataa: "Ihminen tulee katkeraksi huomatessaan ikään kuin elämän todellisuuden, ettei mitään onnea ole. Todellisuus on kuitenkin se, ettei mitään itsekästä onnea ole." Sillä: "Jos jotain maailmalta odottaa, sitä ei saa" .... Ja vähän myöhemmin, tässä tiivistäen: - Mutta jos tahtoo antaa maailmalle, rakastaen yhtä ihmistä ensin, sitten useita, epäitsekkäillä motiiveilla, ilman että sillä perusteella odottaisi saati vaatisi omaa onnea, silloin ikään kuin sattumalta, jonkun elämänlain kautta saamme onnen, jopa autuuden. Kaiken takana on silloin kosminen Kristus, Jumalan Poika.

"Niin siis ihmiset, yhtä hyvin kuin eläin- ja koko luomakunta, jossain tapauksessa voivat päästä Kristus-voimista osallisiksi, vaikka ei oltaisi tietoisia Jumalan Pojasta". Mutta hän myös tähdentää, että ihmisen tehtävänä on tulla tästä tietoiseksi, oppia järjessään tuntemaan ja ymmärtämään Jumalan Poikaa, osatakseen arvostella itseään ja omaa rakkauttaan. "Sen tähden hänen täytyy kokea. Sen tähden on minuus."

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku (tarkastelun loppuosa)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku
(tarkastelun loppuosa)

Hän kääntää huomiomme taas aurinkokuntamme takaiseen Kristukseen, Isän Jumalan täydellisyysajatuksen, ja miten se on rakennettu. Lähtien siitä, että meillä kullakin on oma monadimme, jumalkipinämme, ja ne kaikki yhdessä muodostavat elävän kokonaisuuden, Jumalan Pojan. Ja vielä niin, että olemme tähtinä tuossa täydellisessä Jumalan Pojan ruumiissa, mutta ei erillisinä ja kuin yhdistävään lankaan sidottuina, vaan yhtenä suurena tähtenä. Tuossa Isän Jumalan täydellisyysajatuksessa ovat kaikki yhtä ja kuitenkin ainutkertaisia, tullakseen yksilöllisiksi - voidakseen nähdä, tietää, tuntea ja kokea olevansa kaikki yhtä ja olevansa tuota Jumalan Poikaa. Se tapahtuu pitkän kehityksen myötä, ja vasta ihmisasteen saavutettuaan alkaa tietoisuus tästä yhteydestä. Se mikä alkaa herätä on ihmisen korkeampi minä, aatma-buddhi-manas, vaan ei kuitenkaan yhdellä kertaa. Tätä ei pidä myöskään ajatella paikallisesti, Ervast huomauttaa, vaan käsittäen monadin olevan pisaran siinä meressä, jossa se alkaa herätä.

Eläimen monadi on luonteeltaan monta yhdessä sijaiten jossain kaukana, eläinryhmän takana. (P.E. puhuu muussa esitelmässään myös eläinten joukkosielusta). Jos jossain eläimessä syntyy ihminen se tarkoittaa, että hänessä syntyy järjen, tai minuuden kipinä, manas, sekä samalla sitä, että yksi eläinryhmän monadeista erkanee tuota syntynyttä eläinihmistä suojelemaan. Ulkonaisesti eläin ei ole tullut vielä silloin ihmiseksi. Se syntyy uudelleen eläimenä kunnes tulee kohtaan, ettei esimerksiksi koiran muoto voi enää tarjoa sille kehityksen mahdollisuutta. Ihmismuotoihin se ei voi vielä syntyä, koska ovat järkensä puolesta liian kehittyneitä, mutta moraalinsa puolesta taas kehittymättömiä. "Emme voisi tarjota mitään kunnollista asuntoa, vaan tarjoaisimme kaikkia intohimoja, paheita ja alhaisia asioita, että se tulisi hulluksi. Eläin on liian pyhä syntyäkseen vielä ihmisruumiiseen. Sen ihmiskipinän on jäätävä vielä taivaalliseen tilaan odottamaan." (Näitä asioita valaisevat seikkaperäisesti P.E:n esitelmät: "Teosofian sanoma eläimille 1 ja 2")

Ja edelleen ydinkohdittain, tähän tapaan: Samoin kuin eläimessä on aatma-buddhi-manaksesta vain kipinä, joka joskus ehkä syntyy, niin ihmisessä tuo ensimmäinen, manas on syntymässä ja syntynytkin, mutta ei vielä atmaa ja buddhia, muuten kuin uinuvassa tilassa. Korkeinta ihmisessä on siis vielä manas, hänen järkensä, ajatuksensa, arvostelukykynsä. Sen kautta tullaan ihmisiksi, mutta edessä on pitkä kehitys ennen kuin tullaan Jumalan Pojiksi. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ihmisessä olisi paljonkin hyvää ja etteikö olisi ns. hyviä ihmisiä, ajatuksenani nyt tähän lisään. Ymmärtäen myös, että tässä yhteydessä hyvästä puhutaan persoonallista tasoa metafyysisemmin ja syvien kehitysvirtojen kannalta. H.P.B:nkin näkemyksenä P.E. toteaa, että mikä meissä on hyvää on vanhoilta ajoilta ja kehityksen tulosta, mutta kylläkin Kristus-voimista lähtenyttä. Se on kuitenkin itsetiedotonta eikä siis vielä ole aatma-buddhia.

Seuraa esimerkki jokapäiväisestä elämästä, jonka tässä nyt hiukan omin sanoin toistan. - Käytännöllinen ihminen on hämmentynyt ja melkein loukkaantunut itseensä, jos hän huomaa sydämensä käskevän lahjoittamaan tai antamaan liian paljon rahaa. Miten hänelle sellainen yleensä tuli mieleen? Antaa nyt pois lähes kaikki mitä on ja itselle jäisi vain mitätön summa elämiseen. Onpas hän houkka...Niinpä, Ervast sanoo tai sanoisi, todeten, ettei vastahakoisella lahjoittamisella, jota joutuisi vielä katumaan ja harmittelemaan, ole mitään merkitystä. Se ei ole silloin Kristusteko. Kristusteko, siis sellainen, jonka laittaa tekemään Kristus, tehdään hänen mielestään aivan toisinlaisin ajatuksin ja tuntein, lähinnä itsetietoisella riemulla. Mutta vaikka ihmisessä olisikin tuollaista hyvyyttä, se ei tarkoita, että on kuin Kristus, Jumalan Poika. (Nousevat mieleen Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumuissa: "Miksi sanot minua hyväksi, Isä yksin on hyvä.) "Joka tapauksessa tehtävämme on tulla tietoisiksi siitä, että Kristus on meissä, Jumala on meissä, ja silloin on kysymys siitä, miten voimme tulla siitä tietoisiksi, miten voimme alkaa kasvattaa ja kehittää itsessämme atma-buddhia", P.E. kiteyttää.

Ja palaten taas manakseen, hän toteaa sen olevan kuin ottamaisillaan ensimäisiä askeleita järjen tiellä. Ja selvittää, että suuret ja lopulliset askelet ovat mahdollisia vasta sitten kun se ottaa vastaan Kristuksen itseensä. Jos pelkkä manaspuoli kehittyy niin se on silloin puhtaasti älyllistä laatua, matemaattista älyä kauneimmillaan. Ja vaikka ihminen voi siinä sekä filosofisessa älyssään mennä äärettömän pitkälle , niin jos hän vain kehittää tuota manasta, ilman että hänessä on kehittynyt aatma-buddhi, silloin hän ei kuitenkaan saavuta mitään lopullista, ei edes tietoa siitä, mitä manas on. "Hänen pitää päästä tietoiseksi Jumalan Pojasta. Tässä on ero meidän inhimillisen korkeamman minämme eli manaksen ja Kristuksen välillä."

Tutulta tuntuukin kysymys, mikä on ero Kristuksen ja korkeamman minämme välillä? Muistelee sen äärelle vuosien varrella yksin kuin yhdessäkin pysähtyneensä. Joskus käy myös mielessä, kun kuulostelee monia henkisiä liikkeitä ja lähestymistapoja, en sano tätä arvostellakseni, sillä kunnioitan kaikkea auttamista ja henkistä työtä, että korkeammasta minästä saatetaan jutella kovinkin keppoisasti. Muutaman kerran on tullut mielikuva jostain apuvälineestä, joka vain otettaisiin tarpeen tullen kaapista käyttöön. Mutta ehkä se on vain eräänlaista pitkän tielinjan teosofin tutkantarkkuutta.

Ja nyt Ervastin esittämään kysymykseen: "Eikö se korkeampi minä ole Kristus?" Ja vastaukseen: "Se ei ole Kristus, ennenkuin me otamme Kristuksen siihen vastaan. Korkeampi minämme voi kehittyä manaksena, mutta ei kehity ilman Kristusta lopulliseen päämääräänsä. Korkeampi minä on ikäänkuin Kristuksen yksi ilmennyspuoli, meidän Jumalan Poikamme yksi ilmennyspuoli. Mutta se ei ole läheskään täydellinen, ennen kuin siihen tulee aatma-buddhi eli monadin toisetkin olemuspuolet."

Viimeistään tässä kohtaa on syytä mainita, että kirjan ensimmäisen luvun, Kristus meissä loppupuolen teksti on niin selkeää ja vahvaa ilmaisua, että lyhentäminen tuntuu välillä miltei mahdottomalta. Tämän huomion joutuu varmasti tekemään jatkossakin, muiden kappaleiden kohdalla. On kuitenkin ilo kertoa ja jakaa sitä mistä Ervast on puhunut, tavalla tai toisella, välillä vähän vapaammin ja sitten taas sanatarkemmin, tilanteen ja harkintansa mukaan. Kannustimena ajatus, että joku saattaa löytää näistä viriä ja kosketuspintaa omiin pohdintoihinsa, mutta myös siksi, että maassamme on työskennellyt ja vaikuttanut Ervastin kaltainen maailmanluokan tietäjä, jonka laajamittaisesta kirjallisesta tuotannosta voi kuka tahansa löytää totuudenetsintäänsä kerta kerralta uutta valoa ja vahvistusta.

Ja millä tavalla me voimme sitten ottaa vastaan Kristuksen siihen korkeampaan minäämme, joka nyt on parhaasta päästä vain älyä ja järkeä? Ervast kysyy ja vastaa, tuotuna esiin tähän tapaan. - Sellainen olisi ollut mahdollista vasta joskus äärettömän kokemuksen jälkeen, ellei tänne maan päälle aikojen aamulla olisi tullut auttajia toisista tähdistä tässä aurinkokunnassamme, auttajia, jotka muodostivat niinsanotun Valkoisen Veljeskunnan. Siitä saakka ja pitkin matkaa ovat he ihmiskuntakokemuksineen auttaneet meitä täällä. P.E. selvittää myös, että ennen Jeesus Kristusta tämä auttaminen oli vaikeampaa ihmisten heikomman vastaanottokyvyn tähden, mutta Jeesuksen jälkeen helpompaa, sillä hänen ansiostaan Kristuksen vastaanottaminen korkeampaan minään eli järkeen, älyyn, on ollut mahdollista. Tämä johtuu taas siitä, että Jeesus oli ihminen, joka oli tietoinen Kristuksesta, ts. että Kristus oli hänessä täysin elävä. Sen vuoksi hän voi meitä auttaa, olemalla sitä mitä on.

Ja jotta tämä mysteeri edelleen avautuisi, hän luo mielikuvaa ja muistoa ajasta ennen Kristusta, jolloin ihmisten keskelle ilmaantuu suuri opettaja, joka kertoo näkymättömästä maailmasta ja teroittaa pyrkimistä eteen päin, kauneuteen, ylös päin, ts. jotain moraalia. Sellaista, jolla ei tarkoiteta vain pelkkää ulkoisten lakipykälien noudattamista, vaan universaalia ja korkeampaa, inhimmillistä moraalia. Sitä, että sisäisesti tahtoo hyvää, eikä esimerkiksi rangaistuksen pelosta, vallan halusta tai hyötymisen toivosta, mitä ne sitten kunakin aikana merkitsevätkään. Näin hän, ollen itse persoonassaan moraalinen olento, esimerkkinä toisille ja voimapatterina toisten kesken, herätti joidenkin moraalisen minän niin, että he ryhtyivät hänen opetuslapsikseen, toivoen tulevansa tuon opettajan kaltaiseksi. Niinpä he hänen vaikutuspiirissään alkoivat omassa järjessään nähdä myös aatmaa, henkeä, jota tahtoivat myös toteuttaa joka- päiväisessä elämässään. Siten he alkoivat muodostaa buddhia.

Mutta kun ihminen ei voinut nähdä Taivaallista Ihmistä ja täydellisyysihannetta tässä fyysisessä maailmassa, hänen täytyi päästä ulos ruumiistaan voidakseen vastaanottaa Kristusta. Sillä päivätajuntaansa hän ei voinut sitä ottaa; mikään vanhemmilta perintönä saatu ruumis ei ollut vielä niin puhdas, että Kristus olisi voinut sitä kokonaan läpäistä ja siihen täysin asettua. Ainoastaan Buddha onnistui siinä mahdollisimman suuressa määrin, saavuttaen niin korkean täydellisyyden kuin oli tuolloin mahdollista. Ervastin arvostusta Buddhaa ja työtään kohtaan viestii hänen peittelemätön toteamuksensa: "Hän sai aikaan niin paljon, niin paljon.." Mutta mainitsee myös, ettei edes hänen verensä ollut syntymästään täysin puhdas, vaan hän itse pudisti sitä.

Ja niin tullaan kohti kirjan ja tämän kappaleen ydinasiaa, Kristusta meissä. Ervast tähdentää, että vasta Jeesus Kristukselle oli mahdollista tuoda tuo Jumalan Poika, Kristus, joka atomiin, joka soluun omassa ruumiissaan, mikä aiheutti sen, että ihmiskunnan suhde Jumalan Poikaan muuttui. Alettiin päivätajuisesti nähdä, ensin vähän epätäydellisesti ja aavistaen, sitten selvemmin ja selvemmin inhimillinen ihanne, Jumalan Poika, semmoisena kuin hän on meidän Taivaallisen Isämme tajunnassa. Sentähden ihmisen on nyt mahdollista päivätajunnassaan pyrkiä kulkemaan ihannetta kohti, aivan uudella tavalla. "Me voimme nähdä - ja se on tärkein kohta - mitä rakkaus on, ja voimme kasvattaa itseämme sen mukaan, kehittää itseämme rakastamaan", hän sanoo.

Pekka Ervast: KRISTUS Esitelmä 26.12.1916

Pekka Ervast: KRISTUS
Esitelmä 26.12.1916

Teosofisessa matineassa 26.12.1916 (syntymäpäivänään) pitämässään pitkähkössä esitelmässä Ervast puhuu aiheesta ”Kristus” tiiviillä, tietoisuutta avaavalla ja jäsentävällä tavalla. Huomioiden alkuun, ettei Kristus ole teosofeille vieras käsite, vaikka heidän elämänymmärrystään on moitittukin siitä, ettei se tunnusta Kristusta, eikä usko hänen kauttaan tapahtuneeseen ihmiskunnan suureen lunastustyöhön. Näin ei hänen mielestään ole, ja niistä asioista, jotka perinteisessä uskonnollisuudessakin Kristukseen liitetään, puhuvat myös teosofiset kirjoitukset ja aikain viisaus.

Teosofisisessa katsomuksessa ”Kristus” ei kuitenkaan ole henkilönimi tarkoittaen yhtä nimenomaista ihmistä tai olentoa, joka on elänyt tiettynä aikana, vaan laatusana, joka voi tarkoittaa erilaisia asioita. Hän antaa myös ymmärtää, että kun sana ”kristus” on kreikankielen verbistä johdettuna ”voideltu”, ja samoin merkitsee voideltua hebreankielen mashiah, messias, voi nähdä kristus-käsitteen viittaavan asiaan ja ilmiöön, joka on ”yleensä jotakin jumalaista, jotakin sellaista, mikä on tavallisen ihmiskunnan yläpuolella, jotakin, joka on paljon lähempänä Jumalaa kuin yksikään tavallinen persoonallinen ihminen, jotakin sellaista, joka on aivan yhtä Jumalan kanssa”. Ja jatkaa tähän tapaan: Koska Kristus on nimenä jollekin jumalaiselle, näkymättömälle elämälle, voimalle ja viisaudelle, sanalla Kristus tarkoitetaan itse Jumalaa. Se on silloin myös mystinen käsite, periaate, nimitys, joka voidaan antaa eri olennoille, eri ihmisille. Ja kun teosofisessa kirjallisuudessa tapaa lauseen: »Jeesus Kristus ja muut Kristukset», sillä tarkoitetaan silloin kaikkia niitä henkilöitä, jotka samalla tavoin kuin Jeesus ovat erikoisessa suhteessa Jumalaan ja jotka ovat jumalaisen tahdon ja rakkauden täyttämiä. Kristus-nimitystä ei kuitenkaan käytetä yksinomaan tässä yleisessä merkityksessä, vaan - itse asiassa, niin kuin kirkkokin opettaa - Jeesus Nasaretilainen oli Kristus.

Mutta ei ainoastaan Kristus yleisessä merkityksessä, jumalaisena elämänä ja viisautena vaikuttanut hänen kauttaan, vaan hän toimi kehossaan ja elämässään välittäjänä tai väylänä korkeammalle olennolle. Kysymyksessä oli nykyisen juurirodun, nykyisen ihmiskunnan kehitystä valvova ja sen kasvattajana toimiva korkea mestariolento, joka loi perustuksen kristinuskolle, mutta joka on samalla rakkaudella kaikkien uskontojen takana. Häntä kutsutaan yleisessä teosofisessa kirjallisuudessa Kristukseksi.

Tätäkin syvemmälle katsoo ja suuntaa aikain viisaus Kristus-nimitykseen, tavoittaen yhä korkeampia olentoja. P.E kertoo, kuinka planeetallamme elää rakastava ja voimallinen olento, lähtöisin muualta, aurinkokuntamme toisella tähdeltä, tehneenä aikoinaan päätöksen tulla auttamaan, opettamaan ja kasvattamaan sieluja tällä tietämättömyydessä ja pimeydessä elävällä ”surujen tähdellä”. Olennot hänen omalla tähdellään olivat paljon planeettamme ihmiskuntaa kehittyneempiä, pitkälle saavuttaneita, viisaita ja rakastavia olentoja. Ja kun tuo ”Mestarien Mestari” kysyi ketkä haluaisivat lähteä hänen mukaansa, löytyi heti joukko uskollisia ystäviä ja auttajia, jotka halusivat seurata häntä läpi avaruuden ja asettua planeetallemme. He saapuivat ja perustivat ns. Salaisen Valkoisen Veljeskunnan, johon nyt kuuluu paljon tämän ihmiskunnan jäseniä. Useimmat alkuperäisistä auttajista ovat lähteneet täältä pois työnsä päätyttyä, mutta tuo kaikkein korkein, jota Madame Blavatsky Salaisessa Opissaan kutsuu Pyhäksi Banianpuuksi eli Hiljaiseksi, Äänettömäksi Vartijaksi, on ihmiskunnan aamuhämärästä saakka ollut läsnä kunnes ihmiskunta on kauttaaltaan pelastunut. Hän on jättänyt ihmiskunnan välittömän ohjauksen korkeiden enkeliolentojen huostaan, olentojen, jotka elävät tämän maan päällä. Häntä kutsutaan myös Melkisedekiksi. Hän on se ”suuri, iankaikkinen uhri”, joka on myös Kristus.

Portaittain vie Ervast kuulijaa eteen päin ja syvemmä aikain viisauden tarjoamaan kristus-tietoisuuteen. Nimi Kristus omistetaan teosofisissa kirjoituksissa vielä "merkillisemmälle" olennolle, sanalle, joka oli Jumalan tykönä. Tuo sana on Logos, ja Logosta kutsutaan teosofiassa myös Kristukseksi. ”Kaikki, jotka ovat tutustuneet teosofiseen elämänymmärrykseen, tietävät, että Logos on meidän maailmamme, meidän aurinkokuntamme Jumala, sen Isä, Luoja ja Jumala. Kaiken takana, kaikkein syvimmällä on kyllä suuri Jumaluus, Absoluutti, jonka arvoitusta kukaan ei voi ratkaista, mutta samalla tavoin kuin meillä tässä näkyvässä elämässäkin on olentoja, joissa ilmenee tajuntaa eri asteissa, samoin on myös näkymättömässä maailmassa eri asteisia olentoja, joissa ilmenee sielun tajuntaelämä eri mahtavuusasteissa. ”

Logos oli keskeisen myös näissä omissa Ervast- tarkasteluissani Blavatsky-teeman yhteydessä, ja vaikka nytkin tuntuu, ettei malttaisi olla tuomatta mukaan joitain otteita Logoksesta tästä Ervastin jo kielellisesti niin viehättävästä esitelmästä, on luonnollisesti rajoituttava aivan ydinkohtien nostoon sekä pieniin katkelmiin kohtuumittaisen kokonaisuuden säilyttämiseksi, ja muistutteva lukijaa siitä, että esitelmä Kristus, niin kuin muutkin tarkastelun kohteena olleet kannattaa lukea alkuperäisinä ja kokonaan. Niinpä vain näin toteamalla Ervastin mukaan, että aikain viisaudessa Logosta kutsutaan myös Kristukseksi, koska Hän on se jumalainen elämä, joka täyttää auroinkokunnan ollen sen tajunta, ylläpitäjä, Isä ja Luoja. Järkemme, tunteemme ja tahtomme olemme saaneet häneltä. Hän on lähempänä meitä kuin kuin kätemme, vaikka olemmekin ”vain heikko osa Hänestä, heikko kuva Hänen tajunnastaan”. Logos elää meissä ja on meidän Vapahtajamme. Tämä tajunta, tämä Sana, Logos, on varsinaisessa merkityksessä Mystinen Kristus.

Selkeä ja kiintoisa on P.E:n vastaus asiaan, jota lukijakin on jo saattanut pohtia - onko mahdollisesti ristiriitaa eri kristuskäsitteiden välillä - näin edeten: ”Siinä että nimi Kristus annetaan monille, ei ole ristiriitaa sentähden, että kaikki ne olennot, korkeat, eri asteiset olennot, ihmiset, joissa mystinen Kristus on elävä, joissa jumalainen elämä on pulpahtanut esiin ja joissa jumalainen tajunta vaikuttaa, kaikki ne ovat lähtöisin yhdestä Jumalasta”. Ja edelleen, kohti asian ydintä, kuten ajattelisin, eli sitä, kuka tai mikä on elämässämme todellinen vapahtaja. Ja viitaten jälleen teosofiseen kirjallisuuteen P.E. selventää, että jos kiinnitämme vapahtajan etsimismielessä katseemme ja odotuksemme johonkin olentoon, joka on elänyt tiettynä aikana, kuinka korkeaan tahansa, niin erehdymme. Oikein on hänen mielestään sanoa samaa, mistä Jeesus ja kaikki korkeat opettajat ovat puhuneet, että vapahtajamme on Mystinen Kristus, sillä ei muuta vapahtajaa ei ole. Tässä kohden nousevatkin mieleeni Jeesuksen sanat, Matteuksen evankeliumissa - ”Älkää antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus.” Eihän ole edes loogisesti ajatellen mieltä siinä, että hän olisi sillä viitannut persoonalliseen itseensä.

Lukijana ja totuudenetsijänä mieltä kiinnittävä seikka esitelmässä on juuri se, että kaikki ne olennot, jotka ovat meille puhuneet ja opettaneet Kristuksesta, historian kuluessa ja näinäkin aikoina, ovat tahtoneet ilmaista, etteivät he itse ole se, ettei mestaruus ole heissä, heidän persoonassaan, mutta opettaneet Mystisestä Kristuksesta elämän ilmiönä, tai periaatteena, joka on myös muissa. Samalla kun ovat tahtoneet vain kuin kulkea edellä avatakseen muille tietä. Järkeenkäypänä ja todellisena kokee lukija myös sen, kun Ervast sanoo, ettei Mystinen Kristus ole esiintynyt maan päällä, koska on aina maanpäällä, Logoksena, tajuntana sanan syvimmässä merkityksessä, eläen ihmiskunnassa, koko luonnossa ja luomakunnassa.

Niin myös toivoisi menevän eteen päin Ervastin ajatuksen, että kaikki eripuraisuus ja ristiriita eri uskontojen ja kirkkojen välissä loppuu silloin, kun ihmisille selviää, että on kysymys vain nimistä, ei itse tosiasioista. Ja että meidän vapahtajamme on se Jumala, joka asuu ihmisessä. Kuten senkin, että tämä Vapahtaja, Logos, Mystinen Kristus ilmenee eri ihmisissä eri tavoin ja eri voimalla, samalla kun olemme usein tietämättämme toistemme opettajia ja auttajia.

Esitelmä tiivistyy yhä syvennyttäessä käsitteeseen mystinen Kristus, ja millä tavoin, millä perustein on olemassa vain yksi vapahtaja. ”Ydinkohtien” valinta ei ollut aivan helppoa, ja oli katsottava, ettei liiankin omatoimisesti tule yhdistäneeksi sanoja tai lauseita omassa kerronnassaan. Toisaalta omien tuntojensa huomioiminen ja kuuntelu lukiessa on osa tarkastelujensa rakentumista.

”Kun ihminen, jonka sielu on levoton ja joka kulkee harhaillen maailmassa, erilaisia tuskia kokien, löytääkin lopuksi rauhan Kristuksessa.. ”, Ervast kuvaa, ja luo kysymyksen, miksiköhän näin usein tapahtuu? Siksi, hänen mielestään, että on olemassa yksi vapahtaja, Jumala meissä, jota kutsutaan Kristukseksi. Ja koska tämä kristuselämä kaikkialla maailmassa on niin läpitunkenut ihmiskunnan, siis että Hän todella on kuollut meidän syntiemme tähden, ja että Hänen verensä lunastaa meidät kaikesta synnistä.

Ja hän jatkaa, että kysymyksessä onkin hyvin vanha vertaus, joka esitettiin silloin, kun ihmiskunta vielä vaelsi lapsenkengissä, ja sitä opetettiin kunnioittamaan ja palvelemaan korkeita olentoja. Sitten se kadottanut siitä kaiken todellisen hengen tulkitessaan tämän vanhan mysteeripuheen siten, että se tarkoittaa voin jotakin tiettyä historiallista henkilöä, jonka veri on vuotanut tiettynä aikana. Todellisuudessa "Kristuksen veri" puhdistaa meidät synnistä siinä merkityksessä, että Kristuksen, Logos-tajunnan elämä on se, joka todella on vuodatettu kaikkien elävien olentojen, ihmiskunnan ja koko luonnon hyväksi. Eikä vain kerran, vaan tuo tajunta, ”Kristuksen veri”, eli hänen oma voimansa ja elämänsä vuotaa ja tekee työtä hyväksemme puhdistavasti ja nostavasti kaiken aikaa. Jos vain halutaan ottaa se vastaan. Näin opettaa Ervast, tässä poimien ja tiivistäen.

Ja eteneminen syvyyssuunnassa jatkuu. Tullaan karitsaan, Jumalan Poikaan ja Suureen Uhriin. Logos on se Jumalan Poika, se Jumalan karitsa, joka luomisen alussa antoi itsensä, että Hän omalla tajunnallaan nostaisi meidät Jumalan luo. hän valaisee. Ja jatkaa, että ihmisten ja ihmiskunnan elämässä tuo veri , joka jatkuvasti vuotaa Logoksesta, ilmenee suruna ja tuskana kunnes se otetaan vastaan puhdistava voimana yhtymällä hänen tajuntaansa. ”Ja silloin se ihminen tuntee ja sanoo, että Jumala, Logos, joka on tapettu, ristiinnaulittu kaikissa ihmisissä, se Jumala on noussut ylös, ja silloin sen ihmisen suru ja tuska on muuttunut ylösnousemuksen riemuksi ja autuuden juhlaksi.”

Tuota lukiessa nousivat tarkastelevaan mieleeni sanonnat ja nimitykset koskien joitain ihmisen sielullisia tiloja, sellaisia kuten synnintunto, eksistentiaalinen ahdistus ja maailmantuska, ei kuitenkaan niin, että kuuluisivat välttämättä yhteen. Enemmän mietin sitä mahtavatkohan ne liittyä edellä kuvattuun henkiseen ilmiöön jollakin tavalla?

Ehkä liittyvätkin, kun kuuntelee mitä P.E puhuu Mystisen Kristuksen vaikutuksista, millä tavoin se vaikuttaa eri tavoin ihmisen älyyn, tunteeseen ja toimintaan, kun ihminen ottaa sen vastaan. Teosofisissa kirjoituksissa, joita Ervast pitää tässä esitelmässä silmämääränään, sanotaan, että Mystinen Kristus, Logos, Jumalan Poika on se maailman valo, joka kaikkia valaisee ja muuttaa älyn viisaudeksi. Ja hän muistuttaa, että tuosta valosta ja siinä vaeltamisesta puhutaan myös evankeliumissa.

Niin Ervast saapuu esitelmässään siihen, että emme voi löytää totuutta ulkopuolelta itseämme, vaan kun nostamme Ihmisen Pojan (ihmisyyden) kunniasijalle, on kuin sytyttäisimme palamaan kynttilän, joka muuttuu auringon valoksi. Näin Mystinen Kristus vaikuttaa älyymme. Mutta Mystinen Kristus vaikuttaa myös meidän tunteisiimme, sillä jumalainen elämä on rakkautta, hän sanoo, tätäkin vielä eri puolilta selventäen, tavanomaista elämäntuntemusta syvempää tietoa esiin tuoden ja myös evankeliumeitten suunnalta valottaen. ”Rakkaus täyttää meidän sydämemme. Rakkaus täyttää meidän tahtomme, sillä rakkaus ei ole vain tunnetta, vaan rakkaus on voimaa, rakkaus on, rakkaus asuu omassatunnossa, ja se, joka puhuu omassatunnossamme, on Kristus, Vapahtaja. ” Ervastin sanoissa on syvältä koettua ja koeteltua voimaa, vaikka hän tuokin esiin myös sitä realiteettia, että emme osaa vielä lähestulkoonkaan Kristuksen lailla rakastaa.

Vapahtajan, mystisen Kristuksen vastaanottamisesta Ervast ilmaisee, että niissä asioissa kosketellaan syvintä mystiikkaa. Vaikka hän lähteekin siitä, että emme vielä suuressä määrin ole ottaneet vastaan Kristuksen elämää, hän ei tahdo sivuuttaa myöskään henkisiin voimiin ja ilmiöihin liittyvää kokemuksellisuutta, sitä kuinka hengellä voi olla valta aineen yli, myöskin pahan yli, silloin kun ihminen omaksuu Mystisen Kristuksen hengen. Sekä sitä, että hän voi, jos ei nyt niin ainakin joskus tulevaisuudessa, vain tahdollaan toista auttaa. ”Kun ihminen ottaa vastaan Kristuksen voiman, Logoksen jumalaisen voiman, hänen tahtonsa tulee niin salaperäiseksi, että se tahto sellaisenaan puhdistaa, parantaa ja nostaa. Jos ihmisen tahto on täyttynyt Kristuksen voimalla, silloin ei tarvitse muuta, kuin että hän tahtoo toisen ihmisen olevan terve, ja tuo toinen ihminen heti. Ei tarvita muuta, kuin että hän ei tällä tahdon alalla tee enää syntiä, niin tuo toinen puhdistuu."

Tuo kuvauksensa on kiintoisa, ja jo vähäinenkin tavoittamisen tuntu, tai sen toive, jättää miettimään. Myös esitelmässä mainitut pyhien kirjojen ja kirjoitusten yhteneväiset sisällöt erityisesti puhuttelevat. Vahvimpana niissä heijastuu Kristus.

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA Luku 6. Yksilön elämä

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA
Luku 6. "Yksilön elämä”

Pekka Ervastin kuudesta esitelmästä koottu kirja ”H.P.Blavatsky ja hänen teosofiansa” päättyy ihmisyksilön pitkän kehityshistorian tarkasteluun Salaisen Opin valossa. Ensiksikin P.E.pitää merkittävänä tieteen havaintoa, että koko ihmisen ja ihmisrodun pitkä kehitys toistuu ihmisyksilön kehityshistoriassa. Se tarkoittaa.että Ihmisen sikiö, asteittain muodostuessaan, käy läpi kaikki orgaanisen elämän muodot, muistuttaen ensin ameebaa ja kehittyen siitä jonkinlaisen kasvimuodon kautta eläimelliseen elämään. Vasta silloin kun sikiö pukeutuu inhimmilliseen muotoon, alkaa siinä varsinainen ihmisen kehityshistoria. Tutkimuksen alueilta P.E tuo myös esiin, kuinka ihmisyksilön, synnyttyään maan päälle, on omassa kehityksessään havaittu muistuttavan varhaisempien ihmisrotujen elämismuotoja. Jälkikaikuna ihmiskunnan kehityksestä lapsi käy läpi esimerkiksi ”intiaanikauden”, jossa hän saa kokea metsästystä ja sotaa sekä ”ryöväriperiodin”, vahvemman pääsemisen voitolle heikommasta. Nämä tieteen toteamat lait, biogeneettinen että ontogeneettinen, todentuvat myös Salaisen Opin kautta.

Mutta hän huomauttaa Salaisen Opin menevän laajemmalle ja syvemmälle käsitellessään ihmiselämän alkua ja sitä seuraavia kehitysvaiheita. Niinpä sikiön ensimmäiset alkuasteet muistuttavat ajasta, jolloin sisäinen jumalhenkemme eli monadimme oli tavallaan läpikulkumatkalla kivikunnassa, ei kuitenkaan tämän muotoisessa, vaan sellaisessa, joka oli ainoastaan ilmennystä sen ajatusmuodosta, ja jonka välityksellä tajunta, henki, saattoi vielä vain rajoitetun pienessä ja ahtaassa muodossa ilmetä.

Tärkeä ero tieteen ja Salaisen Opin näkemyksissä näyttäytyy hänen mielestään kuitenkin siinä, että kun edellinen sanoo kivikunnan elämän olevan epäorgaanista, niin jälkimmäinen huomauttaa, ettei ole kuollutta elämää luonnossa eikä maailmankaikkeudessa. Blavatskyn suurtyön tuntevana P.E tuo myös esiin vuorten ja kivennäisten elämän ja ”kokemusten” pituuksien mittaamattomuutta, prosesseja, jotka ovat peitossa silmiltämme. ”Satoja miljoonia vuosia voi mennä siihen, ennen kuin monadit kivikunnassa pääsevät yleismalkaiseen tajuntaan tilansa erilaisuudesta silloin kun aurinko paistaa ja silloin kun sataa”, hän havainnollistaa. Vaillinaiseksi jää myös kuva henkemme elämästä sanomattomien pitkien aikojen takaa kasvikunnassa, vaikka sitä ymmärretäänkin vähän paremmin, koska se on orgaanista laatua, hän sanoo. Eivätkä kummatkaan periodit ole tapahtuneet täällä, vaan kaukaisissa tähdissä. Sitäkään ei kyetä muistelemaan millä tavalla henkemme asusti eläinkunnassa, koska se tapahtui sen luomispäivän kuluessa, jota nimitetään ”kuupäiväksi”, kuun luomiskaudeksi. Ja kuten edellisessä, rotujen historiaa käsittelevässä esitelmässään hän nytkin tähdentää, että vasta tällä maapallolla saavutimme ihmisen muodon, toisten eli ulkopuolisten avulla.

Äärettömän kaukaisia periodeja toistaa siis sikiön kehitys henkemme kehityshistoriassa. ”Vasta kun se tulee ihmisen muotoiseksi ja alkaa elää varsinaista ihmisen elämää äidin kohdussa lähestytään maapalloa ja niitä aikoja, joita olemme täällä viettäneet”, opettaja kertaa.

Niinpä ensimmäinen ja toinen juurirotu, jolloin ”emme olleet vielä mukana”, vaan ainoastaan fyysiset ruumiit luotiin, ilmenee sikiön elämässä olemisena ”vielä pimeässä” meidän kannaltamme. Ja kun ihminen syntyy, muistuttaa hänen elämänsä ylimenokautta toisesta juurirodusta kolmanteen. "Pienestä lapsesta huokuu ihmetys, mitä tämä kaikki on. Hän on paratiisitilassa, hänessä myös näkyy jonkinlainen jumalallinen vaisto. Minä ei ole vielä herännyt, niin kuin ei ollut kolmannen jakson alussakaan. Ja kun lapsen minä herää, hän nimittää itseään ensin nimellä, ja sitten sanoo ” minä”". Kiintoisa on myös Ervastin havainto, että yhä varhemmin näinä aikoina pienet lapset alkavat nimittää itseään minäksi.

Ja hän jatkaa kehittyvän ihmisen elämänkulun ja yksilön pitkän kehityshistorian rinnakkaista tarkastelua, tähän tapaan: Kun kolmannen juurirodun ihmiset olivat sukupuolettomia, myöhemmin kaksineuvoisia, niin sikiökin on jonkin aikaa kaksisukuinen, ja kehityksen kuluessa toinen jää voitolle. Kolmannen juurirodun kaksisukuisuudesta on myös selvä kuva lapsuuden ja varhaisen nuoruuden vaiheissa. Ei tiedä lapsikaan olevansa sukupuoliolento. Mutta muutaman ajan kuluttua hänen tunne-elämänsä alkaa kuin "pyrkien kaivata johonkin". Tuolloin luodaan lämpimiä ja runollisia ystävyyssuhteita kumpaan sukupuoleen tahansa, ja lapsi rakastuu omaan sukupuoleensa kauniissa ja puhtaassa ystävyysliitossa.
Pian tullaan tietoiseksi, että on olemassa myös vastakkainen sukupuoli, jota vetää puoleensa, mutta se tapahtuu kuin hiljalleen omassa mielessä, Ervast kuvailee ja sanoo, että sekin on vielä tavallaan paratiisiperiodia, verrattavissa Adamin ja Eevan ihmettelyyn, onko heitä tosiaan kaksi erillistä olentoa, heidän tuntiessaan vetäytymystä toisiinsa.

Sitten tulee opettajan mukaan yksilön kehityksessä aika, joka muistuttaa niitä vaiheita kolmannessa juurirodussa, jolloin sukupuolisuus nousi ihmisen tajuntaan ja tietoon, ja josta Raamatussakin puhutaan ns. syntiinlankeemuksena. Ja hän selvittää Salaisen Opin pohjalta, kuinka pitkässä prosessissa ihmiset jakautuivat kahteen sukupuoleen kuten oli laita eläinkunnassakin, ja kun inhimmillistä minää ei oltu kyetty vielä vastaanottamaan, he ottivat kumppaneikseen myös eläimiä. Siitä seurausta olivat maan päälle syntyneet alkuperäiset pedot.

Tämä myöhempi lemurialainen vaihe, jolloin tultiin joko mieheksi tai naiseksi ja aloitettiin taistelu olemassaolosta ja jonkun toisen olennon (tai häntä edustavan asian, luulisin) omakseen saamisesta ovat toistuneet ja toistuvat yhä, ( eriasteisina, -laatuisina ja - muotoisina ilmiöinä arjen ja vuorovaikutusten keskellä, näin ajattelisin). Mutta vähitellen myös kaikki atlantilaiset vaiheet tulevat ja ovat jo tulleet P.E:n käsityksen mukaan näkyviin yksilön elämässä, ilmeten erilaisina himoina, itsekkäinä haluina, ristiriitaisina tunteina, ajatuksina ja tekoina. Ihminen taistelee, erehtyy ja lankeaa ”monenlaiseen syntiin” ”Ja vaikka hän voi nousta taistelusta puhtaana ja lähimmäistensä kunnioittamana, riippuen karmastaan, on hänessä toistunut ”suuri sota valon ja pimeyden kesken”, jota käytiin Atlantiksella”.

Kahteen sukupuoleen jakautuminen saa Ervastin kysymään, myös itseltään, miksi on tarvinnnut olla juuri niin, vaikka se on tiennyt ihmisten elämään myös suuria kärsimyksiä? Olihan ihmiskunnassa jo pystytty lisääntymään muulla tavoin, mm. kaksisukuisessa vaiheessaan. Ja hän viittaa jälleen Salaisen Opin puoleen.

Sen mukaan sukupuolinen kahtiajako tapahtui yksinkertaisesta syystä. Kun ensimmäiset ihmishahmot ilmaantuivat kuupitrien luomistyön tuloksena olivat he kaikki erilaista tyyppiä. Kehitys olisi pysähtynyt, mikäli ei olisi voinut tapahtua minkäänlaista vaihtelua tai sekoitusta niiden välillä. Mutta kun ihmiset muuttuivat tavallaan puolinaisiksi, ja pääsi syntymään perinnöllistä vaihtelua, muodostui elämä sitä kautta vähitellen rikkaaksi ja kokemuksellisesti moninaiseksi.

Mutta hän tähdentää, ettei sukupuolisuus ole ainoastaan ruumiillinen asia, eikä elämä ole kehittänyt kahta sukupuolta ainoastaan suvun jatkamista vartan. Kahteen sukupuoleen jakautuminen on tehnyt mahdolliseksi rakkauden tunteen kohtaamisen ja tiedostamisen. Tunteen, josta runoilijatkin ovat saaneet aiheensa, aina mestariteoksiin saakka. Nyt elettävässä viidennessä juurirodussa ihmisen sielu ja tunteet saavat (ja pitääkin -sanoo Ervast) näytellä tärkeää osaa. Inhimmillisenä olentona kasvaminen ei ole mahdollista yksin järjen avulla, itsensä hillitsemisellä tai kieltämisellä tai kulkemalla kuin kone, vaan niiden tunteiden myötä, joita herää ja ilmapiiri herättää. Tämä uusi vaihe ihmiskunnan kehityshistoriassa jatkuu vielä seuraaviin, tai ainakin kuudenteen juurirotuun saakka. ( Kuudennen juurirodun ihmiskuvasta, mm. ihmisen puhdistuneesta kyvystä "luoda", puhutaan Ervastin kirjassa "Ihmisyyden uskonto", luvussa "Tulevaisuuden ihminen" josta aiempana erillinen tarkasteluartikkelini)

Runollisuus huokuu myös Ervastin omissa sanoissa hänen korostaessaan miehen sielussa piilevää halua tehdä elämä onnelliseksi rakastetulle naiselle ja heidän yhteiselle lapselleen. Ja kuinka hän sen tähden on valmis valloittamaan koko maailman. Kauneuden aistiin vetoaa myös hänen näkemyksensä naisen ihanteellisesta ihanteesta, jumalallisesta äidistä, joka uhraa itsensä synnyttääkseen lapsen, joka voisi mennä lähemmäksi jumalaa kuin hän ja hänen miehensä ovat osanneet tehdä. Mutta ne ovat samalla vankkaa asiaa, kuten P.E:n opetukset aina, ja kun muistaa, että molemmat sukupuolet ovat kaiken aikaa läsnä, sisäisinä mahdollisuuksina meissä, löytävät nämä asiat totuudenetsijän sielusta sekä symbooliset että käytännön elämän kokemuspohjiin ulottuvat vastineensa.

Ehkä juuri noiden yksilössä itsessään olevien sielullisten sukupuoliulottuvuuksien mahdollisuuksista johtuen erityisen puhutteleva on myös Ervastin kolmas kysymys, mistä olisi ilman vallalla olevaa luonnon järjestelyä tullut tuo kolmas ihanne, lapsi, jonka kaltaiseksi Jeesuksen sanojenkin mukaan ihmisen on tultava päästäkseen taivasten, hengen, oman henkensä valtakuntaan. Sekä vanhuksen ihanne, johon sisältyy kaiken kokeneisuus ja sen kautta saavutettu puhtaus ja kauneus, joka loistaa lasten silmissä.

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA Luku 5. Rotujen historiaa Pekka Ervast: SALAINEN OPPI JA MUITA KIRJOITUKSIA Luku 4. Ihminen maan päällä

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA
Luku 5. Rotujen historiaa
Pekka Ervast: SALAINEN OPPI JA MUITA KIRJOITUKSIA
Luku 4. Ihminen maan päällä

Juurirotujen sekä niiden aikaisten mannerten ja asujamiston syntyä, olemusta ja elämää on luodattu ja käsitelty kiehtovasti P.E:n esitelmässä ”Rotujen historiaa” sekä kirjassa ”Salainen Oppi ja muita kirjoituksia”, joihin kerronnanomainen tarkasteluni nyt kohdistuu. Ajatuksia, huomioita ja aihealueita niistä sekä yhdistellen että erikseen esiin nostaen. Muistutan, että ollaan edelleen teemassa H.P.Blavatsky ja hänen teosofiansa. Kirjoitelmani on nyt melko pitkä, koska seurasin kahta kirjaa, ja nimenomaan tuo toinen, P.E:n varhaistuotantoa oleva "Salainen oppi ja muita kirjoituksia" oli tekstinä jo niin elävää ja ihmisenä olemisen kerroksiin vetoavaa, että se kiinnitti lukijan/kirjoittajankin näihin aikakausien aaltoihin melkein ajan ja paikan unohtavalla intensiteetillä.

Esitelmässä P.E. johtaa kuulijansa aiheeseen, ihmiskunnan juurirotujen historiaan havainnollisesti, palauttamalla mieliin Cookin löydöt Tyynellä Valtamerellä, Pääsiäissaarella vuonna 1773. Useiden metrien mittaiset ( 6 -23m), ihmisiä muistuttavat kuvapatsaat korkeilla ja pitkillä lavoilla, kaikkiaan 150, ja alun perin paljon enemmän. Ilmeisesti tarkoituksella kookkaat päät vartaloon verrattuna, yksilölliset piirteet sekä kaikille yhteinen, tahdonvoimainen ja tuima ilme. Mistä sivistyksestä nuo kuvat olivat kotoisin? hän kysyy ja toteaa, että paljon on pohdittu, mutta vasta hiljakkoin eli 1900-luvun alkupuolella oli asiaan alkanut saada hieman valaistusta. Tätä oli edesauttanut tri Macmillan Brownin Karoliina-saarilla tekemä viidentoista neliökilometrin raunioalueen löytö. Jo muurien ja seinien paksuudesta, korkeudesta ja kivien painavuudesta päätellen – yhden kiven ollessa jopa kolmekymmentätuhatta kiloa – sellaisiin kun eivät tuulet ja myrskyt purreet, oli arvioitu niiden saattavan olla ainakin kymmeniä tuhansia vuosia tai vieläkin vanhempia. Pieni saari, jossa vain raunioita, toisella saarella vain kuvapatsaita.. Oliko siis Tyynessä meressä ollut erikoinen maanosa vaativine ja vahvoine kuninkaineen? Ajatusmalli ei P.E:lle riitä.

Hän nostaakin rinnalle Egyptin pyramidit, todeten, että pitkin vuosisatoja ja tuhansia olisi voitu ihmetellä niiden rakentamiseen tarvittua taitoa, paitsi niiden korkeutta myös sitä, kuinka kivet ovat ilman muurauslaastia niin hyvin kiinni toisissaan, ettei ohuinkaan lehti mahtunut väliin. Faaraoidenhan kyllä kerrottiin piinanneen juutalaisia Egyptissä pakottaen noiden huikeiden rakennusten tekoon noin parituhatta vuotta ennen Kristusta. Mutta sitten tutkimus osoittikin, että mm. Gizeh`n pyramidi rakennettiin ainakin neljä tuhatta vuotta e.Kr. Mutta näin ei voitu opettaa vielä P.E:nkään kouluaikaan, sen sijaan opetettiin, että pyramidit oli rakennettu paljon myöhemmin. Kuinka olisikaan, koska ajateltiin maailman olevan luodun n. 4000 vuotta ennen Kristusta.

Epävarmaksi kaikkiaan Ervast kokee tuon laskeminen jo senkin vuoksi, että isoimman pyramidin ominaisuudet kertovat niin suuresta tiedosta ja taidosta mm. tähti- ja maantieteellisiä seikkoja ajatellen, ettei voida sanoa, onko se rakennettu neljä-, seitsemän- tai kaksikymmentäseitsemän tuhatta vuotta ennen ajanlaskumme alkua. Sen sijaan tuon kaltaiset havainnot ja löydöt ovat omiaan osoittamaan, etteivät Salaisen Opin kuvaukset menneistä ajoista olleet satua ja eivätkä sen avaamat uudet näköalat mielikuvitusta, hän tähdentää. Ja muistuttaa, että Salainen Oppikin sisältää laskuja ja lukuja, mutta ihmettelyn sijaan niitä on syytä katsoa laajemmin ja syvemmin. Niinpä kahteen sukupuoleen olemme olleet jakautuneita tuon salaisen tiedon mukaan kahdeksantoista miljoonaa, mutta ihmiskuntana olemme olleet tällä pallolla kolmesataa miljoonaa vuotta, vaikkakaan ei tämmöisenä fyysisenä ihmiskuntana. Nyt elettävä juurirotu syntyi noin miljoona vuotta sitten, ja on viides.

Esitelmässään Ervast kertoo, että ensimmäinen, pyhäksi juuriroduksi kutsuttu, eetterinen ja fyysisille silmille näkymätön, asui Häviämättömässä Maassa Pohjoisnavan luona. Sitä on kutsuttu ”kesäiseksi maaksi”, mitä se olikin johtuen siitä, että maapallon akseli oli toisessa kaltevuudessa. Nuo ”ensimmäiset itsesyntyiset” olennot, olivat kaukaisten luomispäivien ihmisten, ”kuupitrien” synnyttämiä, vielä vailla minuutta olevia, mutta kuitenkin selkeitä ja seesteisiä ”kuuisiensä” varjoja. ”Heidän sisäolemuksensa, monadi eli jumalallinen minä, ei ollut asustamassa maallisen muodon yhteydessä” (Salainen Oppi).

Myös toisesta juurirodusta Ervast tuo esiin, että se oli eetterinen, suvuton ja ”luuton” ja syntynyt ensimmäisestä. Asujamiston alue sijaitsi Pohjoisnavasta etelään ja länteen, käsittäen koko nykyisen Pohjois-Aasian. Kansantaruissa heitä kutsutaan ”pohjanperäiseksi”, kreikkalaisittain ”hyberporealaisiksi”. Heillä oli vain ensi kipinä ihmisymmärrystä, mutta elämän kaksoisuus, henki ja aine, vaikutti jo astuneena syvälle aineeseen, niin että ruumis alkoi jo tiivistyä ja voimistua, ja samalla kehittyä kaksisukuisuuden alku.

Sitten tuli kolmas juurirotu, myös polveutuen toisesta. Asuinpaikkana heillä oli manner, joka sittemmin vaipui Tyynenmeren syvyyteen, Lemuria. Nimi ei ollut H.P.B:n keksimä, vaan ennen häntä, eläintieteilijä Sclaterin, joka oli vakuuttunut, että oli ollut Tyynen meren kohdalla manner, josta oli levinnyt eläimiä molemmin puolin. Blavatsky oli hyväksynyt ”Lemurian” päädyttyään mantereen olemassaoloon omissa tutkimuksissaan. Kun aiemmissa juuriroduissa oltiin vielä olemassa eetteritasolla, niin tällä mantereella ihmiskunta Vanhan Testamentin ilmaisua käyttäen ”puettiin nahkoihin”, P.E valaisee ja edelleen, että nämä jätti-ihmiset, ”traditioiden ja tarustojen jumalat”, aloittivat vähin erin myös nykyisen ihmiskuntamme jakautumalla kahteen sukupuoleen, johon kehitykseen nähtävästi viittaa myös Eevan erottaminen maan tomusta syntyneen Aatamin kylkiluusta Vanhan Testamentin luomiskertomuksessa. ”Ja pitkäin aikain jälkeen, sillä luonto ei harppaile, esiintyi sen fyysillisen ihmisen kantaisä, jonka nyt tunnemme miehenä ja naisena”.

Mutta vähän tarkemmin, millainen oli tuo ihminen, nykyisen miehenä ja naisena tuntemamme fyysisen ihmisen kantaisä, joka kehittyi kolmannessa juurirodussa noin kahdeksantoista miljoonaa vuotta sitten? kysymme Ervastin mukana. Ja hän viittaa tässä jälleen Karoliina-saaren jättiläismäisiin taloihin, Pääsiäissaaren suuriin kuvapatsaisiin sekä H.P.B.n salaiseen Oppiin, jonka mukaan ihmiset Lemurialla olivat jättiläisiä. ”Olisiko kuvapatsaita tehty yli kahdenkymmenmetrinkin korkuisiksi, jolleivat niin olisi ollut?” hän toteaa, ja kehottaa huomioimaan myös vastaavia muistomerkkejä, todisteita jättiläiskansoista maapallon muilta alueilta. Jättiläisistä puhutaan myös Mooseksen kirjassa Raamatussa, perimätiedoissa ja kaikkien kansojen saduissa ja tarinoissa. Kuvitteellisuuden altakin heijastuu muisto, syvältä itsestämme. Ehkä siitä ole edes niin kauan.. Salaisen Opin mukaan jättiläisten jälkeläisiä on elänyt myös neljännessä juurirodussa.

Kirjoituksissaan Ervast jatkaa, että vaikka kolmannen juurirodun ihminen oli ruumiillisesti vahva ja elinvoimainen olento, hän oli sittenkin vain eläin, sillä sielua ei vielä ollut. ”Kaikki-hengen säde, jumalallinen monadi vasta harhaili majassaan….” Silloin korkeimmasta jumalasta lähti uusi luomiskäsky, laupeuden ts. avunannon ja rakkauden Lain mukaan. Ja sanoillaan, esitelmästään: ”Lemurian mantereella tapahtui ns. järjenpoikain (manasaputrain) ruumistus. Me nykyiset ihmisminät tulimme taivaista päin elähyttämään niitä ihmismuotoja, joita meitä varten oli luotu.” Sekä kirjastaan: ”He olivat osittain ihmisiä, joissa järki oli korkeimmilleen kehittynyt, ja jotka siksi näkivät totuuden selvin silmin, osaksi olivat he ”jumalia” eli ylempiä olentoja, jotka toisesta kiertotähdestä olivat tulleet maan päälle opettamaan ihmiskuntaa ja ilmoittamaan sille sen voimain ja kykyjen oikean käytön.” Näin maailmanjärki, jonka juuri on Jumalassa, oli alkanut tulvia tähteemme.

Manasaputrista tuotakoon tässä vielä esiin, P.E:n kirjoitusten kohtia poimien ja yhdistellen, että nämä ”minät”, yksilöllisyydet, älyt, kuolemattomat olennot olivat kehittyneet korkealle muissa maailmoissa, mutta totellen alati eteenpäin käskevää jumalallista lakia koettivat päästä tietoisemmiksi yhtymällä kehittyneempään aineeseen. Se edellytti maainhimmillisten kokemusten läpikäymistä, jonka vuoksi viisaudenpojat toisesta kiertotähdestä syntyivät opastajiksemme ja opettajiksemme kolmannen rodun jättiläisiin. Kysymys oli suuresta uhrauksesta, sillä ylempi astui alempaan. Järjen valo ei kuitenkaan valaissut kaikkia yhtä aikaa, sillä Manasaputrat ruumistuivat hitaasti, vielä neljännenkin juurirodun aikana. Ja koska ominaisuuksien moninaisuus on luonnon ja aineen aate jakautuivat kolmannen rodun jumalihmisetkin eri ala- ja heimorotuihin, joilla oli kaikilla oma leimansa.

Näin ollen ihmiset, tultuaan järjellisiksi olennoiksi, olivat alusta saakka henkisesti ja ymmärryksen puolesta erilaisia. Jotkut olivat vielä vapaita sukuvietistä ja siitä johtuen alttiita ”valolle”, heihin ruumistuivat kehittyneimmät viisauden pojat. Toiset jo miehiksi ja naisiksi jo täysin kehittyneitä, ”veri pursuen elämänhalua”, ja oli myös niitä, jotka elivät himojensa pyörteissä, tehden tiedottomasti syntiä luontoa vastaan. Niinpä nykyisten apinain esi-isät polveutuivat juuri heistä. Näin Salaisen Opin tiedonanto ratkaisee puuttuvan renkaan ongelman.

Salaista oppia käsittelevässä kirjassaan Ervast valaisee myös sitä, kuinka Manasaputrat saattoivat lähettää ihmisaivoihin vain säteen omaa elämäänsä, niin että se ilmeni ihmisissä mm. versovana itsetajuntana, muistina ja tahdon voimana. Sekä järjen sisäisenä määräämiskykynä, joka kohotti ihmisiä vastuuttomuudestaan, orjallisesta himojensa seuraamisesta vähitellen vastuunalaisemmaksi olennoiksi. Ajan oloon kolmas juurirotu saikin panna alulle ensimmäisen kulttuurin, oppia rakentamaan kaupunkeja, tekemään kuvapatsaita ym. Ymmärryksen rikastumisesta alkoi vähitellen kehittyä myös uskonto ja kieli. Mutta toiselta puolen ihminen huomasi olevansa aistillinen olento, jossa ennen aavistamattomia himoja heräsi tai oli heräämässä. Ja vaikka hän tähystäessään sisään päin, näki jumalaisen alkuperänsä, oli järki vielä heikko oikein arvostellakseen ja vapauttaakseen hänet orjamaisesta aistiensa seuraamisesta.

Mutta aineeseen astunnan piti kestää, kunnes kehityksen keskikohta oli saavutettu, joka luonnollisesti tapahtui keskellä neljättä rotua, kun aleneva kaari oli kuljettu ja nousu henkistä kaarta myöten saattoi alkaa. Neljännen rodun historia on sen tähden kolmannen yhteydessä, josta se on välitön jatko, P.E tähdentää.

Oli aika kolmannenkin mantereen hävitä ja hajota, tulivuorenpurkauksiin ja mereen vajoamisiin, ja ihmiskunnan muuttaa neljännelle mantereelle, jota nimitetään Atlantikseksi vanhoissa perimätiedoissa. Esitelmässään Ervast kertoo Platonin ja egyptiläisen papin kohtaamisesta, jolloin pappi näytti hänelle tuhansia vuosia vanhoja tauluja, jotka kertoivat ihmiskunnan historiasta. niissä esiintyy 12 000 vuoden takainen tapahtuma, Poseidonin eli Atlantiksen suuren saaren vajoamisen meren syvyyteen vedenpaisumuksen seurauksena. Tämä Platonin tunnettu Atlantis-saari oli kuitenkin vain osa tästä suuresta mantereesta, sen viimeinen jäännös. Platonin tiedonantoa pidettiin satuna sen vuoksi, että maailman uskottiin olevan luodun tuolloin kuusi tuhatta vuotta sitten. Totuudenetsijätutkija ymmärtää kuitenkin tänään, että tuolla perimätiedolla sekä dokumentilla on ihmiskunnan historia ajatellen suuri merkitys. Mikä lienee vallitsevin käsitys tänään Atlantiksen mantereen suhteen, tarua vai totta, vai ehkä molempia. Ervastin aikana Atlantis-tarusta oltiin tieteellisissä piireissä Blavatskyn suurtyön ansiosta kuitenkin vähintään kiinnostuneita.

Esitelmässään Ervast kertoo, että Atlantiksella elimme aluksi jättiläismäisinä, sitten pienentyen nykyiseen kokoon. Aineellisessa kulttuurissa edettiin huimin askelin. Muodostettiin yhteiskuntia, rakennettiin suuria kaupunkeja, viljeltiin taiteita, perehdyttiin astronomiaan, matematiikkaan ja rakennustaiteeseen. Mutta ihmiset alkoivat jakautua luontonsa puolesta kahtia. Toiset seurasivat jumalallisia, viisaita opettajia, toiset semmoisia, jotka houkuttelivat heitä käyttämään kykyjään, järkeään ja voimiaan itsekkäisiin tarkoituksiin. Myös sillä seurauksella, että pyhät viisausopit muuttuivat kansan keskuudessa noituudeksi ja sitten ulkonaiseksi taikauskoksi, epäjumalan palvelukseksi ja sankarien jumaloimiseksi. Se oli hänen mielestään aineellisen sivistyksen ja yhtä pitkälle saatetun henkielämän surkastuksen surullista näytelmää. Ja edelleen hän toteaa, että kysymyksessä oli pahan alku, syy siitä asti vallinneeseen yksilöiden, kansojen ja niiden eri uskontunnustusten, ja ylipäänsä totuuden ja sen ”ulkonaisten pukujen”, uskontojen väliseen riitaan ja eripuraan.

P.E. ottaa myös esiin, että Atlantis-maan yhteydessä puhutaan usein suuresta sodasta valkoisten ja mustien välillä, ja että tuosta sodasta on säilynyt muisto kaikissa kansoissa, myös Kalevalassamme. ”Sota päättyi kyllä valkoisten voittoon, sillä traditiot kertovat, salaisten oppien vahvistamina, että nämä perustivat veljeskunnan, joka sittemmin ei ole koskaan kuollut, ja pysyy nykyisen manvataran loppuun saakka, ollen näkymättöminäkin läsnä, valistaakseen tietämättömiä.”

Atlantiksen materialistisen kulttuuri katosi ”vedenpaisumukseen”, samalla kun suurin osa maata ja eloa katosi merenhyrskyihin. Se tapahtui noin 850 000 vuotta sitten. Ne jotka olivat ajoissa ymmärtäneet tilanteen vakavuuden, ehtivät pelastua aarteineen. Atlantikselta oli muuttanut siirtokunta myös nykyiseen Egyptiin. He rakensivat sinne pyramidit ja sijoittivat siihen viisauskoulun. Tähän tahdon liittää Ervast puhuttelevan huomion kirjansa aiempaa kohtaa: ..”Ja kun kaikki ulkomaailmassa on vain sisällisen elämän ilmausta, ja kaikki geologiset aikakaudet ja luonnonmullistukset tavallaan riippuvat ihmisen vastaavista kehitysvaiheista tai ainakin ovat samanaikuiset niiden kanssa, tapahtui nytkin suuria ulkoisia mullistuksia.”

Niin väistyi neljäskin juurirotu avaten tietä nykyiselle, viidennelle, jonka manner on salaisten oppien mukaan Eurooppa, siihen luettuna Aasia ja Afrikka. Sen syntykoti on Salaisen Opin mukaan siellä, minne oli siirtynyt Atlantiksesta Nooakin arkin retkikunta, Ervast kirjoittaa. Ja jatkaa, että vuosituhansia taaksepäin ulottuvien geologisten ja etnologisten tutkimusten perusteella tiedämme, että Suomen heimo oli neljä tuhatta vuotta sitten kantaheimoina Venäjällä, jota seikkaa ennen vain aavisteltiin. Nykyiset tutkimuksemme kaikilla aloilla selventävät ja osoittavat, että H.P.B:n Salaisessa Opissa ei ole toistettu arkipäivän kaskuja, vaan epäilemättä esitetty historiallisia asioita, hän esitelmänsä päätteeksi sanoo.

Pekka Ervast: H.P.B JA ITÄMAINEN OKKULTISMI Esitelmä 8.5.1932 Kerrontaa/tarkastelua

Pekka Ervast: H.P.B JA ITÄMAINEN OKKULTISMI

Esitelmä 8.5.1932

Kerrontaa/tarkastelua

Vaikuttaa, että kaikkien niiden P.E:n esitelmien ja kirjoitusten taustalta, jotka käsittelevät H. P.Blavatskyn elämäntyötä ja opetuksia on löydettävissä yhtälainen ilo ja innostus, jonka hän pukeekin selviksi sanoiksi tässä luennossaan - ”H.P.B ja itämainen okkultismi ” (8.5.1932). Tuoden esiin, että koko sydämestään ja hengestään uskoo saaneensa tehtävänsä kertoa kyseisestä aiheesta itseltään H.B:ltä, ja vielä, että olisiko hän Teosofiseen seuraan kuuluvana voinut ryhtyä lainkaan Ruusu-Ristin perustamiseen, jollei olisi tuntenut ja ollut vakuuttunut sisässään H. P.B:n olevan siinä mukana ja sitä toivonut. Ja kuva täydentyy hänen kertossaan, kuinka Helena Petrovna oli hänelle nuoruutensa ensimmäinen, vanhanaikaiseen ritarillisuuteen vetoava, runollinen rakkaus. ”Ei kuitenkaan niin kuin nuori ihminen voi toista rakastaa, vaan niin kuin nuori ihminen voi rakastaa esimerkiksi kaikella täydellisyydellä varustamaansa äitiä, joka on aina hänen silmissään ihanteen ruumistuma.” Ja tarkentuu edelleen, toteamuksessaan, että vaikka Jeesus Kristus oli hänelle nuoresta saakka ihmeolento, jonka edessä hän oli usein polvillaan, ja Gautama Buddha toinen, jonka edessä hän seisoi kädet ristissä rinnalla, H.P.B oli suurin ihminen, mikä oli ilmestynyt tässä meidän maapallollamme nyt näinä aikoina. Erityisesti vetosi Ervastiin se, ettei H.P. koskaan tahtonut näyttäytyä tai esiintyä palveltavana pyhimyksenä, tai ylipäätään olla jokin erinomainen tai erityinen, vaan kammoksui kaikenlaista tekopyhyyttä, tahtoen olla ja elää vain ihmisenä, omana itsenään, huolimatta siitä, että häntä pidettiin myös ”syntisenä”, epätäydellisenä, moitittavana , jonka ympärille rakenneltiinkin helposti luulojen ja valheiden verkkoa, heitettiin monin tavoin lokaa.

Näin lukijana voisi vielä niin ikään hieman runollisesti kuvitella ja jatkaa, että tuossa P.E:n kokemuksessa, tuossa vetovoimassa Blavatskya kohtaan, lienee ollut paljolti kysymys rakkauden, viisauden ja puhtaan hengen voiman katsomisesta silmiin omia vastaavuuksiaan, ja vähän vertauskuvallisemmin, tarkoituksellisten kaariensa jälkeen toisiaan lähelle tulleiden aurinkojen kohtaamisesta.

Ja niin P.E. Blavatskyn hengen saattelemana lähtee tässä esitelmässään käsittelemään vaikeaa aihetta, itämaista okkultismia. Vaikeaa siinä mielessä, että jo sana okkultismi herätti silloin kuin vielä tänäänkin erilaisia luuloja ja kammotuksia. Tuttua itsellenikin. Silloin tällöin muistan yrittäneeni vastata kysymykseen, oletko sinä ja oletteko te okkultisteja, ja nähnyt epämääräisten tunteiden kirjon kysyjän kasvoilla tai peitetyn puistatuksen olemuksessaan. Ja vaikka tuolloin saattoikin kyetä vastaamaan ainakin auttavasti oikein, teosofian mukaisesti, niin kyllä niistä tilanteista tahtoi jäädä myös epäonninen tunne, mikä harmitti aina enemmänkin kysyjän ja tilaisuuden menetetyksi kokemisen kannalta. Miten syvällä onkaan ihmisessä luulot ja käsitykset, että asiat ovat kuten uskotaan, taikka vain niin tai näin, pelkistetyimmillään joko hyvästä tai pahasta, ja okkultismiin liittyen, ns. ”saatanasta”. Ja miten myös totuudenetsijä saattaa heikkona hetkenään tahtomattaan antaa tuollaisten asenteiden ja submodaliteettien vaikuttaa. Mutta kaikki on opiksi, eikä ketään voi moittia saati tuomita, itseäänkään.

Vaan nytpä avautui eteen esitelmä, jossa saa taas kirkastaa käsitystään tuosta tunteitakin herättelevästä kysymyksestä, mitä on okkultismi. Portti avataankin jo alkuaukeamilla. Ervastin mukaan okkultismi on sitä, mitä se aikojen aamusta asti on ollut; emme ainoastaan tahdo tietää, vaan tahdomme ymmärtää, millä tavalla jumalallinen järki toimii maailmankaikkeudessa, ja mihinkä tietoon voi ihminen päästä. Näin määriteltynä ei voida puhua enempää itämaisesta enempää kuin länsimaisesta okkultismista, vaan se on yleisinhimmillistä, ikuista, hän muistuttaa. Ja kun se kerran merkitsee ihmismielen pyrkimystä päästä tietoon, mitkä lait vaikuttavat maailmankaikkeudessa, ja miksi kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu, järkevästi ja hyvästi, niin johonkin pohjautuu se, että ihmisellä on luontainen mielenkiinto tällaisiin kyselyihin ja tutkimuksiin.

Vastaus on siinä, selittää Ervast, että muualta on tullut tähteemme hyviä olentoja, ”vanhoja ihmisiä”, jotka ovat osanneet ohjata ihmisen askeleita ja tahtoa näiden kyselyjen ja tutkimusten suuntaan. Itämaisesta ja länsimaisesta okkultimista, ja yleensä erilaisista okkultismeista puhutaan taas sen tähden, että menettely- ja tutkimustavat muuttuvat ihmiskunnan kehittyessä. Mutta se ei koske okkultismia itseään, sen periaatetta.

Tarvitaan kuitenkin aina joku elävä esimerkki, tai joitain, jotka ovat silmiinpistävällä tavalla edustaneet erilaisia metodeja ja ruumistuttaneet niitä. Ja hän nostaa esiin nämä kaksi kaikille tuttua historian henkilöä, joista toinen on toisenlainen kuin toinen, mutta joista voi sanoa, että he ovat yhtä suuret, Gautama Buddhan ja Jeesus Kristuksen. Intiassa syntyneen ja eläneen Buddhan oppi löysi tiensä menetelmänä, tienä, itämaihin. Mutta se ei oikeastaan ole itämainen sen enempää kuin Buddhakaan olisi itämainen jossain määrätyssä merkityksessä, erotukseksi länsimaalaisesta, eikä Jeesus Kristus ollut länsimaalainen millään erikoisella erotuksella itämaalaisesta, Ervast selkiyttää. Sen sijaan Buddha oli ensimmäinen ihminen ihmiskunnassamme, joka neljännen juurirodun, atlantilaisen ihmiskunnan edustajana saavutti korkeimman viisauden. Viidettä juurirotua edustaa meille Jeesus Kristus, ja tässä Ervast tuntee sisäiseksi välttämättömyydekseen lisätä, että ei ainoastaan viidettä, vaan kuudetta ja seitsemättä, koska ne kuuluvat yhteen, kuten neljä ensimmäistäkin, viimeksi mainittujen kuvatessa persoonallisuutta, ja kolmen myöhemmän taas korkeampaa, yksilöllistä minää. Verraten harvat edelleenkään saavuttavat sellaisen korkeuden kuin Buddha, ja Jeesus kuvastaa vasta suuren ihmiskunnan myöhempää kehitystä, P.E. toteaa. Mutta teosofeina tiedämme, että meillä on onneksi aina lupa ja tilaisuus katsoa ihanteeseen ja samalla läsnä oleviin hyvyyden mahdollisuuksiin itsessämme ja toisissamme. Joten älkäämme antako kehityksen pyörien, jumalan myllyjen hitauden lannistaa itseämme, tässä hiukan pohdiskelen..

Sitten Ervast kysyy, mikä on nyt erotus Buddhan ja Jeesus Kristuksen okkultismin välillä? Buddhan omin sanoin, päämääränä on nirvaana, ja Jeesuksella taas Jumalan Poikuus, eli tuleminen Jumalan lapseksi. Mutta melko väärin on toisaalta ainakin aiemmin ymmärretty Buddhan päämäärä ja oppi. Johtuneeko sitten silloisesta maailmojen ja kulttuurien toisilleen kaukaisuudesta, vai omien arvovalintojen ja käsitysten kautta katsomisesta.. Tätä Ervastkin ehkä pohtii ja tarkoittaa kuvatessaan, kuinka länsimaiset oppineet ovat pitäneet Buddhaa pessimistinä, ihmisenä joka oli nähnyt, ettei olemassaololla olisi ollut arvoa sinään, koska se oli surua, onnetonta ja kurjaa. Ja jos jotain arvoa oli niin vain siinä, että olemassaolosta oli mahdollista päästä pois. Buddhan tarkoittamana, noiden eurooppalaisten oppineiden käsitysten mukaan, se onnistui siten, että voitti itsessään kaikki himot, kaiken itsekkyyden.
Mutta Ervast oikaisee, ettei nirvaana Buddhan huulilla tarkoittanut olemattomuutta, eikä pessimismi ollut absoluuttinen sellaisenaan, vaan relatiivista viitaten itsekkään persoonallisuuden sammuttamiseen jo senkin vuoksi, näin uskallan ajatella, että vain sellaisen varassa eläminen tekee ihmisestä suuren orvon, sitoo hänen todellista vapauttaan ja pitää häntä tilassa, joka on hänelle itselleenkin monella tavalla vaivaksi.

Ervastin mukaan Buddha oli pikemminkin mitä suurin optimisti näyttäessään, ettei ollut enää pakko vaeltaa pimeydessä, joka johti syventymään vain aineeseen, ja jopa mustaan magiaan, vaan saattoi vapautua, tulla tietoiseksi itsestään, siitä, että hänellä oli muutakin kuin vain älynsä, järkensä, persoonallinen sydämensä, että hänellä oli myös korkeampi, kuolematon minä. Ja hän lisää, muistuttaa, kuinka Buddha itse sydän aina itkien oli viimein päässyt tähän: ”On suurempi olla hyvä, rakastaa ja antaa anteeksi, ja olla lempeä, kuin olla julma, kuin vihata”. Ja kuinka hän tällä saavutuksellaan toi muillekin toivon, ts. kertoessaan eläneensä itsekin pimeydessä, ponnistaneensa ja saavuttaneensa vihdoin valon. Näin Buddha oli Ervastin mielestä atlantilaisen viisauden suurin edustaja, sillä hän osoitti muillekin mahdollisuuden pelastua, tien, jolla saavuttaa voiton itsensä yli. Samalla kun Kosminen Kristus alkoi laskeutua lähemmäs ihmiskuntaa.

Sitten tuli korkeampaa prinsiippiä okkultistina edustamaan Jeesus Natsarealainen, Jeesus Kristus, ja hänen koulunsa. Se merkitsi myös, että Kosmillinen Kristus saapui tänne eetterimaailmaan, ristiinnaulittuna tähän ihmiskunnan sisään. Koputtamaan ihmisen sydämelle kysyäkseen tahtooko tämä ottaa hänet vastaan. Poimien esitelmän eri kohdista, että kun niin tapahtuu, avautuu yksilöille ja sitä mukaa ihmiskunnalle uuden tien portti ja sen takaiset mahdollisuudet. Sillä kun Buddhan oli pitänyt astua ulos omasta persoonallisuudestaan voidakseen päästä Kosmisen Kristuksen yhteyteen, Jeesukselle se onnistui hänen päivätajunnassaan, mikä teki mahdolliseksi jälleen ihmiskunnalle kokea sama kuin mitä edellä käyväkin oli kokenut ja saavuttanut.

Paljon ajatellaan kuitenkin vielä, että Jeesus Kristus oli vain historiallinen henkilö, Ervast toteaa. Suurin osa ihmiskuntaa on siis vielä sillä tavoin rakentunut, että kuljetaan vanhaa tietä. Kaikki eivät edes ymmärrä, että elämä on tie. Se, miten selkeästi ja tasapainottaen P.E asiaa vielä käsittelee ja kuvaa, saa lukijankin kokemaan, että juuri uusi tie on se, jota kohti mennään, mutta eteneminen on korkeampien ja viisaampien tiedossa, ollut aina ja edelleen on. Kaikella kun on ilmeisesti aikansa ja kehityksellinenkin tarkoituksensa. Ja sitäkin Ervast tähdentää, että usein kysymyksessä on vain menetelmäero. Ja muistuttaa, että kaikki tiet ovat olemassa yhä ja yhtä aikaa, myös toinen toisiinsa sulautuneina. Jumallisen järjen toimintaa ihminen tahtoo tutkia kuitenkin aina ja joka tapauksessa.

Ja niin hän kääntää huomionsa jälleen Blavatskyyn tuoden yhtenä ydinseikkana esiin, että jokainen okkultisti Jeesus Kristuksen jälkeen, sellainen, joka tulee koko maailman luo on tietoinen näistä molemmista teistä, ja ainakin tästä uudesta tiestä, joka avautui Jeesus Krisuksen jälkeen. Jo senkin vuoksi, että hän voisi tuntea ne edellytykset, jotka ovat nyt olemassa. Korkeampaa minäänsä kun ei voi oppia tuntemaan ilman Kosmillista Kristusta. Ervast valaisee, että jo muutamien vuosisatojen aikana Valkoisessa Veljeskunnassa tiedettiin lähestyvän ajan, jolloin ihmisten älylle on tehtävä selväksi uusi – ja samalla vanha tie. Olihan ihmiskunta elänyt jo lähes parituhatta vuotta Jeesus Kristuksen esiintymisen jälkeen, ja paljon toimittiin, elettiin ja ajateltiin vielä vanhan tien kannalta. Mestarien huoli oli, millä tavalla saataisiin ihmisiä vähän laajemmassa mitassa ymmärtämään näitä asioita, jotteivat kärsimykset ja kurjuus, joka vallitsee ihmiskunnassa kävisi ylivoimaisiksi.

Ja kun Ervast toteaa, että tätä valmistetaan ja kehitetään edelleen kaiken aikaa näkymättömässä maailmassa, niin lukijan huomio kääntyy luonnostaan hänen oman esiintymisensä ja työnsä ajankohtaan, ja myös siihen kuinka kauan aikaa onkaan kulunut tästä käsillä olevasta esitelmästä - yli kahdeksankymmentä vuotta. Eikä voi olla ajattelematta, että paljon on työtä tehty, eri tahoilla, milloin yksin milloin yhdessä, mutta pohjimmiltaan kai aina yhdessä, luotu henkeä, syvennytty, opiskeltu itsekasvastuksellisessa tarkoituksessa, yritetty ja erehdytty, sovellettu Vuorisaarnan opetuksia elämän arkeen ja käytäntöön, ja tehty moninaista valistustyötä. Mutta se lienee vasta alkua, tarvetta ja haasteita ajatellen. Mutta itsestäänhän on jokaisen lähdettävä, eikä kysymyksessä ole pelkkä harrastus.
Totuudenetsijän elämä on vakavaa, vastuullista, mutta merkityksellisyyden kokemusten vuoksi myös ilon- ja toivontäyteistä, ja opettajienkin mukaan ikään kuin hengessä ylöspäin kaareutuvaa, ellei itse uuvu.

Mutta nyt jatkamaan tuota kiintoisaa kohtaa Mestarien suunnitelmasta. Siirtykäämme ajassa taakse päin muutama sataa vuotta. Valkoisessa Veljeskunnassa tiedettiin, että uusi aika oli tulossa. Vanhan ja uuden tien eron ymmärtämistä oli valmisteltu ja yritettykin mm. viisaiden adeptiolentojen, kuten Saint Germainin Euroopassa esiintymisten kautta. Se ei kuitenkaan ollut kantanut, vastukset olivat suuret, opetukset ja käytännön ihmisyys herkästi unohdettiin eikä muutenkaan ollut vielä vastaanottokykyä, riittävästi.

Aika vieri ja yhähaettiin oikeaa ajankohtaa, ja tehtävään soveltuvia mestareita ja henkisiä opastajia. Kun 1800-luvun alkupuolella katsottiin olevan vielä liian aikaista, ainakin niille länsimaisille kansoille, jotka olivat historian etunenässä, niin kuitenkin vuosisadan edetessä Valkoisen Veljeskunnan loosheissa, joita P.E. paljastaa olevan seitsemän eri puolilla maailmaa, ja joista yhtä nimitetään Ruusu-Risti-looshiksi, nähtiin, että oli jo korkea aika tehdä uusia voimakkaampia yrityksiä, kuvaa Ervast. Keskushenkilöiksi ryhtyivät kaksi Intiasta syntyisin olevaa sivistynyttä, Moorja ja Kut Huumi, toisten luvatessa tukea ja auttaa. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että 1800-luvun loppupuolella alkavaksi suunnitellun työn oli syytä kulkea atlantilaisen inspiraation,- itämaisen okkultismin teemassa-, jotta ihmiset pääsisivät selville siitä tiestä, joka on olemassa, ja jonka vaikeudet ja vaatimukset tulisivat näin samalla näkyvästi esiin. Vain sillä lailla uusi asia voisi mennä eteenpäin ja menestyä. Se ei merkinnyt, etteikö uuteen tiehen pitänyt viitata, mutta puhumaan ja vaikuttamaan ei Valkoisen Veljeskunnan taholta päädyttäisi ennen kuin oli eletty hyvän matkaa 1900-lukua. Siitä viidenkymmen vuoden kuluttua he astuisivat vielä avoimemmin kuvaan, ottamaan vastuuta, tukemaan ja inspiroimaan niin yksilöitä kuin joukkojakin, niiden jo vahvaksi rakentuneitten ja varttuneiden edellytysten pohjalta, joita oli jo ehditty luoda maailmalla ja etenkin tässä maassa, jonka seikan ja näkemyksen tähän nyt lisään. Ja nuo Mestarit, Valkoisen Veljeskunnan adeptit, antoivat myös ymmärtää, P.E.:tä osin vaikutelmieni ja kokemuksieni mukaan vapaasti tulkiten, että silloin, sadan vuoden päästä, tulisi jatkumaan myös edellisen suuren lähettilään H.P.B:n vuonna 1875 aloittama työ, siunauksellisena, sekä näkyvästi ja näkymättömästi, suoraan ja välillisesti, uuden tien ja työn ilon merkeissä. Mitä kaikkea se onkaan jo tarkoittanut ja tulee aina uuteen päivään päästyämme tarkoittamaankaan.

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA Luku 4. Ihmisen syntyperä Salaisen Opin mukaan ( sivut 65 - 82 )

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA
Luku 4. Ihmisen syntyperä Salaisen Opin mukaan, ( sivut 65 - 82 )

Esitelmässä keskitytään Salaisen opin toisen osan pääsisältöön, ihmisen syntyperään ja ihmiskunnan kehityshistoriaan maan päällä ja tätä aikaisemminkin, sekä pohditaan julkitulleiden asioiden vaikutuksia ja merkitystä.
P.E. lähtee siitä, että näkymät, joita lukijan eteen teoksessa luotiin olivat sen verran laajoja, uuden suuntaisia ja totutuista poikkeavia, etteivät hämmennys, epäily, pilkallisuuskaan olleet täysin vältettävissä. Ei myöskään yliolkaisuus tiedepiireissä. Ei mennyt kuitenkaan kauan kun tutkijat päätyivät Blavatskyn kanssa samaan mm. nykyisen kaltaisen ihmiskunnan olemassaolosta, noin 20 miljoonaan vuoteen. Entistä aiheellisempaa onkin Ervastin mielestä kysyä, mistä H.P.B. sai ne ihmeelliset asiat, joista hän kirjoitti.

Ja hän nostaa esiin ilmiön, josta H.P.B. puhuu jo ensimmäisessä suurteoksessaan ”Isis Unveiled” - ”akaashiset aikakirjat”, luonnon muistin. Kuinka se valokuvan tarkkuudella säilyttää kaikki mitä maan päällä on tapahtunut, ihmiskunnan historian ensimmäisiltä lehdiltä tähän päivään saakka. Vain sellainen ihminen, joka on niin pitkälle kehittynyt kuin yleensä saattaa kehittyä, voi tuota luonnon muistia, elämän kirjaa avata ja lukea. Näitä tietäjiä, maagikkoja oli Blavatsky tavannut ja oppinut tuntemaan. Ervast kuitenkin tähdentää, etteivät Salaisen Opin kaikki tiedonannot ihmiskunnan historiasta ja kehityksestä ole saatu ainoastaan luonnonmuistista, ja ennen kuin tarkentaa, hän ottaa puheeksi sellaiset antaumukselliset totuudenetsijät, jotka ovat halunneet saada kolmannen silmän avautumaan, ja kokeneetkin sitten pystyvänsä lukemaan myös historian takaisia asioita. Kiintoisa ja kuvaava seikka P.E. : n mielestä on, että noissa tutkimuksissa tullaan yleensä hyvinkin erilaisiin tuloksiin. Niinpä esimerkiksi Salaisen Opin indoeurooppalaisen, eli nyt elettävän viidennen juurirodun alkamisen suhteen onkin olemassa suuria ”näkemyseroja”. Mutta yhtä pitkälle taaksepäin kuin Salainen Oppi ei olla uskallettu nähdä, tai sitten ei olla osattu tulkita näkyään, Ervast selventää. Salainen Oppi on hänen mielestään myöhempiä selvänäköisiä tutkimuksia luotettavampi kuitenkin ennen kaikkea siitä syystä, mitä Blavatsky itse tuosta elämäntyöstään toteaa - ettei hänen oppinsa ole hänen, vaan sen, joka hänet lähetti.

Valkoisen Veljeskunta, johon Blavatsky näin viittaa ei Ervastin mukaan tyydy umpimähkään ja ainoastaan yhden tutkijan havaintoihin ja tiedonantoihin. Ja edelleen Salaiseen Oppiin nojaten, että vasta kun miespolvien adeptit, tietäjät ja näkijät ovat tuhansien ja miljoonien vuosien aikana tulleet tutkimuksissaan samoihin johtopäätöksiin, se hyväksytään todeksi Valkoisessa Veljeskunnassa.
Mutta kuten jo viitattiin, Salaisen Opin julkaisemat tosiasiat eivät perustu ainoastaan luonnon muistiin ja tietäjien näkemyksiin, vaan myös kulloisellakin ajalla tehtyihin todellisiin muistiinpanoihin. ”Tietäjien Valkoisen Veljeskunnan huostassa on kirjasto, jommoista ei ole koko maailmassa, jonka aikaisemmat ”volyymit” ovat miljoonien vuosien takaa. Se on kirjasto, johon on koottu kaikkien aikojen viisasten, vähänkin asioita tietävien kirjoituksia”. Ja vielä poimien, P.E:n ajatuksin, myös sellaisia tuntemillamme ajoilla kirjoitettuja teoksia, jotka ovat tulleet erilaisten uskonkiihkoilijoiden toimesta hävitetyiksi. Noista vanhoista, hävinneistä kirjoista ei havainnollisesti voida mitään tietää, mutta Blavatskyn suurteos sisältää runsaasti viittauksia kansojen perimätietoihin ja vanhoihin muistomerkkeihin sekä tunnettuihin vanhoihin ja myöhempiin teoksiin, joissa vähänkin puhutaan samoista asioista. Niin ollen Salainen Oppi on tieteellistä historiaa samassa merkityksessä kuin historiaa tutkitaan asiakirjojen nojalla, Ervast tähdentää.

Tästä hän siirtyy katselemaan, millaisia olivat H.P.B: n aikana vallinneet käsitykset ja teoriat ihmisen alkuperästä. Teorioita oli kaksi, toinen niistä yleinen kristikunnassa levinnyt ja kaikissa kouluissa opetettu oppi, jonka mukaan Jumala loi maailman ja ihmisen maan tomusta, jonka jälkeen Jumala puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen. Vastakkaisia johtopäätöksiä oli tehnyt jo kuitenkin tieteellinen tutkimus, luonnontieteilijä Darwinin päädyttyä siihen, että luonnossa vaikuttaa kehityksen laki. Myös ihminen, joka oli lähtöisin eläinkunnasta, oli pitkän kehityksen tulos. Sen eteenpäin kuljettajina toimivat tietyt elämänlait, kuten ”taistelu olemassaolosta”, jonka mukaan vahvimmat selvisivät, heikommat hävisivät näyttämöltä, sekä ”luonnollinen valinta”, jossa kehittynyt valitsee myös enemmän kehittyneen erisukuisten olentojen etsiessä toisiaan.
Oli kuitenkin myös ajattelijoita, jotka epäilivät darwinismin pätevyyttä, P.E. toteaa ja kertoo Alfred Russel Wallace:sta, Darwinin työtoverista, joka uskoi, ettei ihminen järjellisenä, sielullisena, tietoisena ja tajuisena olentona ollut saattanut kehittyä suorastaan vain ainemolekyylien yhteentörmäyksestä. Paitsi että ominaisuudet kuten epäitsekkyys, hyvyys, jalous jne. suorastaan vastustivat aineellisen elämän vaatimuksia ja lakeja, taistelua olemassaolosta, heikompien sortamista ja vahvempien eloonjäämistä, ei aineellisen olemassaolon kannalta ollut loogista, että yhä syntyisi olentoja niine jaloine, inhimmillisine ajatuksineen ja tunteineen, jotka pakottaisivat heidät kieltämään oman aineellisuutensa. Wallace päätyi siihen, että ihmisen syntymässä ja kehityksessä oli vaikuttamassa myös toisia, kosmisia voimia, henkisiä eli jumalallisia. Tämä on myös H.P.B. :n kanta, P.E. vielä lisää, ja käy sitten tarkastelemaan kolmea tekijää, jotka Salaisen Opin mukaan on syytä ottaa huomioon ihmiskunnan syntyä ja kehitystä ajatellen. Ts. sitä, minkä tähden olemme semmoisia kuin olemme.

Ja hän lähtee siitä, että Ihminen on kolminainen olento: henki, sielu, ruumis. Kahdesta jälkimmäisestä hän on tietoinen, ja lisäksi ainakin parempina hetkinään aavistaa olevansa persoonallisuuteen pukeutunut kuolematon henkiolento. "Onkin ensinnä puhuttava hänen henkisestä alkuperästään, sitten sielullisesta, persoonallisesta, eli minänsä synnystä ja alkuperästä. Lopuksi on otettava lukuun hänen ruumiinsa kehityshistoria", Ervast jäsentää.

"Ei ole ihminen tomun lapsi, ei yhtäkkiä eläväksi puhallettu, vaan iankaikkinen, Jumalasta eli kaiken takana olevasta suuresta, ainoasta elämästä lähtöisin oleva henki." Tarttuvia, ymmärrystä avaavia ja tukevia ovat tässä P.E:n muutkin ilmaisut: ”.. ihmisen henki, hänen sisäinen olemuksensa ja varsinainen itsensä”…., ”ei ole koskaan syntynyt eikä tule koskaan kuolemaan”…, ”tajuntakeskus, joka on samalla yhtä kaikkeuden eli iankaikkisen Isän kanssa”… Myös vertauksensa merenpisaraan, joka kädessämme on samaa olemusta kuin meri, mutta meressä on sen oikea koti.

Sielun, minuuden P.E. luonnehtii hengen ilmennykseksi, siksi tavaksi, millä henki tajuaa, millä ihminen voi henkenä tajuta itsensä. Se on saanut alkunsa ajassa, tuhansia ja miljoonia vuosia sitten ja tulee kestämään vielä mittaamattoman kauan, mutta ei ole ikuinen, edes puhdistuneena. Lisäksi hän tuo esiin, että Salaisen Opin mukaan ihmisen monadi, joka on nyt ihmisen muotoon pukeutunut henki, on kulkenut läpi luonnon erilaiset valtakunnat ja asunut monenlaisissa elementeissä, kivikunnassa, kasvikunnassa, eläinkunnassa, ei tämän maan päällä, vaan sen entisissä luomiskausissa. Äärettömiä aikakausia sitten kuu oli asuttu planeetta, ja siinä me, jotka olemme nyt ihmiskuntana maan päällä, olimme eläinkuntana. Eläinkunnassa olimme jonkinlaisina aavistavina, hapuilevina minuuksina, mutta koska kuu-planeetan ikäkausi oli loppumaisillaan, emme voineet syntyä siellä. Oli jäätävä odottamaan uutta kiertotähteä, nykyistä maapalloa, ja saimmekin tilaisuuden syntyä ihmeelliseen ruumiiseen, joka teki mahdolliseksi ajatella, tuntea ja tahtoa.

Näin hän tulee syntyperämme kolmanteen tekijään, fyysiseen ruumiiseen esityksessään. Pohdiskellen, kysyen, mistä pieninä ihmisminuuksina, henkemme liepeillä elävinä kipinöinä saimme fyysiset muodot? Ja lähtee avaamaan, tähän tapaan: Ihmismuodossa emme olleet ennen asustaneet, emme osanneet itse sellaista luoda. Mutta kaikkeudessa vallitsee keskinäisen avunannon laki. Tapahtui tuollainen avunannon näyte toisten olentojen puolelta. Saimme inhimmilliset muodot lahjaksi heiltä, jotka olivat olleet ihmiskuntana siellä missä me olimme eläinkuntana – kuussa. Oman tahtonsa ja ajatuksensa voimalla ja uhrautuvalla työllä ”kuupitrit” synnyttivät itsestään inhimmillisen ruumiin kuvan. Tämän kuvan ympärille on rakennettu inhimmillinen ruumis

Tähän seikkaan, siihen, että olemme saaneet fyysiset ruumiit lahjaksi, Ervast toivoo hetkeksi pysähdyttävän. Hän muistuttaa, että saadessamme elävän eetteriruumiin, jonka ympärille sitten muodostui fyysinen ruumis, emme olleet vielä niin kehittyneitä minuuksia, että olisimme oikealla tavalla osanneet käyttää sitä. Saimme talon, jossa asua, joka oli parempi kuin me itse. Olimme kuin tietämättömiä ja hämmentyneitä kerjäläisiä upeassa asumuksessamme. P.E. antaa ymmärtää, ettei asian merkitys ole himmentynyt tänäkään päivänä. Mittaamattomien aikojen kuluessa olemme kehittyneet semmoisiksi kuin olemme, mutta on hyvä muistaa, että ruumiimme on alun perin ollut ja edelleen on viisaampi kuin me. Nietzsche ei ollut väärässä sanoessaan: ”kunpa edes oppisimme kuulemaan oman ruumiimme ääntä”, Ervast toteaa ja lisää, että henkinen kehityksemme viekin vielä siihen. Niin, mitä kaikkea ruumiimme vanhan viisauden, sen ”omantunnon” kuuleminen voikaan vielä merkitä meille tänään ja matkojemme varrella...Ei ehkä pelkästään konkreettisia, aineellisia asioita.

Miettimään jääkin P.E.:n näkemystä siitä, ettei ihmisten koskaan tarvitsisi olla sairaita, pahoja tai ilkeitä, jos he osaisivat noudattaa oman ruumiinsa hiljaista ääntä. Väite on rohkea, mutta se herättelee, suoruudessaan, ja sen voi tavoittaa, valovoimaisuudessaan. Ja vaikka toiveet ja mielikuvat liikkuisivatkin jokapäiväisessä elämässä ja arjen tasolla, voi samalla kokea, että Ervast puhuu myös ajattomasta ja monitasoisesta, ihmisen alkuperään ja kehityshistoriaan kuuluvasta asiasta. Sellaisesta, johon meillä on jo ratkaisu, syvällä ymmärryksessämme. Henkinen opettaja kun ei lausu mitään turhaan.