Pekka Ervast: H.P.B JA ITÄMAINEN OKKULTISMI Esitelmä 8.5.1932 Kerrontaa/tarkastelua

Pekka Ervast: H.P.B JA ITÄMAINEN OKKULTISMI

Esitelmä 8.5.1932

Kerrontaa/tarkastelua

Vaikuttaa, että kaikkien niiden P.E:n esitelmien ja kirjoitusten taustalta, jotka käsittelevät H. P.Blavatskyn elämäntyötä ja opetuksia on löydettävissä yhtälainen ilo ja innostus, jonka hän pukeekin selviksi sanoiksi tässä luennossaan - ”H.P.B ja itämainen okkultismi ” (8.5.1932). Tuoden esiin, että koko sydämestään ja hengestään uskoo saaneensa tehtävänsä kertoa kyseisestä aiheesta itseltään H.B:ltä, ja vielä, että olisiko hän Teosofiseen seuraan kuuluvana voinut ryhtyä lainkaan Ruusu-Ristin perustamiseen, jollei olisi tuntenut ja ollut vakuuttunut sisässään H. P.B:n olevan siinä mukana ja sitä toivonut. Ja kuva täydentyy hänen kertossaan, kuinka Helena Petrovna oli hänelle nuoruutensa ensimmäinen, vanhanaikaiseen ritarillisuuteen vetoava, runollinen rakkaus. ”Ei kuitenkaan niin kuin nuori ihminen voi toista rakastaa, vaan niin kuin nuori ihminen voi rakastaa esimerkiksi kaikella täydellisyydellä varustamaansa äitiä, joka on aina hänen silmissään ihanteen ruumistuma.” Ja tarkentuu edelleen, toteamuksessaan, että vaikka Jeesus Kristus oli hänelle nuoresta saakka ihmeolento, jonka edessä hän oli usein polvillaan, ja Gautama Buddha toinen, jonka edessä hän seisoi kädet ristissä rinnalla, H.P.B oli suurin ihminen, mikä oli ilmestynyt tässä meidän maapallollamme nyt näinä aikoina. Erityisesti vetosi Ervastiin se, ettei H.P. koskaan tahtonut näyttäytyä tai esiintyä palveltavana pyhimyksenä, tai ylipäätään olla jokin erinomainen tai erityinen, vaan kammoksui kaikenlaista tekopyhyyttä, tahtoen olla ja elää vain ihmisenä, omana itsenään, huolimatta siitä, että häntä pidettiin myös ”syntisenä”, epätäydellisenä, moitittavana , jonka ympärille rakenneltiinkin helposti luulojen ja valheiden verkkoa, heitettiin monin tavoin lokaa.

Näin lukijana voisi vielä niin ikään hieman runollisesti kuvitella ja jatkaa, että tuossa P.E:n kokemuksessa, tuossa vetovoimassa Blavatskya kohtaan, lienee ollut paljolti kysymys rakkauden, viisauden ja puhtaan hengen voiman katsomisesta silmiin omia vastaavuuksiaan, ja vähän vertauskuvallisemmin, tarkoituksellisten kaariensa jälkeen toisiaan lähelle tulleiden aurinkojen kohtaamisesta.

Ja niin P.E. Blavatskyn hengen saattelemana lähtee tässä esitelmässään käsittelemään vaikeaa aihetta, itämaista okkultismia. Vaikeaa siinä mielessä, että jo sana okkultismi herätti silloin kuin vielä tänäänkin erilaisia luuloja ja kammotuksia. Tuttua itsellenikin. Silloin tällöin muistan yrittäneeni vastata kysymykseen, oletko sinä ja oletteko te okkultisteja, ja nähnyt epämääräisten tunteiden kirjon kysyjän kasvoilla tai peitetyn puistatuksen olemuksessaan. Ja vaikka tuolloin saattoikin kyetä vastaamaan ainakin auttavasti oikein, teosofian mukaisesti, niin kyllä niistä tilanteista tahtoi jäädä myös epäonninen tunne, mikä harmitti aina enemmänkin kysyjän ja tilaisuuden menetetyksi kokemisen kannalta. Miten syvällä onkaan ihmisessä luulot ja käsitykset, että asiat ovat kuten uskotaan, taikka vain niin tai näin, pelkistetyimmillään joko hyvästä tai pahasta, ja okkultismiin liittyen, ns. ”saatanasta”. Ja miten myös totuudenetsijä saattaa heikkona hetkenään tahtomattaan antaa tuollaisten asenteiden ja submodaliteettien vaikuttaa. Mutta kaikki on opiksi, eikä ketään voi moittia saati tuomita, itseäänkään.

Vaan nytpä avautui eteen esitelmä, jossa saa taas kirkastaa käsitystään tuosta tunteitakin herättelevästä kysymyksestä, mitä on okkultismi. Portti avataankin jo alkuaukeamilla. Ervastin mukaan okkultismi on sitä, mitä se aikojen aamusta asti on ollut; emme ainoastaan tahdo tietää, vaan tahdomme ymmärtää, millä tavalla jumalallinen järki toimii maailmankaikkeudessa, ja mihinkä tietoon voi ihminen päästä. Näin määriteltynä ei voida puhua enempää itämaisesta enempää kuin länsimaisesta okkultismista, vaan se on yleisinhimmillistä, ikuista, hän muistuttaa. Ja kun se kerran merkitsee ihmismielen pyrkimystä päästä tietoon, mitkä lait vaikuttavat maailmankaikkeudessa, ja miksi kaikki tapahtuu niin kuin tapahtuu, järkevästi ja hyvästi, niin johonkin pohjautuu se, että ihmisellä on luontainen mielenkiinto tällaisiin kyselyihin ja tutkimuksiin.

Vastaus on siinä, selittää Ervast, että muualta on tullut tähteemme hyviä olentoja, ”vanhoja ihmisiä”, jotka ovat osanneet ohjata ihmisen askeleita ja tahtoa näiden kyselyjen ja tutkimusten suuntaan. Itämaisesta ja länsimaisesta okkultimista, ja yleensä erilaisista okkultismeista puhutaan taas sen tähden, että menettely- ja tutkimustavat muuttuvat ihmiskunnan kehittyessä. Mutta se ei koske okkultismia itseään, sen periaatetta.

Tarvitaan kuitenkin aina joku elävä esimerkki, tai joitain, jotka ovat silmiinpistävällä tavalla edustaneet erilaisia metodeja ja ruumistuttaneet niitä. Ja hän nostaa esiin nämä kaksi kaikille tuttua historian henkilöä, joista toinen on toisenlainen kuin toinen, mutta joista voi sanoa, että he ovat yhtä suuret, Gautama Buddhan ja Jeesus Kristuksen. Intiassa syntyneen ja eläneen Buddhan oppi löysi tiensä menetelmänä, tienä, itämaihin. Mutta se ei oikeastaan ole itämainen sen enempää kuin Buddhakaan olisi itämainen jossain määrätyssä merkityksessä, erotukseksi länsimaalaisesta, eikä Jeesus Kristus ollut länsimaalainen millään erikoisella erotuksella itämaalaisesta, Ervast selkiyttää. Sen sijaan Buddha oli ensimmäinen ihminen ihmiskunnassamme, joka neljännen juurirodun, atlantilaisen ihmiskunnan edustajana saavutti korkeimman viisauden. Viidettä juurirotua edustaa meille Jeesus Kristus, ja tässä Ervast tuntee sisäiseksi välttämättömyydekseen lisätä, että ei ainoastaan viidettä, vaan kuudetta ja seitsemättä, koska ne kuuluvat yhteen, kuten neljä ensimmäistäkin, viimeksi mainittujen kuvatessa persoonallisuutta, ja kolmen myöhemmän taas korkeampaa, yksilöllistä minää. Verraten harvat edelleenkään saavuttavat sellaisen korkeuden kuin Buddha, ja Jeesus kuvastaa vasta suuren ihmiskunnan myöhempää kehitystä, P.E. toteaa. Mutta teosofeina tiedämme, että meillä on onneksi aina lupa ja tilaisuus katsoa ihanteeseen ja samalla läsnä oleviin hyvyyden mahdollisuuksiin itsessämme ja toisissamme. Joten älkäämme antako kehityksen pyörien, jumalan myllyjen hitauden lannistaa itseämme, tässä hiukan pohdiskelen..

Sitten Ervast kysyy, mikä on nyt erotus Buddhan ja Jeesus Kristuksen okkultismin välillä? Buddhan omin sanoin, päämääränä on nirvaana, ja Jeesuksella taas Jumalan Poikuus, eli tuleminen Jumalan lapseksi. Mutta melko väärin on toisaalta ainakin aiemmin ymmärretty Buddhan päämäärä ja oppi. Johtuneeko sitten silloisesta maailmojen ja kulttuurien toisilleen kaukaisuudesta, vai omien arvovalintojen ja käsitysten kautta katsomisesta.. Tätä Ervastkin ehkä pohtii ja tarkoittaa kuvatessaan, kuinka länsimaiset oppineet ovat pitäneet Buddhaa pessimistinä, ihmisenä joka oli nähnyt, ettei olemassaololla olisi ollut arvoa sinään, koska se oli surua, onnetonta ja kurjaa. Ja jos jotain arvoa oli niin vain siinä, että olemassaolosta oli mahdollista päästä pois. Buddhan tarkoittamana, noiden eurooppalaisten oppineiden käsitysten mukaan, se onnistui siten, että voitti itsessään kaikki himot, kaiken itsekkyyden.
Mutta Ervast oikaisee, ettei nirvaana Buddhan huulilla tarkoittanut olemattomuutta, eikä pessimismi ollut absoluuttinen sellaisenaan, vaan relatiivista viitaten itsekkään persoonallisuuden sammuttamiseen jo senkin vuoksi, näin uskallan ajatella, että vain sellaisen varassa eläminen tekee ihmisestä suuren orvon, sitoo hänen todellista vapauttaan ja pitää häntä tilassa, joka on hänelle itselleenkin monella tavalla vaivaksi.

Ervastin mukaan Buddha oli pikemminkin mitä suurin optimisti näyttäessään, ettei ollut enää pakko vaeltaa pimeydessä, joka johti syventymään vain aineeseen, ja jopa mustaan magiaan, vaan saattoi vapautua, tulla tietoiseksi itsestään, siitä, että hänellä oli muutakin kuin vain älynsä, järkensä, persoonallinen sydämensä, että hänellä oli myös korkeampi, kuolematon minä. Ja hän lisää, muistuttaa, kuinka Buddha itse sydän aina itkien oli viimein päässyt tähän: ”On suurempi olla hyvä, rakastaa ja antaa anteeksi, ja olla lempeä, kuin olla julma, kuin vihata”. Ja kuinka hän tällä saavutuksellaan toi muillekin toivon, ts. kertoessaan eläneensä itsekin pimeydessä, ponnistaneensa ja saavuttaneensa vihdoin valon. Näin Buddha oli Ervastin mielestä atlantilaisen viisauden suurin edustaja, sillä hän osoitti muillekin mahdollisuuden pelastua, tien, jolla saavuttaa voiton itsensä yli. Samalla kun Kosminen Kristus alkoi laskeutua lähemmäs ihmiskuntaa.

Sitten tuli korkeampaa prinsiippiä okkultistina edustamaan Jeesus Natsarealainen, Jeesus Kristus, ja hänen koulunsa. Se merkitsi myös, että Kosmillinen Kristus saapui tänne eetterimaailmaan, ristiinnaulittuna tähän ihmiskunnan sisään. Koputtamaan ihmisen sydämelle kysyäkseen tahtooko tämä ottaa hänet vastaan. Poimien esitelmän eri kohdista, että kun niin tapahtuu, avautuu yksilöille ja sitä mukaa ihmiskunnalle uuden tien portti ja sen takaiset mahdollisuudet. Sillä kun Buddhan oli pitänyt astua ulos omasta persoonallisuudestaan voidakseen päästä Kosmisen Kristuksen yhteyteen, Jeesukselle se onnistui hänen päivätajunnassaan, mikä teki mahdolliseksi jälleen ihmiskunnalle kokea sama kuin mitä edellä käyväkin oli kokenut ja saavuttanut.

Paljon ajatellaan kuitenkin vielä, että Jeesus Kristus oli vain historiallinen henkilö, Ervast toteaa. Suurin osa ihmiskuntaa on siis vielä sillä tavoin rakentunut, että kuljetaan vanhaa tietä. Kaikki eivät edes ymmärrä, että elämä on tie. Se, miten selkeästi ja tasapainottaen P.E asiaa vielä käsittelee ja kuvaa, saa lukijankin kokemaan, että juuri uusi tie on se, jota kohti mennään, mutta eteneminen on korkeampien ja viisaampien tiedossa, ollut aina ja edelleen on. Kaikella kun on ilmeisesti aikansa ja kehityksellinenkin tarkoituksensa. Ja sitäkin Ervast tähdentää, että usein kysymyksessä on vain menetelmäero. Ja muistuttaa, että kaikki tiet ovat olemassa yhä ja yhtä aikaa, myös toinen toisiinsa sulautuneina. Jumallisen järjen toimintaa ihminen tahtoo tutkia kuitenkin aina ja joka tapauksessa.

Ja niin hän kääntää huomionsa jälleen Blavatskyyn tuoden yhtenä ydinseikkana esiin, että jokainen okkultisti Jeesus Kristuksen jälkeen, sellainen, joka tulee koko maailman luo on tietoinen näistä molemmista teistä, ja ainakin tästä uudesta tiestä, joka avautui Jeesus Krisuksen jälkeen. Jo senkin vuoksi, että hän voisi tuntea ne edellytykset, jotka ovat nyt olemassa. Korkeampaa minäänsä kun ei voi oppia tuntemaan ilman Kosmillista Kristusta. Ervast valaisee, että jo muutamien vuosisatojen aikana Valkoisessa Veljeskunnassa tiedettiin lähestyvän ajan, jolloin ihmisten älylle on tehtävä selväksi uusi – ja samalla vanha tie. Olihan ihmiskunta elänyt jo lähes parituhatta vuotta Jeesus Kristuksen esiintymisen jälkeen, ja paljon toimittiin, elettiin ja ajateltiin vielä vanhan tien kannalta. Mestarien huoli oli, millä tavalla saataisiin ihmisiä vähän laajemmassa mitassa ymmärtämään näitä asioita, jotteivat kärsimykset ja kurjuus, joka vallitsee ihmiskunnassa kävisi ylivoimaisiksi.

Ja kun Ervast toteaa, että tätä valmistetaan ja kehitetään edelleen kaiken aikaa näkymättömässä maailmassa, niin lukijan huomio kääntyy luonnostaan hänen oman esiintymisensä ja työnsä ajankohtaan, ja myös siihen kuinka kauan aikaa onkaan kulunut tästä käsillä olevasta esitelmästä - yli kahdeksankymmentä vuotta. Eikä voi olla ajattelematta, että paljon on työtä tehty, eri tahoilla, milloin yksin milloin yhdessä, mutta pohjimmiltaan kai aina yhdessä, luotu henkeä, syvennytty, opiskeltu itsekasvastuksellisessa tarkoituksessa, yritetty ja erehdytty, sovellettu Vuorisaarnan opetuksia elämän arkeen ja käytäntöön, ja tehty moninaista valistustyötä. Mutta se lienee vasta alkua, tarvetta ja haasteita ajatellen. Mutta itsestäänhän on jokaisen lähdettävä, eikä kysymyksessä ole pelkkä harrastus.
Totuudenetsijän elämä on vakavaa, vastuullista, mutta merkityksellisyyden kokemusten vuoksi myös ilon- ja toivontäyteistä, ja opettajienkin mukaan ikään kuin hengessä ylöspäin kaareutuvaa, ellei itse uuvu.

Mutta nyt jatkamaan tuota kiintoisaa kohtaa Mestarien suunnitelmasta. Siirtykäämme ajassa taakse päin muutama sataa vuotta. Valkoisessa Veljeskunnassa tiedettiin, että uusi aika oli tulossa. Vanhan ja uuden tien eron ymmärtämistä oli valmisteltu ja yritettykin mm. viisaiden adeptiolentojen, kuten Saint Germainin Euroopassa esiintymisten kautta. Se ei kuitenkaan ollut kantanut, vastukset olivat suuret, opetukset ja käytännön ihmisyys herkästi unohdettiin eikä muutenkaan ollut vielä vastaanottokykyä, riittävästi.

Aika vieri ja yhähaettiin oikeaa ajankohtaa, ja tehtävään soveltuvia mestareita ja henkisiä opastajia. Kun 1800-luvun alkupuolella katsottiin olevan vielä liian aikaista, ainakin niille länsimaisille kansoille, jotka olivat historian etunenässä, niin kuitenkin vuosisadan edetessä Valkoisen Veljeskunnan loosheissa, joita P.E. paljastaa olevan seitsemän eri puolilla maailmaa, ja joista yhtä nimitetään Ruusu-Risti-looshiksi, nähtiin, että oli jo korkea aika tehdä uusia voimakkaampia yrityksiä, kuvaa Ervast. Keskushenkilöiksi ryhtyivät kaksi Intiasta syntyisin olevaa sivistynyttä, Moorja ja Kut Huumi, toisten luvatessa tukea ja auttaa. Yhtä mieltä oltiin myös siitä, että 1800-luvun loppupuolella alkavaksi suunnitellun työn oli syytä kulkea atlantilaisen inspiraation,- itämaisen okkultismin teemassa-, jotta ihmiset pääsisivät selville siitä tiestä, joka on olemassa, ja jonka vaikeudet ja vaatimukset tulisivat näin samalla näkyvästi esiin. Vain sillä lailla uusi asia voisi mennä eteenpäin ja menestyä. Se ei merkinnyt, etteikö uuteen tiehen pitänyt viitata, mutta puhumaan ja vaikuttamaan ei Valkoisen Veljeskunnan taholta päädyttäisi ennen kuin oli eletty hyvän matkaa 1900-lukua. Siitä viidenkymmen vuoden kuluttua he astuisivat vielä avoimemmin kuvaan, ottamaan vastuuta, tukemaan ja inspiroimaan niin yksilöitä kuin joukkojakin, niiden jo vahvaksi rakentuneitten ja varttuneiden edellytysten pohjalta, joita oli jo ehditty luoda maailmalla ja etenkin tässä maassa, jonka seikan ja näkemyksen tähän nyt lisään. Ja nuo Mestarit, Valkoisen Veljeskunnan adeptit, antoivat myös ymmärtää, P.E.:tä osin vaikutelmieni ja kokemuksieni mukaan vapaasti tulkiten, että silloin, sadan vuoden päästä, tulisi jatkumaan myös edellisen suuren lähettilään H.P.B:n vuonna 1875 aloittama työ, siunauksellisena, sekä näkyvästi ja näkymättömästi, suoraan ja välillisesti, uuden tien ja työn ilon merkeissä. Mitä kaikkea se onkaan jo tarkoittanut ja tulee aina uuteen päivään päästyämme tarkoittamaankaan.

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA Luku 4. Ihmisen syntyperä Salaisen Opin mukaan ( sivut 65 - 82 )

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA
Luku 4. Ihmisen syntyperä Salaisen Opin mukaan, ( sivut 65 - 82 )

Esitelmässä keskitytään Salaisen opin toisen osan pääsisältöön, ihmisen syntyperään ja ihmiskunnan kehityshistoriaan maan päällä ja tätä aikaisemminkin, sekä pohditaan julkitulleiden asioiden vaikutuksia ja merkitystä.
P.E. lähtee siitä, että näkymät, joita lukijan eteen teoksessa luotiin olivat sen verran laajoja, uuden suuntaisia ja totutuista poikkeavia, etteivät hämmennys, epäily, pilkallisuuskaan olleet täysin vältettävissä. Ei myöskään yliolkaisuus tiedepiireissä. Ei mennyt kuitenkaan kauan kun tutkijat päätyivät Blavatskyn kanssa samaan mm. nykyisen kaltaisen ihmiskunnan olemassaolosta, noin 20 miljoonaan vuoteen. Entistä aiheellisempaa onkin Ervastin mielestä kysyä, mistä H.P.B. sai ne ihmeelliset asiat, joista hän kirjoitti.

Ja hän nostaa esiin ilmiön, josta H.P.B. puhuu jo ensimmäisessä suurteoksessaan ”Isis Unveiled” - ”akaashiset aikakirjat”, luonnon muistin. Kuinka se valokuvan tarkkuudella säilyttää kaikki mitä maan päällä on tapahtunut, ihmiskunnan historian ensimmäisiltä lehdiltä tähän päivään saakka. Vain sellainen ihminen, joka on niin pitkälle kehittynyt kuin yleensä saattaa kehittyä, voi tuota luonnon muistia, elämän kirjaa avata ja lukea. Näitä tietäjiä, maagikkoja oli Blavatsky tavannut ja oppinut tuntemaan. Ervast kuitenkin tähdentää, etteivät Salaisen Opin kaikki tiedonannot ihmiskunnan historiasta ja kehityksestä ole saatu ainoastaan luonnonmuistista, ja ennen kuin tarkentaa, hän ottaa puheeksi sellaiset antaumukselliset totuudenetsijät, jotka ovat halunneet saada kolmannen silmän avautumaan, ja kokeneetkin sitten pystyvänsä lukemaan myös historian takaisia asioita. Kiintoisa ja kuvaava seikka P.E. : n mielestä on, että noissa tutkimuksissa tullaan yleensä hyvinkin erilaisiin tuloksiin. Niinpä esimerkiksi Salaisen Opin indoeurooppalaisen, eli nyt elettävän viidennen juurirodun alkamisen suhteen onkin olemassa suuria ”näkemyseroja”. Mutta yhtä pitkälle taaksepäin kuin Salainen Oppi ei olla uskallettu nähdä, tai sitten ei olla osattu tulkita näkyään, Ervast selventää. Salainen Oppi on hänen mielestään myöhempiä selvänäköisiä tutkimuksia luotettavampi kuitenkin ennen kaikkea siitä syystä, mitä Blavatsky itse tuosta elämäntyöstään toteaa - ettei hänen oppinsa ole hänen, vaan sen, joka hänet lähetti.

Valkoisen Veljeskunta, johon Blavatsky näin viittaa ei Ervastin mukaan tyydy umpimähkään ja ainoastaan yhden tutkijan havaintoihin ja tiedonantoihin. Ja edelleen Salaiseen Oppiin nojaten, että vasta kun miespolvien adeptit, tietäjät ja näkijät ovat tuhansien ja miljoonien vuosien aikana tulleet tutkimuksissaan samoihin johtopäätöksiin, se hyväksytään todeksi Valkoisessa Veljeskunnassa.
Mutta kuten jo viitattiin, Salaisen Opin julkaisemat tosiasiat eivät perustu ainoastaan luonnon muistiin ja tietäjien näkemyksiin, vaan myös kulloisellakin ajalla tehtyihin todellisiin muistiinpanoihin. ”Tietäjien Valkoisen Veljeskunnan huostassa on kirjasto, jommoista ei ole koko maailmassa, jonka aikaisemmat ”volyymit” ovat miljoonien vuosien takaa. Se on kirjasto, johon on koottu kaikkien aikojen viisasten, vähänkin asioita tietävien kirjoituksia”. Ja vielä poimien, P.E:n ajatuksin, myös sellaisia tuntemillamme ajoilla kirjoitettuja teoksia, jotka ovat tulleet erilaisten uskonkiihkoilijoiden toimesta hävitetyiksi. Noista vanhoista, hävinneistä kirjoista ei havainnollisesti voida mitään tietää, mutta Blavatskyn suurteos sisältää runsaasti viittauksia kansojen perimätietoihin ja vanhoihin muistomerkkeihin sekä tunnettuihin vanhoihin ja myöhempiin teoksiin, joissa vähänkin puhutaan samoista asioista. Niin ollen Salainen Oppi on tieteellistä historiaa samassa merkityksessä kuin historiaa tutkitaan asiakirjojen nojalla, Ervast tähdentää.

Tästä hän siirtyy katselemaan, millaisia olivat H.P.B: n aikana vallinneet käsitykset ja teoriat ihmisen alkuperästä. Teorioita oli kaksi, toinen niistä yleinen kristikunnassa levinnyt ja kaikissa kouluissa opetettu oppi, jonka mukaan Jumala loi maailman ja ihmisen maan tomusta, jonka jälkeen Jumala puhalsi hänen sieraimiinsa elävän hengen. Vastakkaisia johtopäätöksiä oli tehnyt jo kuitenkin tieteellinen tutkimus, luonnontieteilijä Darwinin päädyttyä siihen, että luonnossa vaikuttaa kehityksen laki. Myös ihminen, joka oli lähtöisin eläinkunnasta, oli pitkän kehityksen tulos. Sen eteenpäin kuljettajina toimivat tietyt elämänlait, kuten ”taistelu olemassaolosta”, jonka mukaan vahvimmat selvisivät, heikommat hävisivät näyttämöltä, sekä ”luonnollinen valinta”, jossa kehittynyt valitsee myös enemmän kehittyneen erisukuisten olentojen etsiessä toisiaan.
Oli kuitenkin myös ajattelijoita, jotka epäilivät darwinismin pätevyyttä, P.E. toteaa ja kertoo Alfred Russel Wallace:sta, Darwinin työtoverista, joka uskoi, ettei ihminen järjellisenä, sielullisena, tietoisena ja tajuisena olentona ollut saattanut kehittyä suorastaan vain ainemolekyylien yhteentörmäyksestä. Paitsi että ominaisuudet kuten epäitsekkyys, hyvyys, jalous jne. suorastaan vastustivat aineellisen elämän vaatimuksia ja lakeja, taistelua olemassaolosta, heikompien sortamista ja vahvempien eloonjäämistä, ei aineellisen olemassaolon kannalta ollut loogista, että yhä syntyisi olentoja niine jaloine, inhimmillisine ajatuksineen ja tunteineen, jotka pakottaisivat heidät kieltämään oman aineellisuutensa. Wallace päätyi siihen, että ihmisen syntymässä ja kehityksessä oli vaikuttamassa myös toisia, kosmisia voimia, henkisiä eli jumalallisia. Tämä on myös H.P.B. :n kanta, P.E. vielä lisää, ja käy sitten tarkastelemaan kolmea tekijää, jotka Salaisen Opin mukaan on syytä ottaa huomioon ihmiskunnan syntyä ja kehitystä ajatellen. Ts. sitä, minkä tähden olemme semmoisia kuin olemme.

Ja hän lähtee siitä, että Ihminen on kolminainen olento: henki, sielu, ruumis. Kahdesta jälkimmäisestä hän on tietoinen, ja lisäksi ainakin parempina hetkinään aavistaa olevansa persoonallisuuteen pukeutunut kuolematon henkiolento. "Onkin ensinnä puhuttava hänen henkisestä alkuperästään, sitten sielullisesta, persoonallisesta, eli minänsä synnystä ja alkuperästä. Lopuksi on otettava lukuun hänen ruumiinsa kehityshistoria", Ervast jäsentää.

"Ei ole ihminen tomun lapsi, ei yhtäkkiä eläväksi puhallettu, vaan iankaikkinen, Jumalasta eli kaiken takana olevasta suuresta, ainoasta elämästä lähtöisin oleva henki." Tarttuvia, ymmärrystä avaavia ja tukevia ovat tässä P.E:n muutkin ilmaisut: ”.. ihmisen henki, hänen sisäinen olemuksensa ja varsinainen itsensä”…., ”ei ole koskaan syntynyt eikä tule koskaan kuolemaan”…, ”tajuntakeskus, joka on samalla yhtä kaikkeuden eli iankaikkisen Isän kanssa”… Myös vertauksensa merenpisaraan, joka kädessämme on samaa olemusta kuin meri, mutta meressä on sen oikea koti.

Sielun, minuuden P.E. luonnehtii hengen ilmennykseksi, siksi tavaksi, millä henki tajuaa, millä ihminen voi henkenä tajuta itsensä. Se on saanut alkunsa ajassa, tuhansia ja miljoonia vuosia sitten ja tulee kestämään vielä mittaamattoman kauan, mutta ei ole ikuinen, edes puhdistuneena. Lisäksi hän tuo esiin, että Salaisen Opin mukaan ihmisen monadi, joka on nyt ihmisen muotoon pukeutunut henki, on kulkenut läpi luonnon erilaiset valtakunnat ja asunut monenlaisissa elementeissä, kivikunnassa, kasvikunnassa, eläinkunnassa, ei tämän maan päällä, vaan sen entisissä luomiskausissa. Äärettömiä aikakausia sitten kuu oli asuttu planeetta, ja siinä me, jotka olemme nyt ihmiskuntana maan päällä, olimme eläinkuntana. Eläinkunnassa olimme jonkinlaisina aavistavina, hapuilevina minuuksina, mutta koska kuu-planeetan ikäkausi oli loppumaisillaan, emme voineet syntyä siellä. Oli jäätävä odottamaan uutta kiertotähteä, nykyistä maapalloa, ja saimmekin tilaisuuden syntyä ihmeelliseen ruumiiseen, joka teki mahdolliseksi ajatella, tuntea ja tahtoa.

Näin hän tulee syntyperämme kolmanteen tekijään, fyysiseen ruumiiseen esityksessään. Pohdiskellen, kysyen, mistä pieninä ihmisminuuksina, henkemme liepeillä elävinä kipinöinä saimme fyysiset muodot? Ja lähtee avaamaan, tähän tapaan: Ihmismuodossa emme olleet ennen asustaneet, emme osanneet itse sellaista luoda. Mutta kaikkeudessa vallitsee keskinäisen avunannon laki. Tapahtui tuollainen avunannon näyte toisten olentojen puolelta. Saimme inhimmilliset muodot lahjaksi heiltä, jotka olivat olleet ihmiskuntana siellä missä me olimme eläinkuntana – kuussa. Oman tahtonsa ja ajatuksensa voimalla ja uhrautuvalla työllä ”kuupitrit” synnyttivät itsestään inhimmillisen ruumiin kuvan. Tämän kuvan ympärille on rakennettu inhimmillinen ruumis

Tähän seikkaan, siihen, että olemme saaneet fyysiset ruumiit lahjaksi, Ervast toivoo hetkeksi pysähdyttävän. Hän muistuttaa, että saadessamme elävän eetteriruumiin, jonka ympärille sitten muodostui fyysinen ruumis, emme olleet vielä niin kehittyneitä minuuksia, että olisimme oikealla tavalla osanneet käyttää sitä. Saimme talon, jossa asua, joka oli parempi kuin me itse. Olimme kuin tietämättömiä ja hämmentyneitä kerjäläisiä upeassa asumuksessamme. P.E. antaa ymmärtää, ettei asian merkitys ole himmentynyt tänäkään päivänä. Mittaamattomien aikojen kuluessa olemme kehittyneet semmoisiksi kuin olemme, mutta on hyvä muistaa, että ruumiimme on alun perin ollut ja edelleen on viisaampi kuin me. Nietzsche ei ollut väärässä sanoessaan: ”kunpa edes oppisimme kuulemaan oman ruumiimme ääntä”, Ervast toteaa ja lisää, että henkinen kehityksemme viekin vielä siihen. Niin, mitä kaikkea ruumiimme vanhan viisauden, sen ”omantunnon” kuuleminen voikaan vielä merkitä meille tänään ja matkojemme varrella...Ei ehkä pelkästään konkreettisia, aineellisia asioita.

Miettimään jääkin P.E.:n näkemystä siitä, ettei ihmisten koskaan tarvitsisi olla sairaita, pahoja tai ilkeitä, jos he osaisivat noudattaa oman ruumiinsa hiljaista ääntä. Väite on rohkea, mutta se herättelee, suoruudessaan, ja sen voi tavoittaa, valovoimaisuudessaan. Ja vaikka toiveet ja mielikuvat liikkuisivatkin jokapäiväisessä elämässä ja arjen tasolla, voi samalla kokea, että Ervast puhuu myös ajattomasta ja monitasoisesta, ihmisen alkuperään ja kehityshistoriaan kuuluvasta asiasta. Sellaisesta, johon meillä on jo ratkaisu, syvällä ymmärryksessämme. Henkinen opettaja kun ei lausu mitään turhaan.

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA Luku 3. Salainen oppi (sivut 48 - 64) Pekka Ervast: SALAINEN OPPI JA MUITA KIRJOITUKSIA

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA
Luku 3. Salainen oppi (sivut 48 - 64)

Pekka Ervast: SALAINEN OPPI JA MUITA KIRJOITUKSIA

Vuoden 1931 ”Salainen oppi”- esitelmässään Ervast tuo esiin teoksen syntytaustasta, että tuolloin, vuonna 1888 kun kirja ilmestyi, teosofian nimi oli jo tunnettu ympäri sivistyneen maailman, ja Teosofinen seurakin levinnyt kolmeen maanosaan, Amerikkaan, Aasiaan ja Eurooppaan. Ja niin oli Blavatskyn nimikin jo tunnettu, jopa kuuluisakin, mutta ei pelkästään myönteisellä tavalla. Paria vuotta aikaisemmin oli hänet leimattu ”aikamme suurimmaksi uskonnolliseksi petturiksi” Psyykkiseen Seuraan lukeutuvan nuoren maisteri Hodgsonin laatiman ”tutkimusraportin” perusteella. Tätä edelsivät tilanteet ja vaiheet, jolloin H.B Intiassa asuessaan oli tehnyt ns. okkultisia ilmiöitä lähinnä osoittaakseen, että on olemassa muitakin aineen ilmenemismuotoja kuin meille tunnetuimmat , ja että oli olemassa suurempia, kehittyneempiä olentoja kuin mitä tunsimme näkyvässä maailmassa. Ilmiöt vaikuttivat voimakkaasti läsnä oleviin. Mr Sinnet laati myös kirjan näistä asioista ja tapahtumista. Lontoon psyykkinen seura kiinnostui ilmiöistä ja H.P.Blavatskysta, varsinkin kun eversti Olcott oli suostunut kertomaan siellä niistä, ja vaikka H.B:n esityksistä oli kulunut jo vuosia, haluttiin selvittää, mistä oli ollut kysymys. Raportin tekoon oli ryhdytty lopulta kuitenkin siitä syystä, että eräässä Intiassa ilmestyvässä lähetyssaarnaajain lehdessä väitettiin H.P.B:n aikaansaamien ilmiöitten olleen humpuukia, perustuen aikoinaan H.P.B:n palveluksessa olleen rouvan sekä hänen miehensä kertomuksiin ja väittämiin. Se herätti jonkin verran huomiota, joka johti siihen, että Psyykkinen Seura päätti ottaa selvää asioista, tuloksenaan tuo kuuluisa raportti. Teosofeista moni hylkäsi Blavatskyn jo lehtikohun aikaan, ja vielä useampi raportin ilmestyttyä, mutta muutamat vakaumukselliset teosofit, kuten Olcott ja Hartmann ryhtyivät vastatutkimukseen, todistaen kohta kohdalta Hodgsonin raportin epäpäteväksi ja vääräksi. Mutta maailma ei siitä valistunut, koska Blavatskyn nimi oli jo ehditty painaa lokaan.

Taustatekijöistä ja uuden teoksen tuomista jännitteistä Ervast vielä jatkaa, että kun Hunnuton Isis yksitoista vuotta sitten Amerikassa oli otettu innolla vastaan, niin Salaisen Opin ilmestyttyä Lontoossa sen vastaanotto oli kylmä. Jotkut lehdet kirjoittivat kyllä kiittäviä arvosteluja, muut vaikenivat, ja oppinut maailma ei tahtonut tietää kirjasta mitään. Ja koska Blavatsky oli ennakoinutkin näin käyvän, hän kirjoitti kirjansa ensimmäiselle lehdelle: ” Tämä kirja on omistettu kaikille tosi teosofeille; heitä varten se on kirjoitettu”.

Ja tiedetään Blavatskyn myös ilmaisseen, että vaikka teos kulkisi aikansa oppineiden ohi, sitä tultaisiin sen sijaan tutkimaan ja lukemaan paljonkin 1900-luvulla, erityisesti maailman ja ihmisen syntyä koskevia jaksoja, koska ne - tässä omilla sanoillani perustellen - ”avasivat tiedettä ja toisaalta jo osin pohjautuivat siihen” . Kiinnostavasti Ervastilta myös tämä, omasta ajastaan: ” On siksi paljon asioita tullut ilmi, että nyt enää eivät todelliset tiedemiehet, jotka ovat tehneet tutkimuksia ja seuranneet aikaansa, uskalla olla materialisteja, sillä Salainen Oppihan oli kirjoitettu materialismin torjumiseksi”.

Vielä P.E. tarkentaa, että 1900-luvun alkukymmeninä Salainen Oppi lojui teosofien hyllyllä senkin vuoksi, että koettiin tärkeämmäksi lukea jotain teosofian kentältä uudempaa, mutta sitten tapahtui muutos ja tahdottiinkin päästä osallisiksi Salaisen Opin viisaudesta.

Nuorena syntyneessä kirjasessaan ”Salainen oppi ja muita kirjoituksia” sen luvussa Salainen oppi, joka sisällöllisesti koostuu ja painottuu hieman erilailla kuin ylläkäsitelty, samannimisen esitelmänsä, Ervast pohtii ja kuvailee suurteoksen tekijää ja teoksen luonnetta mm. näin: ”Vaikka tekijä olikin syntyjään venakko ja vasta iäkkäämpänä oppi englannin kieltä, se on kirjoitettu taidolla, joka vetää lukijan vaikeimmissa ja mutkaisemmissakin kohdissa mukaansa vilkkaan esitystapansa takia; siinä on kohtia, joiden runollinen kauneus hurmaa, ja toisia, jotka osuvat syvimpään siveelliseen tuntoon. Se on täynnä otteita kaikkien aikojen oppineiden teoksista, ja monet otteet ovat harvinaisista kirjoista, joita joku kappale on olemassa vain Lontoon Brittiläisessä Museossa tai Rooman Vatikaanin kirjastossa. Tämä on senkin tähden omituista, että Madame Blavatsky ei ollut mikään tieteellisesti sivistynyt yliopistonainen – seikkailija ja mieronkiertäjä vain, joka kirjoittaa teoksen, joka panee oppineimmankin professorin pään pyörälle”.

Hän kuvaa myös hieman sitä, kuinka Salaista Oppia kuten ”Isis Unveiled”-iäkin on myöhemmin koetettu todistaa ”humbugiksi”, mahtavaksi lainaksi kaikenmoisista kirjoista, mikä Ervastin mukaan osoittaa ainakin sen, ettei olla ymmärretty teoksen päätarkoitusta, joka Blavatskyn sanoin on - pyrkimys yhdistää vanhain alkutekstien sisällys yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Sisältöjen löytyessä tuhansista kirjoista, suurten aasialaisten ja alkuperäisten eurooppalaisten uskontojen pyhistä kirjoituksista sekä kaikkien aikojen mystikkojen, okkultistien, alkemistien, kabbalistien, suurten filosofien ja teosofien jne. kirjoista ja muistiinpanoista, P.E:n kerrontaa esitelmän muutamasta kohti yhdistäen.

On vielä totuttu näkemään ja tarkkaamaan enimmäkseen elämän ja luonnon tuhansia vaihteleva muotoja, mutta ainoan Elämän ja muotoihin salatun hengen katsominen on vielä verrattain vierasta, P.E. selkiyttää tuossa nuoruuden aikaisessa esitelmässään. Eikä hän edes oleta, että kirja olisi kiinnostanut muita kuin niitä, jotka tunkemalla sen henkeen koettivat ymmärtää sitä. Tärkeää on mielestään myös tietää, että vaikka Salainen Oppi perustuu ikivanhaan alkutekstiin, ihmeellisellä tavalla tuhoutumattomana säilyneeseen käsikirjoitukseen, Dzyanin kirjaan, eli Jumalallisen tiedon kirjaan, ei Salainen Oppi esitä koko tuota muinaista viisautta, vaan muutamia pääoppeja nykyihmiselle tajuttavassa muodossa, jonka nojalla ei voi kuitenkaan rakentaa mitään järjestelmää. Tähänkin kohtaan soveltuu hyvin P.E:n ajatus esitelmän alkupuolelta, siellä hieman muuhun liittyen, ettei Salaiselle Opille pyhänä kirjana ole syytä valmistaakaan sellaista kohtaloa, että sitä pidettäisiin erehtymättömänä auktoriteettina.

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA Luku 2. Paljastettu Isis (sivut 31 – 47)

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA

Luku 2. Paljastettu Isis (sivut 31 – 47)

Tietäjän Aarteistossa (Osa I, s.86) Pekka Ervast toteaa H.P.Blavatskyn teosofisen työuran alkaneen 1500- sivuisen Isis Unveiled-kirjan kirjoittamisella, teoksen, joka paljasti lukijalle vanhanajan mysteerioiden ja jumaluusoppien salaisuudet sekä osoitti, kuinka paljon enemmän muinaiset viisaat vihityt tiesivät Jumalasta ja ihmisestä, näkyvästä ja näkymättömästä luonnosta, kuin materialistiset tiedemiehet noina aikoina. Tässä tarkasteltavana olevan Ervastin kirjan, H.P.Balavatsky ja hänen teosofiansa, toisessa luvussa mainitaan tuon Blavatskyn suurteoksen nimi kokonaisuudessaan (engl. ja suom.), sellaisena kuin se oli ilmestyessään New Yorkin kirjakauppoihin vuonna 1877: ”Paljastettu Isis, mestariavain muinaisen ja nykyisen tieteen ja jumaluusopin salaisuuksiin”. Kansilehdellä H.P.B, kirjoittaja, oli maininnut itsensä myös teosofisen seuran kirjeenvaihtaja-sihteeriksi.

Ervast kertoo, ettei suuri yleisö tiennyt teosofisesta seurasta paljoakaan, sillä kokoontumiset eivät olleet julkisia, ja seuraan kuuluvia oli vähän. Ehkä arveltiin kuitenkin kokouksilla olevan jotain tekemistä henkimaailman kanssa, koska jo useamman vuoden H.P.B:n nimi oli ollut sanomalehdissä sekä spiritistisen liikkeen aikakauskirjoissa, ja tuo nimikirjoitus oli aina puoltanut sellaista, että näkyvästä maailmasta käsin voitiin olla yhteydessä näkymättömään n.s. mediumien välityksellä. Mutta hänen näkemyksensä poikkesi spiritistien tärkeimmästä ”uskon pykälästä”, siitä että vain vainajien henget ilmestyivät istunnoissa. Kysymys oli paremminkin kaikenlaisista näkymättömän maailman voimista, samanlaisista, joita oli ihmisessä itsessään sekä näkymättömässä luonnossa. Näkemyserot johtivat jonkinasteiseen ristiriitaan spiritistien kanssa, joiden asiaa hän oli muuten aina puolustanut.

Jo tältä pohjalta ”Paljastettu Isis” herätti Ervastin mielestä paljon huomiota. Hän kertoo, että sitä luettiin tieteellisellä taholla sekä totuudenetsijäin ja muuten spiritististä liikettä mielenkiinnolla seuranneiden ihmisten keskuudessa. Se sai amerikkalaisessa lehdistössä paljon kiittäviä ja ylistäviäkin arvosteluja. Kaksi lisäpainosta, jotka otettiin, menivät myös nopeasti kaupaksi. Mutta jotkut uskonnolliset piirit ja äänekkäimmin ne, jotka eivät olleet edes lukeneet kirjaa, tuomitsivat kirjan antikristilliseksi, koska siinä ”ylistettiin” pakanallisia uskontoja ja ”pilkattiin” kristinuskoa. Kirjaa pidettiin jopa häväistyksenä kristikunnalle, kuten P.E. myös toteaa.

Ja jatkaen Blavatskyn ajatuksista ja samalla omana näkemyksenään hän kuvaa, että jos nämä ”hyvät kristityt” olisivat lukeneet kirjan, olisivat he huomanneet H.P.B:n jo esipuheessaan sanoneen, ettei hänen teoksensa ole kirjoitettu suurta yleisöä varten, ei edes kaikkia kristityitä varten. Mutta hallitsevana oli tuolloin ennakkoluuloisuus ja vain oman uskonnon pitäminen ainoana oikeana, josta syystä Blavatsky oli arastellutkin kirjansa lähettämistä kristittyyn maahan ja kansaan. Mutta kokemuksensa ja tietonsa siitä, että on ollut ja on myös kristittyjä, jotka todella pyrkivät seuraamaan Kristuksen jälkiä, oli sanut hänet tekemään niin, samalla kun häntä oli surettanut, jos tulisi heitä kuitenkin tuolla teollaan loukkaamaan. Yhdestä asiasta oli ollut kuitenkin varma: ”sanallakaan ei hän loukkaa itse tuon ihmeellisen profeetan ja suuren reformaattorin, Jeesus Natsarealaisen oppia ja elämää, sillä hänen oppinsa ja elämänsä on ihmiskunnan ainoa pelastus, ja kristikunta tulee vasta sitten saavuttamaan harmonisen kulttuurin ja onnen, kun se alkaa noudattaa suuren opettajansa elämänoppia ja neuvoja”. Toisen osan teostaan H.B. omistikin teologisille kysymyksille.

Ervastin esitelmässä tulee elävästi ja kiinnostavasti esille H.B.:n näkemysten ydinkohtia vanhojen uskontojen merkityksestä. Elävyys tulee myös esitystavasta, joka on puhetta ikään kuin H.B:n ajatuksin ja sanoin tai vähintäänkin samassa hengessä, koskien mm. tietämättömyydestä ja ennakkoluuloisuudesta ja ahdasmielisyydestä vapautumisen tärkeyttä ja merkitystä. Vaikka siitä onkin kaikenlainen määräily ja käännyttäminen kaukana, hän alleviivaa Blavatskyn esille tuomaa rohkeutta tutkia, nähdä ja tunnistaa suuria yhteisiä totuuksia vanhain pyhäin uskontojen kesken. Mm. tähän tapaan viestii hänen mielestään H.P. Blavatsky teoksessaan Paljastettu Isis: ”Teidän täytyy mennä pyhiin kirjoituksiin ja tutkia kirjoja, jotka ovat säilyneet, jos tahdotte tietää, mitä uskonto on. Sillä ette voi tietää, mitä uskonto on, jos ainoastaan katsotte silmänne sokeiksi omiin kirkkoihinne”. Tai kuten esitelmässä jo hieman aiemmin: ”Teidän on mentävä taaksepäin muinaiseen Intiaan; sieltä löydätte nykyaikaisen sivistyksen perustukset ja uskonnollisen hartauden sekä korkeassa että yksinkertaisessa muodossa”. Hän tuokin esille joitain kristittyjä, oppineita henkilöitä, jotka ovat tunnustaneet vanhoissa uskonnoissa olevan paljon totta, jaloa ja kaunista, josta meillä ei ole aavistustakaan, lähdettyään vapaalla ja kyselevällä mielellä matkaan.

Henkisenä opettajana P.E. tuo sitten esiin, kuinka Blavatsky suuressa teoksessaan puhuu laajasti monenlaisista opeista, näyttäen havainnollisesti miten erilaiset kristityt dogmit ovat syntyneet, ja mitä toisissa uskonnoissa puhutaan samasta asiasta. Todeten mahdottomaksi viivähtää kaikissa noissa asioissa, hän tähdentää nyt vain yhtä yhteneväistä asiaa uskontojen kesken, nimittäin että ihminen on kolminainen olento. Kristityllä puolella siitä kertovat mm. Paavalin kirjeet, joissa sanotaan ihmisen olevan henki, sielu ja ruumis ovat hyvänä esimerkkinä.

Mutta Ervast kertoo tai muistuttaa, että ”Isis Unveiled” puhuu myös siitä, kuinka koko maailmankaikkeus on kolmiyhteinen samalla tavalla. ”Sillä emme näe maailmasta ympärillämme kuin näkyväisen maailman, mutta tämä on ainoastaan vaillinainen peilikuva siitä, mitä maailma itsessään on”, ja jatkaa, että se on sielumaailma, paljon rikkaampi ja täynnä muotoja ja eläviä olentoja kuin tämä näkymättömästä ulos vuotanut näkyvä maailma. Kuvat kaikesta menneestä ja aavistus tulevaisuudestakin siellä on. Vain nykyisyys on, mutta ei sitäkään oikeastaan, sillä se muuttuu alituiseen menneeksi, ja tuleva on aina edessä, pudoten nykyhetkeen yhtä mittaa. Näin on aikakin harhakäsite, P.E. sanoo ja selkiyttää edelleen, että kosmoksen takana on iankaikkinen, ja se on henki, jota myös nimitetään Jumalaksi. Iankaikkinen, joka on tehnyt ihmisenkin hengeksi kuolemattomaksi.

Blavatskyn tavoin Ervastkin tuntuu painottavan tieteen ja teologian välistä ristiriitaa, erityisesti tuolloin H.B:n suurteoksen ilmestymisen aikoihin vallinnutta. Ei käy selvästi esille, kokiko hän omana aikanaan tilanteen yhtään helpottuneen, mutta ilmeisestikään niin ei ollut ehtinyt tapahtua, ainakaan suuremmassa määrin. Ehkäpä tänään olisi tilanne olisi heidän mielestään jo hieman toisin.

Mutta kuten esitelmästä käy ilmi, tuolloin, vuonna 1877 oli ristiriita siinä, ettei teologia osannut tarjota todistuksia henkisistä asioista, vaan vetosi aina sokeaan uskoon ja sanoi, että ihmeitä on olemassa. Ne kertoivat Jumalan kaikkivallasta, ja ne todistivat samalla uskonnon jumaluuden. Siitä seurasi, päättelee Ervast edelleen, ja niin myös ilmeisesti H.B. teoksessaan, että Jumala voi tehdä niin suuria ihmeitä, että voi olla kuin ristiriidassa itsensä kanssa. Ja vielä, näin vapaasti ilmaisten, voi myös muuttaa päätöksiään, tänään näin ja huomenna toisin.

Mitä tieteeseen taas tulee, se tutki vain näkyvää maailmaa ja sen lakisiteisyyttä. Ihmeisiin ja uskontoon se suhtautui nauramalla; mikä olisi Jumala, joka loukkasi omia lakejaan? P.E. päättelee, kuten moni varmaan lukijanakin, että se olisi ollut kaunis väite, jos tiede olisi ollut itse täysin tietoinen asioista. Ja nyt etenkin Blavatskya ja hänen teostaan silmälläpitäen, P.E muistuttaa, ettei tiede ollut tietoinen kaikista asioista. Johtopäätökset muuttuivat, huominen havainto saattoi tehdä tyhjäksi eilisen. Suuri yleisö ei tiennyt mihin suuntaan kallistua. Teologia veti niitä, jotka eivät jaksaneet ajatella, tiedemiehet ja heidän seuraajansa vajosivat ateismiin ja materialismiin. Näin asiasta P.E., tässä tiivistäen. Ja hän jatkaa teoksesta, että H.P.B omisti paksun osan sen näyttämiseen ja todistamiseen, että on aina ollut olemassa maailma, erilainen kuin se, jota voi vain vasaralla hakata, ja että aina on kansojen keskuudessa ollut tuota viisautta, tietoa näkymättömästä elämästä.

Esitelmänsä loppupuolen P.E. on varannut otteelle Paljastetusta Isiksestä, kahdesta kohtaa. Ensin teoksen alusta pitkähkö yhtäjaksoinen, ja lopuksi sanat, joilla H.B päättää teoksensa. Jos ote olisi ollut lyhyempi, olisi sen voinut liittää sellaisenaan tähän tarkasteluun, mutta koska se on neljän viiden sivun mittainen tässä P.E:n kirjassa, josta tämän kertainen kirjoittelusarja koostuu, ja kertoilemalla esitetty lyhennetty versio olisi saattanut häivyttää pois oikean tekstin ydintä ja henkeä, ohjaan lukijan ainakin tuota katkelmaa ajatellen, mutta miksei muutenkin, P.E:n kyseisen esitelmän ääreen. 

Pekka Ervast: H.P. BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA (kirja, Ruusu-Risti 1932) Luku 1. H.P.Blavatskyn elämä ( sivut 7 - 27)

Pekka Ervast: H.P. BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA (kirja, Ruusu-Risti 1932)

Luku 1.

H.P.Blavatskyn elämä ( sivut 7 - 27)

Aikomukseni on nyt tarkastella Pekka Ervastin kirjaa ”H.P.Blavatsky ja hänen teosofiansa”, joka muodostuu kuudesta hänen esitelmästään, ja jota teosta kuvataan Ruusu-Ristin kirjallisuusseuran kustantamien kirjojen luettelossa näin:
”Blavatsky-sarjan viimeinen osa antaa analyysin H.P. Blavatskyn luonteesta ja kertoo hänen kaipuustaan löytää ratkaisu olemassaolon kysymykseen. Kirja esittelee myös H.P.B.:n pääteokset Hunnuton Isis ja Salainen Oppi. Ihmisen syntyperää ja rotujen historiaa esitellään laajalti, samaten yksilön elämää niiden valossa.”

Ervast puhuu Blavatskysta ja hänen elämäntyöstään myös monissa muissa kirjoissaan ja esitelmissään, sekä Tietäjän Aarteistossa, kolmiosaisessa lukemisto-hakemistossa, joissa on kaikkiaan huomattava sivumäärä hänen elämälleen ja työlleen. Saattaakin olla, että liitän tarkasteluuni katkelmia tai huomioita myös noista muista lähteistä.

Yhtenäisen teoksen valitseminen perustaksi ja lähtökohdaksi oli mielestäni parempi ratkaisu kuin jos olisi lähtenyt katselemaan teosofisen liikkeen perustajan työn antia P.E.:n yhden tai muutaman esitelmän pohjalta. Kokeilinkin, mutta vain yhden varaan rakentuen olisi jäänyt pois jokin olennainen,kahden tai kolmen esitelmän rinnakkainen tarkastelu olisi taas avannut enemmän, mutta niitä yhdistävän rungon tai rakenteen luominen ei olisi ollut aivan yksinkertaista. Itse asiat sekä niihin kytkeytyvä henki ovat kuitenkin tällaisessa työssä tärkeimmät, ja niin sitä toivookin aina, etteivät ne jäisi muotoseikkojen tai liian tiukkojen ulkoisten vaatimustensa varjoon. Mieluummin helpommin ja yksinkertaisemmin. Toisaalta mieluisa seikka on myös se, että kirjan sisällys muodostaa jo itsessään pienen rungon ja rakenteen tarkasteluohjelman sisällölle, joka ei ole myöskään ylivoimaisen laaja, käsittäen tässä vuoden -32 painoksessa 106 sivua. Vaikka kirja siis koostuukin esitelmistä, sen aihepiiri vastaa hyvin otsikkoa, ja fokus on selkeä. On juuri sellainen kuin etsin. Lisäksi miellytti kirjan vakava, mutta ilmava yleissävy, ja vaikeidenkin asioiden (lähinnä Blavatskyn elämää koskevien) kohdalla kohottavuus luonteva lähestyttävyys.

Luku 1.
H.P.Blavatskyn elämä ( sivut 7 - 27)

Kun P.E. piti tämän esitelmänsä oli toukokuun kahdeksas, teosofisen liikkeen alullepanijan H.P.Blavatskyn kuolinpäivänä, jota teosofisessa maailmassa nimitetään häntä ja muita teosofisia työntekijöitä muistaen Valkoisen Lootuskukan päiväksi. Tuolloin sattui olemaan myös äitienpäivä. Helena Blavatsky on ollut hänen mielestään monille ihmisille äiti, joka on auttanut heitä heidän henkisessä elämässään yhtä paljon kuin heidän maallinen äitinsä on auttanut heitä aineellisessa elämässä, ottaen huomioon, että jokainen äiti on auttanut lapsiaan myös sisäisesti. Blavatsky on auttanut lukemattomia ihmisiä heidän sisimmän itsensä kannalta, ts. syntymään henkeen.

Hän tuo esiin, ettei aio tällä kertaa puhua hänen elämänkaarestaan, jonka pääkohdat ovat teosofeille tutut lukuisten kuvausten kautta, vaikkei tuolloin vielä ollutkaan saatavissa laajempaa elämänkertaa suomeksi. Tässä yhteydessä on syytä muistuttaa kiehtovasti kerrotusta, jännittävästä, vuonna 1997 ilmestyneestä, Kaija Holstikon suomentamasta, Howard Murphetin 1975 laatimasta H.P.B.:n elämänkerrasta, "Kun päivä koittaa" (Ihmisyyden tunnustajien julkaisuja).

Sen sijaan P.E. tahtoo puhua esitelmässään H.P.:stä yhtenäisemmältä, sisemmältä, ja samalla kuin esimerkin ja mallin kannalta. Kuitenkin hän katsoo aiheelliseksi viitata vielä häneen aikoinaan kohdistettuun, sekä tahalliseen että osin ymmärtämättömyydestä ja väärinkäsityksistä johtuvaan mustamaalaamiseensa, petkuttajaksi ja ties miksi, jonka vuoksi Ervast pitää tärkeänä, että kuulijat, siis tuolloin - edes määrätty teosofisen elämänymmärryksen omaava joukko tajuaa H.P.:n toiselta kannalta; ymmärtää mikä merkitys oli hänen elämällään ja mikä erikoinen ihminen hän oli.

Tuo eroavuus muista ei Ervastin mielestä ollut merkityksellistä niinkään ulkonaisten asioiden, luonteen tms., vaan sisäisten motiivien, inspiraatioiden ja sisäisen tietoisuuden kannalta. Jotta tämä edelleen avautuisi, hän havainnollistaa asiaa erilaisia elämäntyylejä ja -asenteita koskevien kuvausten kautta. Lähtien ajatuksesta, että ihmiset yleensä ovat parempia kuin miksi voisimme heidät umpimähkään luulla, mutta toisaalta tapahtuu myös paljon sellaista,että tuon paremman itsestään annetaan kuihtua tai nääntyä henkiseen nälkään. Ja hän antaa ymmärtää, että monista vallitsevista puutteellisuuksista ja kasvamattomuuksista huolimatta mitä tapaa ja on ihmisten elämässä, on kuitenkin osattava katsoa ylemmältä, jotta huomaisi ihmiselämän olevan kuitenkin saavutuksen luonnon kehityshistoriassa.

Niinpä Ervast on tässä yhteydessä sitä mieltä, että ihmiset jakautuvat itsestään erilaisiin ryhmiin, temperamenttiensa ja sielun asenteidensa puolesta. Tuossa orientaatiossa, jota sanaa hän myös käyttää, näkyy hänen luonteensa ja luontonsa. Toisaalta ihmisiä ”vaivaa” samanlainen tunnusmerkki, niin että ihmiset ovat sittenkin samanlaisia. (Lainausmerkit sanaan lisäsin, koska se oli niin mieltä kiinnittävä.) Kysymys on siitä, ettei olla henkisesti valveilla, vaan eletään vielä paljolti jonkinlaisessa nukkumis- tai horrostilassa, josta Jeesus käyttää vielä vahvempaa ilmaisua – olla kuolleita henkisesti. Eikä se Ervastin mielestä sulje pois oikein ketään, myöskään hyviä ja herttaisia, sympaattisia ihmisiä.

Ennen kuin jatkan noihin jaotteluihin, haluan näkemyksenäni sanoa, ettei P.E.:n tarkoitus ilmeisimminkään ole ollut jakaa ihmisiä mihinkään jäykkiin tai muutaman piirteen/ominaisuuksien mukaisiin stereotypioihin elämää ja ihmistä laajasti ja monitasoisesti muutoin ymmärtävänä. Jotkut ilmaisut ja käsitteet tietysti saattavat nousta aikansa ”sielutieteestä”, mutta ääripäiden esilletuonti on tapahtunut lähinnä havainnollistavassa tarkoituksessa. Ehkä siinä on samalla haluttu selkiyttää myös samojen piirteiden ja niiden vastakohtien olemassaoloa myös kaikissa ihmisissä. Ja lisätä tietoisuutta sekä kiusauksista että niiden voittamisen mahdollisuuksista.

Ensimmäiseksi hän pyytää ajattelemaan mallikelpoisina täydellä syyllä pidettäviä ihmisiä, joista toivotaan myös kasvavan polven ottavan esimerkkiä. Ihmisiä, jotka elävät sitä varten, että kaikki heidän osalleen joutuneet maalliset velvollisuudet tulisivat hyvin täytetyiksi. Sellaisia ihmisiä ovat usein äidit, kaikessa epäitsekkyydessään ja pyyteettömyydessään. Rakastettavina, elämän kauneimpina yksilöinä Ervast pitääkin heitä. Silti hän sanoo, että heitäkin mestariolento pyytää heräämään. "Ei kapinoidakseen tai jättääkseen velvollisuuksiaan, vaan jollakin mystillisellä tavalla tietämään, mitä elämä on”.

Taikka ajattelemaan muutoin tunnollisia, kunnioitettavia, usein uskonnollisia ihmisiä, jotka käyvät kirkoissaan ja suorittavat mitä heidän uskontoonsa kuuluu. Heitäkin mestariolento rohkaisisi ja tukisi makohtaisesti kysymään ja ajattelemaan, mitä elämä syvimmiltään on. Ja P.E. lisää, ettei näillä sanoilla ole tarkoitus langettaa kuvattujen eikä kenenkään ylle tuomiota, eikä arvostella, Sen sijaan saamme kunnioittaa ja rakastaa ihmisiä, eritoten heitä.

Mitallin toisen puolen taas muodostavat ihmiset, jotka ovat välinpitämättömiä, laiskoja ja nautinnonhaluisia. Heitä ei kiinnosta kysellä ja he elävät oikeastaan eläimellisessä tyhjyydessä.

Sitten on aivan toisenlaisia ihmisiä, jotka ovat täynnä toiminnanhalua asettaen itselleen tehtävän. Se voi olla rikkauden saavuttaminen, mutta tunnistavat sisimmässään, etteivät he oikeastaan itseään varten tavoittele rikkautta. Työskentely sen edestä on heille tärkeämpää. Hän ottaa esimerkin miljardööreistä, jotka kokevat, että heidän elämänsä olisi mennyt hukkaan, jos olisivat tavoitelleet rikkautta omaksi hyväkseen, sillä rikkauden vihdoin saavutettuaan he ovat jo menettäneet terveytensä. Innostus on itse tavoittelussa, rikkauden puolesta työskentelemisessä, eikä ole harvinaista, että hyväntekeväisyys liittyy siihen, oman sisimpänsä tyydyttämiseksi, suurienkin summien verran, hän sanoo.

Ja tästä P.E vielä toteaa, että tuollainen motiivi ja mieli tekee rikkauden tavoittelun jossain määrin kauniiksi. Ilman tuollaista usein piilossa olevaa taustamotiivia ihminen saattaisi luiskahtaa helposti väärälle tielle, jolloin hän rakastaa itse rikkautta, rahaa. Tuolloin hänestä voi tulla seikkailija, joka valheella ja kavaluudella ja toisia sortamalla saavuttaa rikkautta. Ja niin hänestä voi tulla saituri, vallanhimoinen nylkyri tai alhainen nautiskelija. Vaikka rikkauden tavoittelijoissa kaikkinensa on siis toiminnanhalua, nämä ihmiset eivät sen enempää ajattele elämää, vaan kokevat syntyneensäkin sitä varten, että tekisivät mikä heitä enimmin miellyttää. Sen tähden sanomme, että he nukkuvat, toteaa Ervast.

Tästä kaikesta johtuen nämä ihmiset ovat nukuksissa.
Sitten hän pyytää ajattelemaan ihmisryhmää, joka tuntee suurta halua käyttää voimaa ja valtaa, niin että se tarve suorastaan asuu heidän käsissään ja aivoissaan. He ovat synnynnäisiä sotilaita, jotka uskovat vaistomaisesti väkivaltaan, kun asia käsitetään laajasti, kuten ajattelisin - niin että esimerkiksi tarttuvat luonnostaan kiinni toiseen ihmiseen, jos hän heidän mielestään tai tiettävästi aikoo tehdä pahaa. Näin ollen, katsottaessa heitä parhaimmalta kannalta he ovat ihmisiä, jotka uskovat ja kokevat olevansa ikään kuin syntyneet tietämään, mikä on oikein ja mikä väärin, niin että he tahtovat väkivallalla estää pahaa ja voimalla puolustaa oikeutta. Isänmaan rakkauskin saattaa ilmentää sitä, ja uskonnolliset sodatkin saavat usein alkunsa siitä temperamentista, että järjestystä täytyy pitää maailmassa, sitä varten ollaan.

Ervast arvioi sen olevan tietyssä mielessä kaunistakin, niin kauan kuin ollaan selvästi tietoisia siitä, että vain oikeuden puolesta on oltava voimakkaita, vain vääryyttä vastaan noustava. Sen sijaan temperamentin nurjan puolen osoittaa se, jos väkivallan käytön oikeuden tai muun toisen hallitsimisen tahdon omaava ihminen toimii ikään kuin itse olisi mallikelpoinen ihminen. "On vain tahto hallita, käskeä ja saada tottelemaan, ja hän on usein varsin julmakin." Esimerkkejä löytyy useita historiassa. Koska heissä ei mielestään ole syytä, ei "heidän elämässään ole kysymysmerkkejä, mutta huudahdusmerkkejä kylläkin paljon." Henkisesti katsoen he ovat nukuksissa.

Seuraavaksi P.E. nostaa näkyviin ihmiset, jotka ajattelevat, etsivät, kysyvät, saavat inspiraatioita, mutta tuo kaikki koskee ainoastaan n.s. luonnollisia asioita. Totuutta he kylläkin etsivät, mutta vain tieteellistä totuutta, näkyväisen luonnon lakeja. Tiedemiehet, tutkijat, keksijät ovat näitä, vieden kulttuuria eteenpäin. Mutta hekin nukkuvat elämään nähden.

Ja sitten on vielä ihmisiä, jotka kyselevät kyllä jonkin verran elämän ja kuoleman asioita, mutta ei siten että niinkään itse tahtoisivat niistä tietää, vaan koska heidän täytyy edustaa tämänkin asian suhteen hteiskunnassa yleistä ajatusta. He ylläpitävät vanhaa, pintapuolista elämänkäsitystä, jonka turvissa on kauan eletty. Ja jos heitä kiinnostaa tutkia tai ”harrastaa”- henkisiä asioita sen kaiken ulkopuolella, he tahtovat tehdä sen taustaorganisaationsa vaikutusvallan puolesta ja tukemiseksi. Ehkäpä silloin nuo omakohtaiset löydökset myös typistyvät sen ehtoihin”, näin omana ajatuksenani lisään.
Tällainen olisi Ervastin sanoin nurea puoli ajatusta käyttävien ihmisten ryhmässä.

Kenestä sitten voidaan sanoa, että hän on henkisesti hereillä? Ja mitä se merkitsee, mitä siihen kuuluu? Ervast kysyy ja kiinnittää huomion Helena Blavatskyyn. Ja tavalla, kuin vain voi ihminen, jolla on kyky katsoa toisen persoonaan ja sen läpi, hänen sisäisiin olemuspuoliinsa puolueettomasti, ja tehdä johtopäätöksensä elämän kaiken kattavan viisauden ja tarkoituksenmukaisuuden kannalta, hän antaa ymmärtää H.P.:n olleen ainutlaatuisen ihmisen. ”Hän tulee tänne kuin toisesta maailmasta. Ei hän pienenä lapsena tiedä omaa elämäntehtäväänsä, mutta hän on pienestä saakka toisenlainen kuin muut. Hän seurustelee näkymättömän maailman kanssa, hän keskustelee haltioiden ja keijujen kanssa.” Toisenlainen elämänkäsitys muotoutuu jo tuolloin, lapsena. Hän on ihmettelijä, kapinoitsija, joka ihmettelee mitä varten tämä kaikki on, mihin ihmiset pyrkivät. Sillä hän näkee enemmän kuin muut, myös hyvän, korkean enkeliolennon, ensin näyssä ja myöhemmin elävänä ihmisenä. Mestarin, joka oli sitten kokohänen elämänsä ajan auttajansa. Näkee ensimmäisen kerran Lontoossa, silloin, paettuaan pettyneenä, järkyttyneenä pikaisesti solmitusta avioliittoaan muualle päin maailmaan. Ja poimittuna muutamista kohdista, koskien sitä, mitä Helenalle sisäisesti noina vuosina muutenkin tapahtuu:

Hänelle selviää, että olemassaolo on jotain aivan muuta kuin mitä ihmiset olettavat. Ja että vähän ollaan vielä kehittyneitä kun ajatellaan sitä ihannetta, jota kohti ihmiskunta pyrkii. "Täällä ollaan kuin lasten kamarissa, telmitään ja tehdään tyhmyyksiä ja oikeastaan estetään elämän kulkua." " Elämä on suuri koulu, ja ihmiset lapsia, jotka käyvät elämän koulussa."

Elämän merkityksen selviäminen on siis Blavatskylle valtavan tärkeä asia. Eläytyen Ervast kuvaa, kuinka H.P. näkee, miten on aina koetettu saada ihmisiä hereille, avata heidän silmänsä, jotteivät he tietämättömyydessään aina aiheuttaisi itselleen ja toisilleen kärsimyksiä, mutta on oltu niin kiinni materiassa, ettei se ole tuottanut tulosta. Nyt hänkin tahtoo tehdä jotain, koko sielunsa hehkulla, koettaakseen herättää heitä, ja hän puhuu siitä Mestarilleen. Ja hän saakin tehtäväkseen valmistaa itseään ihmiskunnan herättäjäksi. Se merkitsee tutustumista kansoihin ja uskontoihin ja parhaimpaan, mikä niissä piilee. Ja poiminnoin Ervastin kertomana edelleen:

Jo aiemminkin maailmaa kiertänyt ja totuutta etsinyt Helena tarttuu nyt entistä tietoisemmin työhönsä, kiertäen maailman kaikissa kolkissa ja löytäen ihmisiä, jotka olivat "ajatelleet enemmän kuin muut.” Kielikään tai sen paikoittainen puute ollut esteenä, keskustelu ja kontakti toteutui usein silmien välityksellä, sisäistä tietä sielujen kosketuksen välityksellä. Helenalle selvisi, että koska mikään herätyshuuto maailmalle ei voisi tulla kysymykseen, hänen tuli esiintyä opettajana. Sitä varten hänen täytyi tietää jotakin siitä, mitä ihmiset ovat voineet ja voivat tietää maan päällä. Lisäksi hän tahtoi oppia sanomaan sen ihmisille siinä muodossa, jota maailma haluaa kuulla.

Sillä kuinka olikaan, itämailla oli viisautta, jopa luostareita ja yhdyskuntia, jotka koettivat ohjata ihmiskunnan kohtaloa. Mutta silti H.B. joutui toteamaan, että itämailla oltiin nukuksissa. Länsimailla tilanne sama, Jeesus Nasaretilainen oli länsimainen suuri opettaja, mutta varsin vähän välitettiin hänen opistaan. Ihmiskunta näyttäytyi Helenalle suurena orpona, joka juuri tietämättömyytensä takia oli vaarassa syöksyä sitä onnettomuutta kohti, jonka Mestari oli hänelle näyttänyt. Ja tämän asian korjaamisen eteen hän tahtoi tehdä työtä ja antaa kaikkensa elämässä.

Ja Ervast palaa taas kysymykseen hänen sisäisestä laadustaan, ihmisenä, tuoden mm. esiin, että kun tavalliset ihmiset tavoittelevat yleensä persoonallista onnea, niin H.B tunsi itsensä ihmiskunnan äidiksi, joka tahtoi koota siipiensä suojaan kaikki ne, jotka kuuntelisivat hänen ääntään.

Ja mitä oli tapahtunut tuolloin, 41 vuotta Blavatskyn kuoleman jälkeen, jolloin Ervast piti esitelmäänsä? Suin päin oli ihmiskunta syöksynyt sodan kitaan, Ervast Toteaa. Mutta myös sen, että H.B. sai suurta aikaan. Kun ottaa huomioon, että tuhannet, ehkä miljoonat ihmiset ovat omaksuneet teosofisen maailmankatsomuksen, mutta vielä suurempaa on Ervastin mukaan se, että hän on valmistanut uuden ajan ja uuden sivistyksen tuloa, semmoisen yhteiskunnan ja yhteisen elämän tuloa, jossa ihmiset edes jonkin verran ajattelevat toisiaan, ratkaisevat taloudellisia kysymyksiä toisilla periaatteilla kuin ”nyt”, (eli esim. tuolloin, esitelmän aikoihin - 83 vuotta sitten), ja muutenkin yrittävät toteuttaa veljeyttä, ensin pienemmissä piireissä, sitten suuremmissa.

Ervast myös valaisee tuon työn olevan vielä suurimmaksi osaksi näkymättömässä maailmassa, henkimaailmassa, jossa tapahtuu itsetietoisempi valmistus tulevaa aikaa kohti kuin maan päällä. Mutta suurin osa H.P.Blavatskyn, Metarinsa pyynnöstä alkuun panema työ tehdään tässä näkyväisessä maailmassa teosofisissa seuroissa, kuten Ruusu-Ristissä, hän esitelmässään sanoo, ja jo tätä päivää ajatellen, mielestäni, myös muissa saman elämänymmärryksen omaavissa ryhmissä ja ihmisten kesken. Joskin ihmisissä näyttäisi olevan enemmän ja yhä enemmän tietoa aikakausien ja kansojen yhteisestä elämänviisaudesta moninaista kautta, taikka jotenkin luonnostaan, muutenkin.

Pekka Ervast sanookin, että olemme historiassamme kohdassa, jossa uusi kulttuuri on tuleva maan päälle. Ei äkkimuutoksella, vaan sisästä päin sielujen sisäiseen maaperään kylvettyjen siementen kypsyessä. Ja myös kuoleman jälkeen, tuonelan ja taivaan koulussa, ihmistä opetetaan aina valmistumaan uutta aikaa varten, niin että elämä maanpäälläkin muodostuu itsetietoiseksi kouluksi, ”paradiisiksi”(P.E.:n käyttämä sanamuoto). Kielitieteilijänä hän vielä valaisee, että paradiisilla tarkoitettiin ennen semmoista koulua, jota ihmiset tietoisesti kävivät. Ehkäpä myös nopeaa tietoisuuden tason, ja erilaisten elämänmuotojen ja voimatodellisuuksien ymmärryksen lisääntymistä ajatellen, voidaan kokeakin oltavan ainakin jo osittain tuossa Ervastin mainitsemassa uudessa kulttuurissa ja ajassa. Vaikka se ei yksistään riitä. Eettisyyden ja ihmisyyden valon olisi saatava kulkea aina ja kaikessa etenemisessä jo kuin edellä ja ennakkoon tiellä.

Ervast uskoo elämään itsetietoisena kouluna, tuohon Blavatskynkin vahvaan näkemykseen, jossa toiset ovat vähän vanhempia kuin toiset, mutta ero ihmisten kesken on lopulta pieni. Kuitenkin vanhemmat voivat opettaa nuorempiaan, mutta yhtä lailla kaikki oppivat toisiltaan. Ja siihen, että syntyy pieniä uuden yhteiskunnan siemeniä, ja sitten nuo siemenet kasvavat ja valo leviää.

Blavatsky oli leijonasielu, joka uskalsi heittää tulisoihdun keskellemme, Ervast toteaa. Ja muistuttaa vielä samasta mistä useissa kirjoituksissaan; että kehityksen aika olisi nyt, ettei meidän tarvitsisi tehdä niin kauan työtä henkimaailmassa.

Pekka Ervast: JUMALA JA MAAILMA Teosofia uskontona (loppuosa)

Pekka Ervast: JUMALA JA MAAILMA
Teosofia uskontona (loppuosa)

Perustuu esitelmän "Jumala ja maailma"  loppuosaan, joka käsittelee ihmisen suhdetta Jumalaan.

Tutkittuaan teosofian käsitystä siitä, mitä nimitetään Jumalaksi eli alkusyyksi P.E. siirtyy sitten toiseen kysymykseen - mikä on ihmisen suhde tähän Jumalaan ja millä tavoin hänen tulee palvella häntä? Ihmisen oman olemuksen laadusta hän sanoo nousevan sen, minkälaisen yhdyssiteen hän Jumalaan muodostaa ja millä tavalla pyrkii palvelemaan häntä. Sen vuoksi ei voisi sivuuttaa kysymystä: Kuka on ihminen?

Teosofisesti nähtynä jokaisessa maailmankaikkeudessa ihminen, tai häntä vastaava olento, on luomisen ihmeellisin saavutus Ervast selvittää. Ja tuo myös esiin, että on kysymyksessä se muoto, jossa Logoksen uhrautuminen on saavuttanut päämääränsä. Ja koska ihminen on pienoisheijastus siitä maailmasta, jonka lapsi hän on, hän omaa myös sen erilaiset tajuamisasteet ja voimalaadut. Siksi häntä on myös nimitetty mikrokosmokseksi, joka sana sisältää sekä eroavuuden että yhdenkaltaisuuden hänen ja ympäröivän ulkopuolisen maailman, makrokosmoksen välillä. Ja vielä Ervast havainnollistaa, että vaikka absoluutin, Yhden ja Ainoan ilmennyksen mahdollisuuksia on kaikkialla, pienimmässä pölyhiukkasessakin, niin erityisesti ihmisen katsotaan kuvaavan pienoismaailmaa siksi, että hän on niin pitkälle kehittynyt monadi, että ne tajunnan tilat, ja ne voimat, jotka yleensä ovat piilevinä mahdollisuuksina hänen luonnossaan, tai vain osittain aineellistuneina siinä, saavuttavat hänessä samanaikaisen ja täyden ilmennyksen. Jolloin on hyvä myös muistaa, että ihmisen ruumiissa vaikuttavat samat aineet ja voimat, jotka vaikuttavat näkyvässä maailmassa, ja hänen sisäisessä ihmisessään järjellinen henki, luova Logos.

”Taivaallisen ihmisen kuva” ei luonnollisestikaan tarkoita joka päiväisessä elämässä esiintyvää persoonallisuutta, joka on ohimenevä ilmiö, oikean minän varjo, vaan sitä, jota teosofia nimittää yksilöllisyydeksi, hengeksi, ihmisen korkeammaksi minäksi, joka on Logoksen kuva. Näin siis usein kohdin koottuna, Ervastin sanoin. Ja edelleen tiivistäen: Persoonallisuus, aineellinen olemuspuolemme, joka esittäytyy olevansa se ja se, asuvansa tietyssä paikassa, kuuluvansa tiettyyn kansaan, sukuun, perheeseen jne. ja uskovansa itsellään olevan onnen ollessa suopea tietyt menestymisen mahdollisuudet. Hän rakastaa sitä, joka on hänestä miellyttävää ja tahtoo sitä mitä rakastaa. Korkeamman minän äänilaji on toinen: ”Minä olen. Minä uskon totuuteen, toivon sen ilmenevän. Siihen pyrkiminen on minulle rakasta. Näen tämän tehtäväni ja siksi tahdon sitä, mitä minun tulee tahtoa.”

Mielenkiintoisesti Ervast osoittaa korkeamman minän heijastusta ruumiiseen myös kiinnittämällä huomion tajunnan omaavaan inhimmilliseen muotoon, jolla ei ole korkeampaa minää näyttämön takana, jollaisia ovat eläimet. Hän päättelee, ettei itsetietoisuutta, eli tietoisuutta siitä, että itse on tajuava, voi koskaan selittää ilman yksilöllisen minän (hengen) apua. Tuohon itsetietoisuuteen hän toteaa tarvittavan ainakin kaksi tekijää: ”vaistomainen, eläimellinen, itsekäs meissä, sanalla sanoen alempi, on tajuava, mutta vasta sitten, kun toinen tajunta on tullut alemman kanssa kosketukseen, muodostuu kaksinkertainen tajunta, tietoisuus siitä, että itse on tajuava, itsetietoinen persoonallisuus, joka järjestelmällisesti osuu keskelle ylempää ja alempaa.”

Palaten Logoksen teosofiseen selitykseen, siihen, että kysymyksessä on hyvää lakia palvelemaan ja luomaan antautuva järjellinen henki, Ervast kääntää katseen luonteenomaisiin ominaisuuksiimme, jotka ovat ”vapaan, hyvälle pyhitetyn tahdon pakottama rakkaus ja työ ”, ja kuinka noita samoja ominaisuuksia tapaamme korkeammassa itsessämme, omassatunnossamme, ominaisuuksien ollessa siellä todellisuuksina omalla tasollaan, suurimmaksi osaksi piilevinä mahdollisuuksina, ilmeten vain osittain päivätajunnassamme.

Elämänmukaiselta ja todelliselta tuntuu myös kuvaus siitä, ”kuinka korkeampi ihmisissä pyrkii tunkeutumaan esiin alemman lävitse”. jatkuen, sisällöllisesti, että ihmisessä minuus etsii kaiken aikaa itseään kaivaten tietoa omasta tehtävästään, joka sen tulee täyttää. Niinpä kun etsitään totuutta, tietoa itsestämme, etsitään sitä ulkoa päin ja se tarkoittaa usein tieteellistä tutkimusta. Se on pohjimmiltaan sen rakkauden etsimistä, joka on kätkeytyneenä sen olemuksessa. Samoin myös etsimme rakkautta kun palvomme jumaliamme, itsemme ulkopuolelta. Niin voi ajatella tapahtuvaksi kun etsimme kauneutta, luonnosta ja taiteista - ulkoa. P.E.n sanoista ei välity, etteikö tämä olisi luonnollista ja elämän kokonaiskehityksellisyyden taustalta oikein. Kuitenkin hän haluaa pitää silmiemme edessä asioita todellisen itsemme, päämäärämme, ja yleensä ihmisyyden ihanteen kannalta. Mikä tuleekin esiin seuraavassa: ”Se tuntee itsensä ja tehtävänsä oman tajuntansa tasolla, kuten on kokenut tuntevansa jokainen, joka on pystynyt nostamaan tajuntansa sinne korkealle, - mutta unohtaa ruumiiseensa sidottuna, aineen sokaisemana, kaiken – ja katso: siinä ihmiselämän totuuden hapuilemisen syy, sen totuuden, joka on löydettävissä ainoastaan meistä itsestämme.”

Tämä ihmisen ja Jumalan välistä suhdetta käsittelevä jakso, ja samalla koko esitelmänsä Jumalasta ja luomisesta päättyy mietinnällä, miksi tämä ainainen korkeamman ja alemman välinen taistelu, eikö luomisen päämäärää olisi voitu asettaa toisin?

Vastaaminen tähän alkaa kysymyksellä, mikä on luomisen tarkoitus? Ja hän palaa vähän taaksepäin, siihen mitä oli puhunut suuresta uhrauksesta ja sen kohokohdasta Logoksen yhteydessä. Siihen, kuinka Herra oli antanut persoonallisuutensa ja samalla alkusyyn miljoonille kutsuessaan eloon olentoja, joilla oli mahdollisuus ja päämäärä tulla hänen kaltaisekseen, pojikseen, joissa hän voi ilmentyä isänä, ja jotka voivat osallistua hänen jumalaisen työnsä autuuteen.

Pekka Ervast: JUMALA JA MAAILMA, Teosofia uskontona, alkuosa

Pekka Ervast: JUMALA JA MAAILMA

Teosofia uskontona

Perustuu esitelmän "Jumala ja maailma" alkuosaan. 

Yhtä suurella syyllä kuin filosofiana ja tieteenä voidaan Ervastin mukaan puhua teosofiasta uskontona, koska teosofia on kaikkien niiden yhteinen ydin, pyrkien uskontojärjestelmien tavoin kaikkia vaatimuksiamme tyydyttävän elämänkäsityksen luomiseen. Eikä vain teoreettisesti, filosofisesti tai tieteellisesti selitettynä, vaan omakohtaisesti ja kouriintuntuvasti, elettävän ja koettavan elämän ulottuvuudella. Näin ajatellen uskonto on ihmiselle se vastaus, jonka hän saa kysymykseensä, mikä on hänen päämääränsä, hänen tehtävänsä täällä. Mutta uskonto, olemukseltaan aina sama, on muotoon ja sisältöön nähden kehityslakien alainen, niin kuin kaikki muukin maailman kaikkeudessa. Kun ihmisyys lisääntyy, järkemme valaistuu, sitä kauniimmaksi ja suuremmaksi muodostuu myös uskontomme. Ja sitten P.E kysyy, minkä käsityksen teosofia nyt antaa inhimmillisestä elämästämme, ja tietenkin erikseen kunkin kysyjän omasta elämästä?

Tarvitaan lähtökohta, jonkinlainen käsitys siitä, joka meidät on saattanut tänne. On tehtävä selväksi kysymys Jumalasta, siitä Äärettömästä, johon olemassaolomme sisältyy, Ervast availee, ja jatkaa tähän tapaan: Kyllä, me uskomme Jumalaan, sillä me olemme monisteja ja uskomme yhteen ainoaan alkusyyhyn, syntyyn, elämään ja kuolemaan. Se ei ole silloin Jumalan rajoittamista, määrittelemistä persoonalliseksi olennoksi, sillä eihän rajoitettu voisi tajuta rajatonta. Mutta se on nöyryyttä Hyvän Lain edessä, tunnetta sen läheisyydestä, jolta on saanut elämän, katsomista rajattomaan, loistavaan järkeen, ja sen rakkauden vastaanottamista, joka virtaa ihmiseen ikuisista syvyyksistä.

Uskonnollisesta näkökulmasta katsoen tuskin on kauniimpaa nimitystä ehdottomalle, absoluutille, kuin kristittyjen Isä, Ervast toteaa. Mutta tähdentää myös nimityksen vähäistä käyttöä teosofiassa kertoen johtuvan sen siitä, että ensiksikin tuo kaunis nimi tahtoo vetää itseensä niin helposti ihmisenkaltaisuuden sivumaun, ja muotouttaa käsitystä tuosta ehdottomasta persoonallisen olennon suuntaan. Toiseksi tuota nimitystä ei mielellään eikä ainakaan yksinomaan käytetä absoluutista, koska sitä voidaan paremmin sovittaa toisiin olosuhteisiin, Jeesuksen elämään ja opetuksiin, ja kuinka hän puhui ”taivaallisesta isästään”.

Ja kuin kertauksena kuulijoilleen hän muistuttaa, ettei kaikkiallisesta elämästä voi siis semmoisenaan mitään tietää, mutta ilmennyt olemassaolo kertoo siitä maailmankaikkeudesta, johon kuulumme. Jolloin ihmisen tutkiva järki tietenkin kysyy, onko maailmankaikkeus jonkun korkeamman voiman käskystä tyhjästä peräisin, tai kuten usein sanotaan - luotu? Jos ei, niin mitä on silloin ilmennyt elämä?

Teosofiassa ei puhuta luomisesta siinä merkityksessä, että maailmankaikkeus jonain iäisyyden ajankohtana olisi singottu ikuista tyhjyyttä olevaan avaruuteen, Ervast huomauttaa, mikä näin tavallisen totuudenetsijän ajatuksinkin olisi jo perusloogisuutta vastaan. Ja tuskinpa monenkaan ymmärrys asettuisi vastaan sille jo aika vanhalle tähtitieteelliselle toteamukselle, ettei avaruuden mikään piste ole keskipiste, ei myöskään päätepiste, niin ikään Ervastin tekstiin nojaten. "Jolla ei ole paikallista alkua eikä loppua, ei myöskään voi olla alkua eikä loppua aikaan nähden"... "Luomista ei ole, maailmankaikkeus on aina ollut olemassa ja tulee aina olemaan", Ervast sanoo, ja jatkaa kysymällä, ääretönko sellaisenaan on ilmennyt? ”Mikään mikä syttyy ja sammuu, syntyy ja kuolee ei ole samaistettavissa puhtaan ikuisuuden kanssa, mutta tuo ikuisuus, ehdoton, on aina ilmenneen olemassaolon yllä, alla ja takana. ”Ja vaikka absoluutti ei siis ilmene, niin tähän ehdottomaan sisältyy objektiivisen elämän ilmenemisen mahdollisuus. Tätä sanotaan teosofisessa metafysiikassa myös ensimmäiseksi mahdollisuudeksi, ja ennen kaikkea ensimmäiseksi kaikkialliseksi Logokseksi.

Mutta mikä yhteys on sitten absoluutilla sekä sillä, kun sanotaan, että maailma on ikuinen ja ääretön? Ja missä on se ikuinen ja ääretön maailma? Kun se ei ole aurinkokuntamme, ei mikään tähtijärjestelmämme eikä mitään, joka on rajoitettua, vaikka miten korkealle kohoaisi, Ervast pohdiskelee. Ja jatkaa, selventää, että yhdistävä yhteys on siinä ikuisessa ja rajattomassa maailmassa, jonka rajattomuus aikaan ja paikkaan nähden on siinä, että se on niiden maailmoiden ääretön summa, jotka ovat rajoitettuja aikaan ja paikkaan nähden. Tyhjä olisi avaruus ja ikuisuus yksi ainoa nykyisyys, ellei se olisi mitattavien aikakausien loppumaton jatkuminen. Jos siis absoluutilla, Parabrahmanilla, ei olisi rajoittumisen mahdollisuutta, se ei ilmenisi eikä siitä tulisi todellisuutta.

Ja kun esitelmä jatkuu, tullaan ensimmäisen Logoksen kahteen olemuspuoleen, henkeen ja aineeseen, tajuntaan ja aineeseen, jota teosofiassa kutsutaan toiseksi Logokseksi. Sen olemusta P.E. kuvaa mm. niin, että se on osittain absoluuttista, abstraktista ulottuvuutta, sillä molemmat ovat yhtä ikuisia. Toinen ei ole syntynyt toisesta, mutta ne eivät myöskään ole kaksi erillistä asiaa, vaan olemukseltaan identtisiä. Elävässä olemassaolossa toinen esiintyy rajoitetuin muodoin aineena, toinen rajoitetuin tuntemuksin tajuntana. Sekä tajunnan että aineen muodot vaihtelevat. Kaikki on elävää olemusta. ”Ilmennyt olemassaolo on itsetajuisten yksilöllisten olentojen näyttämö”, hän toteaa. Ja varoittaa itsekeskeisistä kuvitelmista, että me ihmiset olisimme ainoita, joihin kätkeytyy itsetietoinen, ajatteleva minä.

Kun puhutaan Logoksesta tai Logoksista, liikutaan myös luomisessa. P.E. puhuu asiasta lämpimästi, tähän tapaan: Sana luominen saa teosofiassa rajoitetun merkityksen.. Esimerkiksi aurinkokuntien luomisella sillä ei tarkoiteta enää maailmankaikkeuden ilmestymistä, vaan maailmankaikkeuden muodostumista.. "Kysymys on elävien luojien suorituksesta, ja luominen on tapa, jolla se suoritetaan. Jokaisella maailmalla on oma luojansa, tässä voidaan sanoa - oma persoonallinen jumalansa, kolmas Logos, ja näitä jumalia on leegio."

Ja luomisesta Ervast vielä jatkaa, tässä nyt eri paikoista yhdistäen ja tiivistäen:...Luominen on rakastavaa uhrautumista. Jos yleensä voi kuvitella mitään ”ensimmäistä olentoa”, niin ensimmäinen persoonallinen jumala ilmestyi siten, että kaikkiallinen tajunta eli ensimmäinen Logos rajoitti itsensä, kielsi itsensä heräten minuutena, joka saattoi rajoittaa itsensä kaikesta, joka se ei itse ollut. Maailmankaikkeuden läpäisemä korkein elämää synnyttävä laki ja samalla Jumalan olemus on antamisen laki, itsensä uhraamisen laki. Jokainen olento maailmankaikkeudessa, Logos, kuten häntä nimitetään, joka on siis yhdistänyt olemuksensa absoluuttisen Isän olemukseen ollen valmiina luomaan, antamaan neroutensa, voimansa ja rakkautensa maailmalle, jota ei vielä ole olemassa, alistuu tähän lakiin. Se on silloin astumista alas lihaan ristiinnaulittavaksi aineen ristille. Mutta se on samalla autuutta, rauhaa, ihmeellistä syvyyttä.

Osin vertauskuvallisesti, tajuntaa heräellen P.E heittää vielä yleiskatsauksen luomisen eli kehityksen yhdenmukaisuuteen, siihen, kuinka hengen hedelmöittämänä aineen mahdollisuudesta tulee todellisuus, yhdenkaltaisesta alkuaineesta tietoisiin eläviin olentoihin saakka. ”Muodot jalostuvat, aineelliset käyttövälineet hienostuvat, kunnes taivaallisen ihmisen kuva kohoaa ihanuutensa majesteettiudessa ja vastaanottaa Logoksen ajattelevan järjen, hänen itsetajuisen henkensä, hänen kuolemattoman yksilöllisyytensä. Nyt on uhritoimituksen kohokohta saavutettu. Herra on antanut miljoonille oman persoonallisuutensa, hän on kutsunut eloon olentoja, joilla on mahdollisuus päästä hänen kaltaisekseen…” Ja hän vertaa tätä jakautumista liekkiin, joka sytyttää miljoonia kynttilöitä, mutta loistaa sitten itse aina yhtä kirkkaasti.

Ei ole leikkimistä luominen, vaan uurastamista aamusta iltaan, valveilla oloa illasta aamuun, rakastamista kehdosta hautaan, P.E ilmaisee. Ja yhtä pohditusti jatkaa sen olevan alituisesti kehittyvää, jatkuvaa toimintaa, evoluutiota. ”Maailma ei ole tehty, vaan sitä tehdään, ihminen ei ole luotu, vaan häntä luodaan.”

Logoksia kuvaavien pohdintojen lopulla hän vielä tuo esiin, että vaikka onkin nimittänyt maailmojen luojia, esim. aurinkokuntamme jumalaa persoonalliseksi jumalaksi, on kuitenkin muistettava, ettei kysymys ole persoonallisesta olennosta samalla tavalla kuin me ihmiset olemme persoonallisia. Vaan että hänellä, tuolla olennolla kuten ihmiselläkin on itsetajuinen henki. Ollen silti meitä ja persoonallisuuttamme ylempänä. Kuten Jeesus sanoo, hänet näkevät vain ne, joilla on puhdas sydän. …”siitä yksinkertaisesta syystä, että he ovat ainoat, joiden olemus kestää hänen tässä mielessä persoonattoman suuruutensa säteilyn”.

Mutta siihenhän me kaikki olemme pikku hiljaa matkalla, ajattelisin.

ENSIMMÄISESTÄ LOGOKSESTA

ENSIMMÄISESTÄ LOGOKSESTA

Pekka Ervastilla on taito kertoa metafyysisistä asioista loogisesti, käsitettävästi ja tavallisen ihmisen tajuntaa ja tietoisuutta koskettavasti. Hänen ja kuulijan välille jää myös riittävästi ilmatilaa, niin että vääränlainen opetettavaksi joutumisen tunne puuttuu. On miellyttävää lukea kirjoitusta, jonka rivien välistä huokuu myös kunnioitus vastaanottajaa kohtaan. Siinä pääsee silloin lukijanakin osallistumaan yhteiseen työskentelyyn, työstämisen prosessiin, jota henkinen opettaja on läpikäynyt ja jota todennäköisesti jatkaa asioita esilletuodessaan. Niin kuulija, lukija pääsee nopeammin mukaan myös henkilökohtaiseen muuntamis- ja työstämisprosessiinsa sen suhteen, mitä kuullut asiat hänessä herättävät, ja mitä ne hänelle merkitsevät oman kasvunsa kannalta.

Tietäjän aarteistossa luvussa ”Kolminaisuus, kolmiyhteys” Pekka Ervast kiteyttää kaikkiallisen universaalisen Logoksen luonnetta ja olemusta selkeästi. Osa siitä olikin jo lainauksena ensimmäisessä kirjoitelmassani, absoluutista. Luku ei ole kovin pitkä, joten tietenkin se kannattaa avata silmiensä eteen ja lukea kokonaisuudessaan, mutta liitän tähän osan sisällöstä(kahdesta kohtaa), siitä eteen päin, mihin viimeksi lainaukseni lopetin.
Hän puhuu siis siitä Logoksesta, joka käsittää kaiken ilmennyksen.

”Tämä ei ole meidän aurinkokuntamme Logos, vaan se, joka käsittää kaiken ilmennyksen, ja nimitetään syvimmässä evankeliumissa, nimittäin Johanneksen evankeliumissa, Filo Judaeuksen mukaan, Sanaksi, Logokseksi. Sanotaan, että sana oli Jumalan luona ja Jumala oli se Sana. Tässä on hyvin päättävästi lausuttu tuo ihmeellinen totuus: Logos ja Jumala, se on Sana. Ilmenemisen ihmeellisyys, joka piilee absoluutissa, joka saa maailmoja aikaan koko kosmoksessa, vaikka näitä maailmoja olisi kuin ka paljon tahansa, - tämä järki, lausuttu laki, sana, joka ilmaisee, se on kyllä yhtä Jumalan kanssa, mutta ei kuitenkaan ole itse Jumala. Käsittäkäämme nyt tämä asia niin hyvin kuin voimme. Ja tämä Logos, joka iankaikkisesti on olemassa jumaluudessa, tämä on kolmiyhteinen. Se on ensin Isä, isätajunta ja samalla aineen mahdollisuus, tajunta ja aine. Voisi nimittää sitä ensimmäistä logosta ei ainoastaan Isäksi, vaan Äiti-Isäksi. Niin Vedanta-filosofia sanoo ja madam Blavatsky salaisessa opissa viittaa siihen, että ilmennyksessä on kaksi puolta, henki ja aine. Se on ensimmäinen ilmentämätön Logos, Isä ja Äiti. Se on hengen ensimmäinen tajunta ja aineellisen ilmenemisvoima alku..”

” Ihmispsykologian kannalta sanoisimme, että kun Logos herää absoluutissa, on niin kuin minä tajunta heräisi ja katselisi täydellisyysihannetta ja koettaisi luoda, tuomitsisi ja hylkäisi ja sanoisi: ei tämä suinkaan tyhjennä minun ihannettani. Jos kysymme suurilta taiteilijoilta: oletteko osanneet täydellisesti tuoda esille, mitä olette nähneet, niin kaikki vastaavat, etteivät ole osanneet. Yhdessä hetkessä luulee osaavansa, mutta jonkun ajan tullen sanoo: ei. täytyy yrittää uudella tavalla, täytyy saada enemmän lauletuksi, maalatuksi ja veistetyksi, jos mieli saada esille mitä kuulee ja näkee. Olisi todella pientä, jos asettuisi istumaan tyynylle ja sanoisi: ”korkeampaa ei ole, kuin mitä nyt sain esille a mitä minussa oli”. Kuoleman jälkeen ainakin huomaa, että jos kokonaan sai esille, mitä itsessä oli, riippui se vain siitä, että itsessä oli niin vähän.”