Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA Luku 6. Yksilön elämä

Pekka Ervast: H.P.BLAVATSKY JA HÄNEN TEOSOFIANSA
Luku 6. "Yksilön elämä”

Pekka Ervastin kuudesta esitelmästä koottu kirja ”H.P.Blavatsky ja hänen teosofiansa” päättyy ihmisyksilön pitkän kehityshistorian tarkasteluun Salaisen Opin valossa. Ensiksikin P.E.pitää merkittävänä tieteen havaintoa, että koko ihmisen ja ihmisrodun pitkä kehitys toistuu ihmisyksilön kehityshistoriassa. Se tarkoittaa.että Ihmisen sikiö, asteittain muodostuessaan, käy läpi kaikki orgaanisen elämän muodot, muistuttaen ensin ameebaa ja kehittyen siitä jonkinlaisen kasvimuodon kautta eläimelliseen elämään. Vasta silloin kun sikiö pukeutuu inhimmilliseen muotoon, alkaa siinä varsinainen ihmisen kehityshistoria. Tutkimuksen alueilta P.E tuo myös esiin, kuinka ihmisyksilön, synnyttyään maan päälle, on omassa kehityksessään havaittu muistuttavan varhaisempien ihmisrotujen elämismuotoja. Jälkikaikuna ihmiskunnan kehityksestä lapsi käy läpi esimerkiksi ”intiaanikauden”, jossa hän saa kokea metsästystä ja sotaa sekä ”ryöväriperiodin”, vahvemman pääsemisen voitolle heikommasta. Nämä tieteen toteamat lait, biogeneettinen että ontogeneettinen, todentuvat myös Salaisen Opin kautta.

Mutta hän huomauttaa Salaisen Opin menevän laajemmalle ja syvemmälle käsitellessään ihmiselämän alkua ja sitä seuraavia kehitysvaiheita. Niinpä sikiön ensimmäiset alkuasteet muistuttavat ajasta, jolloin sisäinen jumalhenkemme eli monadimme oli tavallaan läpikulkumatkalla kivikunnassa, ei kuitenkaan tämän muotoisessa, vaan sellaisessa, joka oli ainoastaan ilmennystä sen ajatusmuodosta, ja jonka välityksellä tajunta, henki, saattoi vielä vain rajoitetun pienessä ja ahtaassa muodossa ilmetä.

Tärkeä ero tieteen ja Salaisen Opin näkemyksissä näyttäytyy hänen mielestään kuitenkin siinä, että kun edellinen sanoo kivikunnan elämän olevan epäorgaanista, niin jälkimmäinen huomauttaa, ettei ole kuollutta elämää luonnossa eikä maailmankaikkeudessa. Blavatskyn suurtyön tuntevana P.E tuo myös esiin vuorten ja kivennäisten elämän ja ”kokemusten” pituuksien mittaamattomuutta, prosesseja, jotka ovat peitossa silmiltämme. ”Satoja miljoonia vuosia voi mennä siihen, ennen kuin monadit kivikunnassa pääsevät yleismalkaiseen tajuntaan tilansa erilaisuudesta silloin kun aurinko paistaa ja silloin kun sataa”, hän havainnollistaa. Vaillinaiseksi jää myös kuva henkemme elämästä sanomattomien pitkien aikojen takaa kasvikunnassa, vaikka sitä ymmärretäänkin vähän paremmin, koska se on orgaanista laatua, hän sanoo. Eivätkä kummatkaan periodit ole tapahtuneet täällä, vaan kaukaisissa tähdissä. Sitäkään ei kyetä muistelemaan millä tavalla henkemme asusti eläinkunnassa, koska se tapahtui sen luomispäivän kuluessa, jota nimitetään ”kuupäiväksi”, kuun luomiskaudeksi. Ja kuten edellisessä, rotujen historiaa käsittelevässä esitelmässään hän nytkin tähdentää, että vasta tällä maapallolla saavutimme ihmisen muodon, toisten eli ulkopuolisten avulla.

Äärettömän kaukaisia periodeja toistaa siis sikiön kehitys henkemme kehityshistoriassa. ”Vasta kun se tulee ihmisen muotoiseksi ja alkaa elää varsinaista ihmisen elämää äidin kohdussa lähestytään maapalloa ja niitä aikoja, joita olemme täällä viettäneet”, opettaja kertaa.

Niinpä ensimmäinen ja toinen juurirotu, jolloin ”emme olleet vielä mukana”, vaan ainoastaan fyysiset ruumiit luotiin, ilmenee sikiön elämässä olemisena ”vielä pimeässä” meidän kannaltamme. Ja kun ihminen syntyy, muistuttaa hänen elämänsä ylimenokautta toisesta juurirodusta kolmanteen. "Pienestä lapsesta huokuu ihmetys, mitä tämä kaikki on. Hän on paratiisitilassa, hänessä myös näkyy jonkinlainen jumalallinen vaisto. Minä ei ole vielä herännyt, niin kuin ei ollut kolmannen jakson alussakaan. Ja kun lapsen minä herää, hän nimittää itseään ensin nimellä, ja sitten sanoo ” minä”". Kiintoisa on myös Ervastin havainto, että yhä varhemmin näinä aikoina pienet lapset alkavat nimittää itseään minäksi.

Ja hän jatkaa kehittyvän ihmisen elämänkulun ja yksilön pitkän kehityshistorian rinnakkaista tarkastelua, tähän tapaan: Kun kolmannen juurirodun ihmiset olivat sukupuolettomia, myöhemmin kaksineuvoisia, niin sikiökin on jonkin aikaa kaksisukuinen, ja kehityksen kuluessa toinen jää voitolle. Kolmannen juurirodun kaksisukuisuudesta on myös selvä kuva lapsuuden ja varhaisen nuoruuden vaiheissa. Ei tiedä lapsikaan olevansa sukupuoliolento. Mutta muutaman ajan kuluttua hänen tunne-elämänsä alkaa kuin "pyrkien kaivata johonkin". Tuolloin luodaan lämpimiä ja runollisia ystävyyssuhteita kumpaan sukupuoleen tahansa, ja lapsi rakastuu omaan sukupuoleensa kauniissa ja puhtaassa ystävyysliitossa.
Pian tullaan tietoiseksi, että on olemassa myös vastakkainen sukupuoli, jota vetää puoleensa, mutta se tapahtuu kuin hiljalleen omassa mielessä, Ervast kuvailee ja sanoo, että sekin on vielä tavallaan paratiisiperiodia, verrattavissa Adamin ja Eevan ihmettelyyn, onko heitä tosiaan kaksi erillistä olentoa, heidän tuntiessaan vetäytymystä toisiinsa.

Sitten tulee opettajan mukaan yksilön kehityksessä aika, joka muistuttaa niitä vaiheita kolmannessa juurirodussa, jolloin sukupuolisuus nousi ihmisen tajuntaan ja tietoon, ja josta Raamatussakin puhutaan ns. syntiinlankeemuksena. Ja hän selvittää Salaisen Opin pohjalta, kuinka pitkässä prosessissa ihmiset jakautuivat kahteen sukupuoleen kuten oli laita eläinkunnassakin, ja kun inhimmillistä minää ei oltu kyetty vielä vastaanottamaan, he ottivat kumppaneikseen myös eläimiä. Siitä seurausta olivat maan päälle syntyneet alkuperäiset pedot.

Tämä myöhempi lemurialainen vaihe, jolloin tultiin joko mieheksi tai naiseksi ja aloitettiin taistelu olemassaolosta ja jonkun toisen olennon (tai häntä edustavan asian, luulisin) omakseen saamisesta ovat toistuneet ja toistuvat yhä, ( eriasteisina, -laatuisina ja - muotoisina ilmiöinä arjen ja vuorovaikutusten keskellä, näin ajattelisin). Mutta vähitellen myös kaikki atlantilaiset vaiheet tulevat ja ovat jo tulleet P.E:n käsityksen mukaan näkyviin yksilön elämässä, ilmeten erilaisina himoina, itsekkäinä haluina, ristiriitaisina tunteina, ajatuksina ja tekoina. Ihminen taistelee, erehtyy ja lankeaa ”monenlaiseen syntiin” ”Ja vaikka hän voi nousta taistelusta puhtaana ja lähimmäistensä kunnioittamana, riippuen karmastaan, on hänessä toistunut ”suuri sota valon ja pimeyden kesken”, jota käytiin Atlantiksella”.

Kahteen sukupuoleen jakautuminen saa Ervastin kysymään, myös itseltään, miksi on tarvinnnut olla juuri niin, vaikka se on tiennyt ihmisten elämään myös suuria kärsimyksiä? Olihan ihmiskunnassa jo pystytty lisääntymään muulla tavoin, mm. kaksisukuisessa vaiheessaan. Ja hän viittaa jälleen Salaisen Opin puoleen.

Sen mukaan sukupuolinen kahtiajako tapahtui yksinkertaisesta syystä. Kun ensimmäiset ihmishahmot ilmaantuivat kuupitrien luomistyön tuloksena olivat he kaikki erilaista tyyppiä. Kehitys olisi pysähtynyt, mikäli ei olisi voinut tapahtua minkäänlaista vaihtelua tai sekoitusta niiden välillä. Mutta kun ihmiset muuttuivat tavallaan puolinaisiksi, ja pääsi syntymään perinnöllistä vaihtelua, muodostui elämä sitä kautta vähitellen rikkaaksi ja kokemuksellisesti moninaiseksi.

Mutta hän tähdentää, ettei sukupuolisuus ole ainoastaan ruumiillinen asia, eikä elämä ole kehittänyt kahta sukupuolta ainoastaan suvun jatkamista vartan. Kahteen sukupuoleen jakautuminen on tehnyt mahdolliseksi rakkauden tunteen kohtaamisen ja tiedostamisen. Tunteen, josta runoilijatkin ovat saaneet aiheensa, aina mestariteoksiin saakka. Nyt elettävässä viidennessä juurirodussa ihmisen sielu ja tunteet saavat (ja pitääkin -sanoo Ervast) näytellä tärkeää osaa. Inhimmillisenä olentona kasvaminen ei ole mahdollista yksin järjen avulla, itsensä hillitsemisellä tai kieltämisellä tai kulkemalla kuin kone, vaan niiden tunteiden myötä, joita herää ja ilmapiiri herättää. Tämä uusi vaihe ihmiskunnan kehityshistoriassa jatkuu vielä seuraaviin, tai ainakin kuudenteen juurirotuun saakka. ( Kuudennen juurirodun ihmiskuvasta, mm. ihmisen puhdistuneesta kyvystä "luoda", puhutaan Ervastin kirjassa "Ihmisyyden uskonto", luvussa "Tulevaisuuden ihminen" josta aiempana erillinen tarkasteluartikkelini)

Runollisuus huokuu myös Ervastin omissa sanoissa hänen korostaessaan miehen sielussa piilevää halua tehdä elämä onnelliseksi rakastetulle naiselle ja heidän yhteiselle lapselleen. Ja kuinka hän sen tähden on valmis valloittamaan koko maailman. Kauneuden aistiin vetoaa myös hänen näkemyksensä naisen ihanteellisesta ihanteesta, jumalallisesta äidistä, joka uhraa itsensä synnyttääkseen lapsen, joka voisi mennä lähemmäksi jumalaa kuin hän ja hänen miehensä ovat osanneet tehdä. Mutta ne ovat samalla vankkaa asiaa, kuten P.E:n opetukset aina, ja kun muistaa, että molemmat sukupuolet ovat kaiken aikaa läsnä, sisäisinä mahdollisuuksina meissä, löytävät nämä asiat totuudenetsijän sielusta sekä symbooliset että käytännön elämän kokemuspohjiin ulottuvat vastineensa.

Ehkä juuri noiden yksilössä itsessään olevien sielullisten sukupuoliulottuvuuksien mahdollisuuksista johtuen erityisen puhutteleva on myös Ervastin kolmas kysymys, mistä olisi ilman vallalla olevaa luonnon järjestelyä tullut tuo kolmas ihanne, lapsi, jonka kaltaiseksi Jeesuksen sanojenkin mukaan ihmisen on tultava päästäkseen taivasten, hengen, oman henkensä valtakuntaan. Sekä vanhuksen ihanne, johon sisältyy kaiken kokeneisuus ja sen kautta saavutettu puhtaus ja kauneus, joka loistaa lasten silmissä.