Sivun näyttöjä yhteensä

tiistai 8. marraskuuta 2016

Pekka Ervast:kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku (tarkastelun keskiosa)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
1. luku  (tarkastelun alkuosa)
Jatkan teosofisen elämänymmärryksen keskiössä olevaa Kristus -teemaa tarkastelemalla Pekka Ervastin kirjaa ”Kristus meissä”. Tämä teos kuten muutkin hänet kuolemansa jälkeen julkaistut uudet kirjat koostuvat hänen pitämistään esitelmistä. Ruusu-Ristin kirjaesittelyluettelon mukaan ”Kristus meissä” puhuu Kristuksen vaikutuksesta ihmiselämään sen eri kehitysvaiheissa, jolloin Jeesuksen elämää tarkastellaan esimerkkinä kristusvoimien ilmenemisestä totuudenetsijän elämässä; tätä kuvataan symbolisena näytelmänä, joka toistuu erilaisine kokemuksineen totuudenetsijän elämänvaiheissa.
Ensimmäinen luku, myös nimeltään ”Kristus meissä” on itsessään puhutteleva esitelmä (Kristus meissä ja Kristus meidän puolestamme, pidetty 19.3.1933), mutta tässä kirjassa, esitelmäsarjassa, on se samalla lähtökohta ja perusta koko sisällölle. Ehkä myös eräänlainen läpileikkaus, ainakin ajatuksellisesti, sillä muiden kappalaiden (esitelmien) annit ja löydot sulautuvat ja heijastuvat siihen, ja myös toisin päin. Kirjoitukset asettuvat lomittain ja sisäkkäin toisiinsa nähden, ollen kaikki kuin samanaikaisesti läsnä lukijan silmissä ja mielessä, vaikka edellinen kappale kutsuukin katsomaan, mitä jatkossa seuraa. Omakin mieli näköjään työstää ja elää. En muista mistään kuulleeni, mutta nyt nousisi näin: ei ole toista ilman ensimmäistä, eikä ensimmäistä ilman kaikkia muita. Joka tapauksessa tuosta kirjasta, ja nyt sen ensimmäisestä luvusta, kaikenlainen ulkokohtaisuus puuttuu, vaikka asioita tarkastellaankin välillä ylhäältä alas päin, deduktiivisesti. Sen sijaan opetus pohjaa kokemuksellisuuteen, siihen mitä nousee sisältä, Kristuksesta meissä. Näkemyserot kuin yhtymäkohdatkin kristikunnassa vallinneisiin käsityksiin ja ajatusmalleihin tuodaan esiin suoraan ja inhimmillisesti. Olennaisin eroavuus suhteessa teosofiseen totuudenetsintään koskee sitä, mitä merkitsee Kristus meidän puolestamme. Vaikka asiasta on kirjassa myös oma lukunsa, niin P.E:n sanoin tässä, ettei mitään todellista tietoa siitä, mitä Kristus meidän puolestamme on ja merkitsee ihminen voi saavuttaa, ellei hän ensin ole päässyt tuntumaan Kristuksesta meissä. Lempeää ja armollista. Mennä kammioonsa ja sulkea ovensa, miettiä ja kuulostella ylempää, ilman että tarvitsee uskoa ainakaan suoralta kädeltä muita. Ja P.E:n tuntumaa, kenties esitelmäsarjaakin silmällä pitäen: ”Mieleni tekee hieman tarkastaa näitä asioita, hieman osoittaa, millä tavalla tuo todellisuudessa toteutuu, millä tavalla tulemme tietoisiksi siitä, mitä Kristus puolestamme on, ja millä tavalla me ensin siis tulemme tietoisiksi siitä, mitä Kristus meissä on.” Vaikka hän toteaakin, työtovereilleen ja oppilailleen, että esillä ovat taas heidän vanhat ja alituiseen puheena olevat kysymyksensä, pitää hän tärkeänä, että aina silloin tällöin muistutetaan mieliin, mitä nämä asiat merkitsevät jokapäiväisessä elämässämme.
Hän lähtee siitä, että uskonopissamme Kristus meissä on melkein vieras käsite. Ja vaikka kouluopetus tunsi kyllä sanayhdistelmän mystinen Kristus, koska Paavali viittaa häneen kirjeissäään, samoin kuin puhuu Kristuksesta meissä, ja vaikka Roomalais-katolisessa kirkossa puhutaan Kristus in nobiksesta, niihin ei olla kouluopetuksessa eikä muuallakaan protestanttisuuden kentillä kiinnitetty sen kummempaa huomiota. Sen sijaan on puhuttu ennen kaikkea siitä Kristuksesta, joka kuoli syntiemme puolesta. Ja vielä vähän lisää, ajatuksistaan poimien, että kun Kristus kuolemallaan lunasti ihmiskunnan perkeleen vallasta, hän sovitti myös ihmiskunnan synnit ja auttoi ihmiskunnan pyrkimään ja pääsemään uudelleen syntiinlankeemuksessa kadotettuun yhteyteen Jumalan kanssa. Tuon yhteyden saavuttaminen ja ns. pelastuminen riippuu kuitenkin uskosta, eli uskosta tuohon sovitukseen, Jumalan armoon Pojassaan.
Teosofiassa ja kaikessa mystiikassa pääpaino asetetaan Kristukselle joka on meissä, ja siitä toisesta Kristuksesta, joka kuoli meidän puolestamme puhutaan vähemmän, johtuen siitä, että se tulee vasta myöhemmin. Ts. vasta kun ihmisessä on Kristus, hän voi tietää, mitä Kristus meidän puolestamme on.
Viisaana opettajana ja tietäjänä P.E. ei vähättele totunnaista uskoa Kristuksen sovintokuolemaan, Kristukseen puolestamme. Hän myös myöntää, että uskona se voi auttaa ihmistä hänen kamppailussaan omaa syntisyyttään vastaan. Näin usko auttaa hyvään pyrkivää ihmistä myös saavuttamaan selvyyden siitä, mitä on Kristus meissä. Mietin, oliko se alunperin Ervast, joka on sanonut, että kirkko sisällyttää opetuksiinsa kalliin helmen, ja muistan myös, kuinka Martta siitä myös mainitsi jossain Ihmisyyden tunnustajien kokoontumisessa. Se tuntuu hyvin oikeaan osuvalta. Ajattelenkin mielelläni, että kaikki ihmiset ovat sisimmässään samoja totuudenetsijöitä, ja joskus erilaisia ajattelu- , uskomis -ja lähestymistapoja peittää ja eroittaa toisistaan vain tottumusten tai symboliikan painokuviollinen verho.
Mutta sallikaamme Ervastin jatkaa. ”... kokemus, todellinen syvälle menevä ja korkealle nouseva inhimillinen kokemus osoittaa, ettei mitään todellista tietoa siitä, mitä Kristus meidän puolestamme merkitsee ja on, sitä ei ihminen voi saavuttaa, ellei hän ensin ole saavuttanut Kristusta meissä. Siten, että se on tullut hänelle kokemukseksi ”.
Pysähdyin kuulostamaan tuntuvatko Ervastin sanat liian ankarilta. Kenties, jollekin. Koska hän puhuu ihmisen sisäisestä vastuunalaisuudesta. Mutta vielä on myös paljon tietämättömyyttä, epävarmuutta, ennakkoluuloja. Joku saattaa kokea loukkauksena jo ilmaan heitetyn ajatuksen, joka menee muunlaiseen kuin omaan totuttuun suuntaan, hengen elämän aluilla. Taikka huolestuu, toisen, toisella tavalla näkevän ja kokevan, tai hänen sielunsa puolesta. Se kaikki voi olla varsin aitoa ja kaunistakin. Toinen ihminen haluaisi levittää toisenkin ylle sen, minkä kokenut itseään lämmittävän. Mutta sellaistakin tapaa tai kuulee, että jonkinlaiseen pelkoon, jos ei nyt ihan atavistiseen, niin pelkoon kumminkin perustuu, että henkisen elämän tutkijat, näkijät ja kokijat koetaan, jos ei nyt ihan vaarallisiksi , niin ainakin jollain lailla arveluttaviksi. Ei kuitenkaan enää samassa määrin kuin ennen, noitavainojen, tai vaikkapa vielä tuolloin, Ervastin aikaan, ja onhan kehityksen virta tuonut sen, että ajattelutapa myös henkistä elämää koskevissa tai sivuavissa asioissa on käynyt suvaitsevaisemmaksi ja laajentunut. Mutta avoimesti ja kannustavasti Ervast tuo esiin, oppilailleen tai kenelle hyvänsä, ettei ole mitään todellista Jumalan etsintää tai Jumalan etsintä koskaan tule miksikään todellisuudeksi, eikä muutu Jumalan tiedoksi ja tuntemukseksi, ellei se ole elämää meissä.
Ja vielä hän puhuu melko paljon myös siitä puolesta, mikä koskee filosofiaa ja spekulointia totuuden tiedon saavuttamiseksi, todeten, tässä nyt vähän poimien ja tiivistäen, etteivät nekään pelkästään vie totuuden tietoon, vaikka kylläkin voivat valistaa järjeä ja maailmankuvaa, ja sitä kautta viedä lähelle totuuden ymmärtämistä. Spekulaatioiden on muututtava tiedoksi, mutta ei vain älylliseksi, sillä se on ainoastaan järkemme selitystapa, kuva, jonka luomme ja toisiltamme saamme.
Lopuksi lainaus, jota en käy pilkkomaan: ”Sitävastoin, jos tahdomme realisoida omaa inhimillisyyttämme, olla ihmisiä todellisesti, ei ole ollenkaan yhdentekevää, pysähdymmekö älylliseen ymmärrykseen, vai koetammeko mennä eteenpäin, kunnes saavutamme itse kokemusta. Se on välttämätön seikka, jos tahdomme olla todellisia ihmisiä ja elää henkistä elämää. Silloin emme saa tyytyä älylliseen ajatteluun ja näkemykseen, vaan silloin meidän täytyy pyrkiä sillä tavalla eteenpäin, että tuo älyllinen kuva muuttuu meille todellisuudeksi, että saamme itse kokea, millä tavalla asiat ovat. Silloin itse saamme kokea, että onko viisaammilta saatu kuva oikea, vai onko sitä korjattava, onko se jossakin kohdin väärä. Silloin sekin meille selviää ja saamme siitä tietoa, kun kerran kuva muuttuu todellisuudeksi, toisin sanoen, kun kerran itse olemme tilaisuudessa kokemaan ja näkemään, miten asiat ovat. Nyt on huomattava, että sana näkeminen on aivan yhteydessä järjen kanssa. Sentähden se näkeminen voi olla myöhempi aste itse tiedossa eli kokemuksessa. Meidän täytyy ensin kokea jotain henkisessä elämässä, sitten myöhemmin voimme ehkä nähdä, miten asiat ovat. Ehkä emme voi alkaa näkemisestä, vaikka olimme näkevinämme silloin, kun meillä oli järjellinen kuva sielumme silmien edessä. Mutta sitten, kun tuo kuva muuttuu todellisuudeksi, saattaa tapahtua ja usein tapahtuukin, että todellisuus on ensin muunlaista kokemusta, sitten vasta se tulee näkemiseksi. Sentähden on henkinen elämä tekemisissä koko meidän olemuksemme kanssa.”

Pekka Ervast:kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku (tarkastelun keskiosa)

Pekka Ervast:kirja  KRISTUS MEISSÄ
1.Luku
(tarkastelun keskiosa)
Hän jatkaa Kristuksesta meissä, jota teosofiassa myös mystiseksi ja kosmiseksi Kristukseksi kutsutaan, ja josta puhutaan myös Paavalin kirjeessä ja Johanneksen evankeliumissa. Lukijana tavoitetun mukaan nyt näin: Kysymys on meissä olevasta Jumalan Pojasta, näkymättömän Jumalan, Isän, täydellisyyskuvasta ihmisen tajunnassa. Tuon kuvan merkitys on suuri, sillä se on "piilevä ihanne ja olemassaolon tarkoitus". Tätä kosmista mysteeriä, joka koskee myös ihmistä ja hänen jokapäiväistä elämäänsä, voidaan teosofisen tiedon ja aikain viisauden valossa katsella myös laajempaa, avaruudesta käsin, aurinkokuntamme, mutta myös koko maailmankaikkeuden tasolta.
Ervast opastaa, että Jumalan Poika, joka aikojen aamussa vähitellen meitä lähestyi, on täydellinen ihmisihanne, ihannekuva aurinkokuntamme takana olevasta Taivaallisesta Ihmisestä ollen myös näkymättömän Isän täydellinen ihannekuva. Kysymyksessä on kuitenkin rajoitus, Jumalan Pojan ulkopiirteet, koska ihmisen tajunta ei jaksa mennä ulkopuolelle aurinkokuntaa. Todellisuudessa Jumalan kuva eli täydellinen tarkoitus on maailmankaikkeuden takana. Yritettäessä nähdä tätä tarkemmin se häviää ja haihtuu, mutta aurinkokunnan ja sen sisäisen todellisuuden, Jumalan Pojan silmien läpi voidaan tuota Logokseksi tai logosvoimiksikin kutsuttua Taivaallista Ihmistä katsella. Itsekin nuo voimat sitä katsovat ja sen näkevät. Spekulointi Jumalan Pojasta suhteessa koko maailmankaikkeuteen on siis turhaa.
Mutta Taivaallinen Ihminen, "jonka kautta kaikki on tehty, mikä on tehty ja luotu", Raamatunkin mukaan, on se, johon totuuden etsijän pohdinta kohdistuu. Paria seikkaa Ervast haluaa korostaa. Ensiksikin, ettei Jumalan Poika, täydellisyysihanne, joka lähestyi meitä jostain kaukaa (josta aiheesta P.E:llä esitelmäsarjakin) tarkoita niin missään paikallisessa merkityksessä, vaan lähestymistä vähitellen tajuntaamme ja tietoisuuttamme. Ei voida myöskään sanoa sen olevan paikallisesti erotettuna mistään, ei kivestä, ei kasvista, ei eläimestä kuin ihmisestäkään, vaan on se juuri se luova sana ja kaikki voima aurinkokunnassamme, luomakunnassamme ja kaikissa eri luonnon valtakunnissa, joka työntää kehitystä eteenpäin. - Järjestelmällinen kokonaisuus, lakisiteisyys ja inhimillinen täydellisyys tulee näkyviin luonnossa joka paikassa. Puhuttelevia ovat mielestäni myös P.E:n esimerkkikuvaukset eläinkunnasta, ja siellä ilmenevistä hyveistä, joita ei aina näe ihmisissäkään. Ja muut elämän ilmiöt, joista kuvastuvat kehittävät kristusvoimat. Virtaava, aina kehityksen suuntaan ja ylös päin johtava elämä! Itselle nousee nyt vertauksellisesti sanat: jatkuva lähihoito, kädentaidot, kylvötyö ja alati täyttyvä laari. Kuinka tosiaan kaukainen, taivaallinen tornissa istuva ja katseleva olento (Ervastin ilmaus tekstissä) voisi sillä tavoin huoltaa, kasvattaa ja aina uutta siementä kylvää..
Kristus on Ervastin mukaan paitsi totuus tajunnassa, tiedossa, myöskin totuus tunteessa ilmeten itsensä uhraavana rakkautena. Se ei ainoastaan halua suojella rakastettua, vaan ottaa hänen kärsimyksensäkin päällensä. Tästä on esimerkkinään äidin rakkaus. Kauniisti hän mm.sanoo, että äiti haluaa luonnostaan "lunastaa lastaan", ja niinkin, että äiti toivoo lapsellaan olevan "paratiisin". Rakkaus on Ervastin mielestä yleensäkin sitä, että toinen, rakastettu, elää meissä; ei sitä, että me elämme toisessa, mutta tämä ei varmaankaan tarkoita etteikö meillä saisi olla kasvussamme mukana kaikkia inhimmillisä tunteita. Kuitenkin pelkästä oman onnen hakuisuudesta täytyisi hänen mielestään herätä, mutta hän ei tahdo sivuuttaa siihen liittyviä kompastuskivia ja vaikeusasteita. Näistä kertovat kysymyksensä ja vastauksensa ovat elämänläheisiä ja todellisia. Mm. kysymys onko mahdollista, että saisimme elää omana itsenämme toisessa? "Se on kysymysmerkki, sillä semmoista ei tapahdu maailmassa kuin hetkeksi, vieden siihen, että ihminen uskoo toisen olevan hänen onnensa." Todellinen rakkaus on hänen mielestään sitä, että toinen elää meissä ja tahdomme toisen onnea ja kaikkea mikä on hänelle hyvää. "Rakkaudesta aina uhraamme itseämme, emme etsi itseämme, vaan toista. Se on rakkaus, ja se on jumalallinen rakkaus, se on rakkaus, joka on Jumalan Pojassa, se on rakkaus, joka asuu meidän sisässämme".
Sanotaan, että totuus on tekevä vapaaksi, ja siinä on syvä viisaus. Sanotaan myös, että tieto voi lisätä myös tuskaa, eikä sitäkään sovi totuudenetsijän vähätellä tai sivuuttaa. Ervastin ajatus kulkenee myös tätä rataa: "Ihminen tulee katkeraksi huomatessaan ikään kuin elämän todellisuuden, ettei mitään onnea ole. Todellisuus on kuitenkin se, ettei mitään itsekästä onnea ole." Sillä: "Jos jotain maailmalta odottaa, sitä ei saa" .... Ja vähän myöhemmin, tässä tiivistäen: - Mutta jos tahtoo antaa maailmalle, rakastaen yhtä ihmistä ensin, sitten useita, epäitsekkäillä motiiveilla, ilman että sillä perusteella odottaisi saati vaatisi omaa onnea, silloin ikään kuin sattumalta, jonkun elämänlain kautta saamme onnen, jopa autuuden. Kaiken takana on silloin kosminen Kristus, Jumalan Poika.
"Niin siis ihmiset, yhtä hyvin kuin eläin- ja koko luomakunta, jossain tapauksessa voivat päästä Kristus-voimista osallisiksi, vaikka ei oltaisi tietoisia Jumalan Pojasta". Mutta hän myös tähdentää, että ihmisen tehtävänä on tulla tästä tietoiseksi, oppia järjessään tuntemaan ja ymmärtämään Jumalan Poikaa, osatakseen arvostella itseään ja omaa rakkauttaan. "Sen tähden hänen täytyy kokea. Sen tähden on minuus."

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku (tarkastelun loppuosa)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 1.Luku
(tarkastelun loppuosa)
Hän kääntää huomiomme taas aurinkokuntamme takaiseen Kristukseen, Isän Jumalan täydellisyysajatuksen, ja miten se on rakennettu. Lähtien siitä, että meillä kullakin on oma monadimme, jumalkipinämme, ja ne kaikki yhdessä muodostavat elävän kokonaisuuden, Jumalan Pojan. Ja vielä niin, että olemme tähtinä tuossa täydellisessä Jumalan Pojan ruumiissa, mutta ei erillisinä ja kuin yhdistävään lankaan sidottuina, vaan yhtenä suurena tähtenä. Tuossa Isän Jumalan täydellisyysajatuksessa ovat kaikki yhtä ja kuitenkin ainutkertaisia, tullakseen yksilöllisiksi - voidakseen nähdä, tietää, tuntea ja kokea olevansa kaikki yhtä ja olevansa tuota Jumalan Poikaa. Se tapahtuu pitkän kehityksen myötä, ja vasta ihmisasteen saavutettuaan alkaa tietoisuus tästä yhteydestä. Se mikä alkaa herätä on ihmisen korkeampi minä, aatma-buddhi-manas, vaan ei kuitenkaan yhdellä kertaa. Tätä ei pidä myöskään ajatella paikallisesti, Ervast huomauttaa, vaan käsittäen monadin olevan pisaran siinä meressä, jossa se alkaa herätä.
Eläimen monadi on luonteeltaan monta yhdessä sijaiten jossain kaukana, eläinryhmän takana. (P.E. puhuu muussa esitelmässään myös eläinten joukkosielusta). Jos jossain eläimessä syntyy ihminen se tarkoittaa, että hänessä syntyy järjen, tai minuuden kipinä, manas, sekä samalla sitä, että yksi eläinryhmän monadeista erkanee tuota syntynyttä eläinihmistä suojelemaan. Ulkonaisesti eläin ei ole tullut vielä silloin ihmiseksi. Se syntyy uudelleen eläimenä kunnes tulee kohtaan, ettei esimerksiksi koiran muoto voi enää tarjoa sille kehityksen mahdollisuutta. Ihmismuotoihin se ei voi vielä syntyä, koska ovat järkensä puolesta liian kehittyneitä, mutta moraalinsa puolesta taas kehittymättömiä. "Emme voisi tarjota mitään kunnollista asuntoa, vaan tarjoaisimme kaikkia intohimoja, paheita ja alhaisia asioita, että se tulisi hulluksi. Eläin on liian pyhä syntyäkseen vielä ihmisruumiiseen. Sen ihmiskipinän on jäätävä vielä taivaalliseen tilaan odottamaan." (Näitä asioita valaisevat seikkaperäisesti P.E:n esitelmät: "Teosofian sanoma eläimille 1 ja 2")
Ja edelleen ydinkohdittain, tähän tapaan: Samoin kuin eläimessä on aatma-buddhi-manaksesta vain kipinä, joka joskus ehkä syntyy, niin ihmisessä tuo ensimmäinen, manas on syntymässä ja syntynytkin, mutta ei vielä atmaa ja buddhia, muuten kuin uinuvassa tilassa. Korkeinta ihmisessä on siis vielä manas, hänen järkensä, ajatuksensa, arvostelukykynsä. Sen kautta tullaan ihmisiksi, mutta edessä on pitkä kehitys ennen kuin tullaan Jumalan Pojiksi. Tämä ei tietenkään tarkoita, etteikö ihmisessä olisi paljonkin hyvää ja etteikö olisi ns. hyviä ihmisiä, ajatuksenani nyt tähän lisään. Ymmärtäen myös, että tässä yhteydessä hyvästä puhutaan persoonallista tasoa metafyysisemmin ja syvien kehitysvirtojen kannalta. H.P.B:nkin näkemyksenä P.E. toteaa, että mikä meissä on hyvää on vanhoilta ajoilta ja kehityksen tulosta, mutta kylläkin Kristus-voimista lähtenyttä. Se on kuitenkin itsetiedotonta eikä siis vielä ole aatma-buddhia.
Seuraa esimerkki jokapäiväisestä elämästä, jonka tässä nyt hiukan omin sanoin toistan. - Käytännöllinen ihminen on hämmentynyt ja melkein loukkaantunut itseensä, jos hän huomaa sydämensä käskevän lahjoittamaan tai antamaan liian paljon rahaa. Miten hänelle sellainen yleensä tuli mieleen? Antaa nyt pois lähes kaikki mitä on ja itselle jäisi vain mitätön summa elämiseen. Onpas hän houkka...Niinpä, Ervast sanoo tai sanoisi, todeten, ettei vastahakoisella lahjoittamisella, jota joutuisi vielä katumaan ja harmittelemaan, ole mitään merkitystä. Se ei ole silloin Kristusteko. Kristusteko, siis sellainen, jonka laittaa tekemään Kristus, tehdään hänen mielestään aivan toisinlaisin ajatuksin ja tuntein, lähinnä itsetietoisella riemulla. Mutta vaikka ihmisessä olisikin tuollaista hyvyyttä, se ei tarkoita, että on kuin Kristus, Jumalan Poika. (Nousevat mieleen Jeesuksen sanat Markuksen evankeliumuissa: "Miksi sanot minua hyväksi, Isä yksin on hyvä.) "Joka tapauksessa tehtävämme on tulla tietoisiksi siitä, että Kristus on meissä, Jumala on meissä, ja silloin on kysymys siitä, miten voimme tulla siitä tietoisiksi, miten voimme alkaa kasvattaa ja kehittää itsessämme atma-buddhia", P.E. kiteyttää.
Ja palaten taas manakseen, hän toteaa sen olevan kuin ottamaisillaan ensimäisiä askeleita järjen tiellä. Ja selvittää, että suuret ja lopulliset askelet ovat mahdollisia vasta sitten kun se ottaa vastaan Kristuksen itseensä. Jos pelkkä manaspuoli kehittyy niin se on silloin puhtaasti älyllistä laatua, matemaattista älyä kauneimmillaan. Ja vaikka ihminen voi siinä sekä filosofisessa älyssään mennä äärettömän pitkälle , niin jos hän vain kehittää tuota manasta, ilman että hänessä on kehittynyt aatma-buddhi, silloin hän ei kuitenkaan saavuta mitään lopullista, ei edes tietoa siitä, mitä manas on. "Hänen pitää päästä tietoiseksi Jumalan Pojasta. Tässä on ero meidän inhimillisen korkeamman minämme eli manaksen ja Kristuksen välillä."
Tutulta tuntuukin kysymys, mikä on ero Kristuksen ja korkeamman minämme välillä? Muistelee sen äärelle vuosien varrella yksin kuin yhdessäkin pysähtyneensä. Joskus käy myös mielessä, kun kuulostelee monia henkisiä liikkeitä ja lähestymistapoja, en sano tätä arvostellakseni, sillä kunnioitan kaikkea auttamista ja henkistä työtä, että korkeammasta minästä saatetaan jutella kovinkin keppoisasti. Muutaman kerran on tullut mielikuva jostain apuvälineestä, joka vain otettaisiin tarpeen tullen kaapista käyttöön. Mutta ehkä se on vain eräänlaista pitkän tielinjan teosofin tutkantarkkuutta.
Ja nyt Ervastin esittämään kysymykseen: "Eikö se korkeampi minä ole Kristus?" Ja vastaukseen: "Se ei ole Kristus, ennenkuin me otamme Kristuksen siihen vastaan. Korkeampi minämme voi kehittyä manaksena, mutta ei kehity ilman Kristusta lopulliseen päämääräänsä. Korkeampi minä on ikäänkuin Kristuksen yksi ilmennyspuoli, meidän Jumalan Poikamme yksi ilmennyspuoli. Mutta se ei ole läheskään täydellinen, ennen kuin siihen tulee aatma-buddhi eli monadin toisetkin olemuspuolet."
Viimeistään tässä kohtaa on syytä mainita, että kirjan ensimmäisen luvun, Kristus meissä loppupuolen teksti on niin selkeää ja vahvaa ilmaisua, että lyhentäminen tuntuu välillä miltei mahdottomalta. Tämän huomion joutuu varmasti tekemään jatkossakin, muiden kappaleiden kohdalla. On kuitenkin ilo kertoa ja jakaa sitä mistä Ervast on puhunut, tavalla tai toisella, välillä vähän vapaammin ja sitten taas sanatarkemmin, tilanteen ja harkintansa mukaan. Kannustimena ajatus, että joku saattaa löytää näistä viriä ja kosketuspintaa omiin pohdintoihinsa, mutta myös siksi, että maassamme on työskennellyt ja vaikuttanut Ervastin kaltainen maailmanluokan tietäjä, jonka laajamittaisesta kirjallisesta tuotannosta voi kuka tahansa löytää totuudenetsintäänsä kerta kerralta uutta valoa ja vahvistusta.
Ja millä tavalla me voimme sitten ottaa vastaan Kristuksen siihen korkeampaan minäämme, joka nyt on parhaasta päästä vain älyä ja järkeä? Ervast kysyy ja vastaa, tuotuna esiin tähän tapaan. - Sellainen olisi ollut mahdollista vasta joskus äärettömän kokemuksen jälkeen, ellei tänne maan päälle aikojen aamulla olisi tullut auttajia toisista tähdistä tässä aurinkokunnassamme, auttajia, jotka muodostivat niinsanotun Valkoisen Veljeskunnan. Siitä saakka ja pitkin matkaa ovat he ihmiskuntakokemuksineen auttaneet meitä täällä. P.E. selvittää myös, että ennen Jeesus Kristusta tämä auttaminen oli vaikeampaa ihmisten heikomman vastaanottokyvyn tähden, mutta Jeesuksen jälkeen helpompaa, sillä hänen ansiostaan Kristuksen vastaanottaminen korkeampaan minään eli järkeen, älyyn, on ollut mahdollista. Tämä johtuu taas siitä, että Jeesus oli ihminen, joka oli tietoinen Kristuksesta, ts. että Kristus oli hänessä täysin elävä. Sen vuoksi hän voi meitä auttaa, olemalla sitä mitä on.
Ja jotta tämä mysteeri edelleen avautuisi, hän luo mielikuvaa ja muistoa ajasta ennen Kristusta, jolloin ihmisten keskelle ilmaantuu suuri opettaja, joka kertoo näkymättömästä maailmasta ja teroittaa pyrkimistä eteen päin, kauneuteen, ylös päin, ts. jotain moraalia. Sellaista, jolla ei tarkoiteta vain pelkkää ulkoisten lakipykälien noudattamista, vaan universaalia ja korkeampaa, inhimmillistä moraalia. Sitä, että sisäisesti tahtoo hyvää, eikä esimerkiksi rangaistuksen pelosta, vallan halusta tai hyötymisen toivosta, mitä ne sitten kunakin aikana merkitsevätkään. Näin hän, ollen itse persoonassaan moraalinen olento, esimerkkinä toisille ja voimapatterina toisten kesken, herätti joidenkin moraalisen minän niin, että he ryhtyivät hänen opetuslapsikseen, toivoen tulevansa tuon opettajan kaltaiseksi. Niinpä he hänen vaikutuspiirissään alkoivat omassa järjessään nähdä myös aatmaa, henkeä, jota tahtoivat myös toteuttaa joka- päiväisessä elämässään. Siten he alkoivat muodostaa buddhia.
Mutta kun ihminen ei voinut nähdä Taivaallista Ihmistä ja täydellisyysihannetta tässä fyysisessä maailmassa, hänen täytyi päästä ulos ruumiistaan voidakseen vastaanottaa Kristusta. Sillä päivätajuntaansa hän ei voinut sitä ottaa; mikään vanhemmilta perintönä saatu ruumis ei ollut vielä niin puhdas, että Kristus olisi voinut sitä kokonaan läpäistä ja siihen täysin asettua. Ainoastaan Buddha onnistui siinä mahdollisimman suuressa määrin, saavuttaen niin korkean täydellisyyden kuin oli tuolloin mahdollista. Ervastin arvostusta Buddhaa ja työtään kohtaan viestii hänen peittelemätön toteamuksensa: "Hän sai aikaan niin paljon, niin paljon.." Mutta mainitsee myös, ettei edes hänen verensä ollut syntymästään täysin puhdas, vaan hän itse pudisti sitä.
Ja niin tullaan kohti kirjan ja tämän kappaleen ydinasiaa, Kristusta meissä. Ervast tähdentää, että vasta Jeesus Kristukselle oli mahdollista tuoda tuo Jumalan Poika, Kristus, joka atomiin, joka soluun omassa ruumiissaan, mikä aiheutti sen, että ihmiskunnan suhde Jumalan Poikaan muuttui. Alettiin päivätajuisesti nähdä, ensin vähän epätäydellisesti ja aavistaen, sitten selvemmin ja selvemmin inhimillinen ihanne, Jumalan Poika, semmoisena kuin hän on meidän Taivaallisen Isämme tajunnassa. Sentähden ihmisen on nyt mahdollista päivätajunnassaan pyrkiä kulkemaan ihannetta kohti, aivan uudella tavalla. "Me voimme nähdä - ja se on tärkein kohta - mitä rakkaus on, ja voimme kasvattaa itseämme sen mukaan, kehittää itseämme rakastamaan", hän sanoo.

Pekka Ervast: KRISTUS Esitelmä 26.12.1916


Pekka Ervast: KRISTUS
Esitelmä 26.12.1916

Teosofisessa matineassa 26.12.1916 (syntymäpäivänään) pitämässään pitkähkössä esitelmässä Ervast puhuu aiheesta ”Kristus” tiiviillä, tietoisuutta avaavalla ja jäsentävällä tavalla. Huomioiden alkuun, ettei Kristus ole teosofeille vieras käsite, vaikka heidän elämänymmärrystään on moitittukin siitä, ettei se tunnusta Kristusta, eikä usko hänen kauttaan tapahtuneeseen ihmiskunnan suureen lunastustyöhön. Näin ei hänen mielestään ole, ja niistä asioista, jotka perinteisessä uskonnollisuudessakin Kristukseen liitetään, puhuvat myös teosofiset kirjoitukset ja aikain viisaus.
Teosofisisessa katsomuksessa ”Kristus” ei kuitenkaan ole henkilönimi tarkoittaen yhtä nimenomaista ihmistä tai olentoa, joka on elänyt tiettynä aikana, vaan laatusana, joka voi tarkoittaa erilaisia asioita. Hän antaa myös ymmärtää, että kun sana ”kristus” on kreikankielen verbistä johdettuna ”voideltu”, ja samoin merkitsee voideltua hebreankielen mashiah, messias, voi nähdä kristus-käsitteen viittaavan asiaan ja ilmiöön, joka on ”yleensä jotakin jumalaista, jotakin sellaista, mikä on tavallisen ihmiskunnan yläpuolella, jotakin, joka on paljon lähempänä Jumalaa kuin yksikään tavallinen persoonallinen ihminen, jotakin sellaista, joka on aivan yhtä Jumalan kanssa”. Ja jatkaa tähän tapaan: Koska Kristus on nimenä jollekin jumalaiselle, näkymättömälle elämälle, voimalle ja viisaudelle, sanalla Kristus tarkoitetaan itse Jumalaa. Se on silloin myös mystinen käsite, periaate, nimitys, joka voidaan antaa eri olennoille, eri ihmisille. Ja kun teosofisessa kirjallisuudessa tapaa lauseen: »Jeesus Kristus ja muut Kristukset», sillä tarkoitetaan silloin kaikkia niitä henkilöitä, jotka samalla tavoin kuin Jeesus ovat erikoisessa suhteessa Jumalaan ja jotka ovat jumalaisen tahdon ja rakkauden täyttämiä. Kristus-nimitystä ei kuitenkaan käytetä yksinomaan tässä yleisessä merkityksessä, vaan - itse asiassa, niin kuin kirkkokin opettaa - Jeesus Nasaretilainen oli Kristus.
Mutta ei ainoastaan Kristus yleisessä merkityksessä, jumalaisena elämänä ja viisautena vaikuttanut hänen kauttaan, vaan hän toimi kehossaan ja elämässään välittäjänä tai väylänä korkeammalle olennolle. Kysymyksessä oli nykyisen juurirodun, nykyisen ihmiskunnan kehitystä valvova ja sen kasvattajana toimiva korkea mestariolento, joka loi perustuksen kristinuskolle, mutta joka on samalla rakkaudella kaikkien uskontojen takana. Häntä kutsutaan yleisessä teosofisessa kirjallisuudessa Kristukseksi.
Tätäkin syvemmälle katsoo ja suuntaa aikain viisaus Kristus-nimitykseen, tavoittaen yhä korkeampia olentoja. P.E kertoo, kuinka planeetallamme elää rakastava ja voimallinen olento, lähtöisin muualta, aurinkokuntamme toisella tähdeltä, tehneenä aikoinaan päätöksen tulla auttamaan, opettamaan ja kasvattamaan sieluja tällä tietämättömyydessä ja pimeydessä elävällä ”surujen tähdellä”. Olennot hänen omalla tähdellään olivat paljon planeettamme ihmiskuntaa kehittyneempiä, pitkälle saavuttaneita, viisaita ja rakastavia olentoja. Ja kun tuo ”Mestarien Mestari” kysyi ketkä haluaisivat lähteä hänen mukaansa, löytyi heti joukko uskollisia ystäviä ja auttajia, jotka halusivat seurata häntä läpi avaruuden ja asettua planeetallemme. He saapuivat ja perustivat ns. Salaisen Valkoisen Veljeskunnan, johon nyt kuuluu paljon tämän ihmiskunnan jäseniä. Useimmat alkuperäisistä auttajista ovat lähteneet täältä pois työnsä päätyttyä, mutta tuo kaikkein korkein, jota Madame Blavatsky Salaisessa Opissaan kutsuu Pyhäksi Banianpuuksi eli Hiljaiseksi, Äänettömäksi Vartijaksi, on ihmiskunnan aamuhämärästä saakka ollut läsnä kunnes ihmiskunta on kauttaaltaan pelastunut. Hän on jättänyt ihmiskunnan välittömän ohjauksen korkeiden enkeliolentojen huostaan, olentojen, jotka elävät tämän maan päällä. Häntä kutsutaan myös Melkisedekiksi. Hän on se ”suuri, iankaikkinen uhri”, joka on myös Kristus.
Portaittain vie Ervast kuulijaa eteen päin ja syvemmä aikain viisauden tarjoamaan kristus-tietoisuuteen. Nimi Kristus omistetaan teosofisissa kirjoituksissa vielä "merkillisemmälle" olennolle, sanalle, joka oli Jumalan tykönä. Tuo sana on Logos, ja Logosta kutsutaan teosofiassa myös Kristukseksi. ”Kaikki, jotka ovat tutustuneet teosofiseen elämänymmärrykseen, tietävät, että Logos on meidän maailmamme, meidän aurinkokuntamme Jumala, sen Isä, Luoja ja Jumala. Kaiken takana, kaikkein syvimmällä on kyllä suuri Jumaluus, Absoluutti, jonka arvoitusta kukaan ei voi ratkaista, mutta samalla tavoin kuin meillä tässä näkyvässä elämässäkin on olentoja, joissa ilmenee tajuntaa eri asteissa, samoin on myös näkymättömässä maailmassa eri asteisia olentoja, joissa ilmenee sielun tajuntaelämä eri mahtavuusasteissa. ”
Logos oli keskeisen myös näissä omissa Ervast- tarkasteluissani Blavatsky-teeman yhteydessä, ja vaikka nytkin tuntuu, ettei malttaisi olla tuomatta mukaan joitain otteita Logoksesta tästä Ervastin jo kielellisesti niin viehättävästä esitelmästä, on luonnollisesti rajoituttava aivan ydinkohtien nostoon sekä pieniin katkelmiin kohtuumittaisen kokonaisuuden säilyttämiseksi, ja muistutteva lukijaa siitä, että esitelmä Kristus, niin kuin muutkin tarkastelun kohteena olleet kannattaa lukea alkuperäisinä ja kokonaan. Niinpä vain näin toteamalla Ervastin mukaan, että aikain viisaudessa Logosta kutsutaan myös Kristukseksi, koska Hän on se jumalainen elämä, joka täyttää auroinkokunnan ollen sen tajunta, ylläpitäjä, Isä ja Luoja. Järkemme, tunteemme ja tahtomme olemme saaneet häneltä. Hän on lähempänä meitä kuin kuin kätemme, vaikka olemmekin ”vain heikko osa Hänestä, heikko kuva Hänen tajunnastaan”. Logos elää meissä ja on meidän Vapahtajamme. Tämä tajunta, tämä Sana, Logos, on varsinaisessa merkityksessä Mystinen Kristus.
Selkeä ja kiintoisa on P.E:n vastaus asiaan, jota lukijakin on jo saattanut pohtia - onko mahdollisesti ristiriitaa eri kristuskäsitteiden välillä - näin edeten: ”Siinä että nimi Kristus annetaan monille, ei ole ristiriitaa sentähden, että kaikki ne olennot, korkeat, eri asteiset olennot, ihmiset, joissa mystinen Kristus on elävä, joissa jumalainen elämä on pulpahtanut esiin ja joissa jumalainen tajunta vaikuttaa, kaikki ne ovat lähtöisin yhdestä Jumalasta”. Ja edelleen, kohti asian ydintä, kuten ajattelisin, eli sitä, kuka tai mikä on elämässämme todellinen vapahtaja. Ja viitaten jälleen teosofiseen kirjallisuuteen P.E. selventää, että jos kiinnitämme vapahtajan etsimismielessä katseemme ja odotuksemme johonkin olentoon, joka on elänyt tiettynä aikana, kuinka korkeaan tahansa, niin erehdymme. Oikein on hänen mielestään sanoa samaa, mistä Jeesus ja kaikki korkeat opettajat ovat puhuneet, että vapahtajamme on Mystinen Kristus, sillä ei muuta vapahtajaa ei ole. Tässä kohden nousevatkin mieleeni Jeesuksen sanat, Matteuksen evankeliumissa - ”Älkää antako kutsua itseänne mestareiksi, sillä yksi on teidän mestarinne, Kristus.” Eihän ole edes loogisesti ajatellen mieltä siinä, että hän olisi sillä viitannut persoonalliseen itseensä.
Lukijana ja totuudenetsijänä mieltä kiinnittävä seikka esitelmässä on juuri se, että kaikki ne olennot, jotka ovat meille puhuneet ja opettaneet Kristuksesta, historian kuluessa ja näinäkin aikoina, ovat tahtoneet ilmaista, etteivät he itse ole se, ettei mestaruus ole heissä, heidän persoonassaan, mutta opettaneet Mystisestä Kristuksesta elämän ilmiönä, tai periaatteena, joka on myös muissa. Samalla kun ovat tahtoneet vain kuin kulkea edellä avatakseen muille tietä. Järkeenkäypänä ja todellisena kokee lukija myös sen, kun Ervast sanoo, ettei Mystinen Kristus ole esiintynyt maan päällä, koska on aina maanpäällä, Logoksena, tajuntana sanan syvimmässä merkityksessä, eläen ihmiskunnassa, koko luonnossa ja luomakunnassa.
Niin myös toivoisi menevän eteen päin Ervastin ajatuksen, että kaikki eripuraisuus ja ristiriita eri uskontojen ja kirkkojen välissä loppuu silloin, kun ihmisille selviää, että on kysymys vain nimistä, ei itse tosiasioista. Ja että meidän vapahtajamme on se Jumala, joka asuu ihmisessä. Kuten senkin, että tämä Vapahtaja, Logos, Mystinen Kristus ilmenee eri ihmisissä eri tavoin ja eri voimalla, samalla kun olemme usein tietämättämme toistemme opettajia ja auttajia.
Esitelmä tiivistyy yhä syvennyttäessä käsitteeseen mystinen Kristus, ja millä tavoin, millä perustein on olemassa vain yksi vapahtaja. ”Ydinkohtien” valinta ei ollut aivan helppoa, ja oli katsottava, ettei liiankin omatoimisesti tule yhdistäneeksi sanoja tai lauseita omassa kerronnassaan. Toisaalta omien tuntojensa huomioiminen ja kuuntelu lukiessa on osa tarkastelujensa rakentumista.
”Kun ihminen, jonka sielu on levoton ja joka kulkee harhaillen maailmassa, erilaisia tuskia kokien, löytääkin lopuksi rauhan Kristuksessa.. ”, Ervast kuvaa, ja luo kysymyksen, miksiköhän näin usein tapahtuu? Siksi, hänen mielestään, että on olemassa yksi vapahtaja, Jumala meissä, jota kutsutaan Kristukseksi. Ja koska tämä kristuselämä kaikkialla maailmassa on niin läpitunkenut ihmiskunnan, siis että Hän todella on kuollut meidän syntiemme tähden, ja että Hänen verensä lunastaa meidät kaikesta synnistä.
Ja hän jatkaa, että kysymyksessä onkin hyvin vanha vertaus, joka esitettiin silloin, kun ihmiskunta vielä vaelsi lapsenkengissä, ja sitä opetettiin kunnioittamaan ja palvelemaan korkeita olentoja. Sitten se kadottanut siitä kaiken todellisen hengen tulkitessaan tämän vanhan mysteeripuheen siten, että se tarkoittaa voin jotakin tiettyä historiallista henkilöä, jonka veri on vuotanut tiettynä aikana. Todellisuudessa "Kristuksen veri" puhdistaa meidät synnistä siinä merkityksessä, että Kristuksen, Logos-tajunnan elämä on se, joka todella on vuodatettu kaikkien elävien olentojen, ihmiskunnan ja koko luonnon hyväksi. Eikä vain kerran, vaan tuo tajunta, ”Kristuksen veri”, eli hänen oma voimansa ja elämänsä vuotaa ja tekee työtä hyväksemme puhdistavasti ja nostavasti kaiken aikaa. Jos vain halutaan ottaa se vastaan. Näin opettaa Ervast, tässä poimien ja tiivistäen.
Ja eteneminen syvyyssuunnassa jatkuu. Tullaan karitsaan, Jumalan Poikaan ja Suureen Uhriin. Logos on se Jumalan Poika, se Jumalan karitsa, joka luomisen alussa antoi itsensä, että Hän omalla tajunnallaan nostaisi meidät Jumalan luo. hän valaisee. Ja jatkaa, että ihmisten ja ihmiskunnan elämässä tuo veri , joka jatkuvasti vuotaa Logoksesta, ilmenee suruna ja tuskana kunnes se otetaan vastaan puhdistava voimana yhtymällä hänen tajuntaansa. ”Ja silloin se ihminen tuntee ja sanoo, että Jumala, Logos, joka on tapettu, ristiinnaulittu kaikissa ihmisissä, se Jumala on noussut ylös, ja silloin sen ihmisen suru ja tuska on muuttunut ylösnousemuksen riemuksi ja autuuden juhlaksi.”
Tuota lukiessa nousivat tarkastelevaan mieleeni sanonnat ja nimitykset koskien joitain ihmisen sielullisia tiloja, sellaisia kuten synnintunto, eksistentiaalinen ahdistus ja maailmantuska, ei kuitenkaan niin, että kuuluisivat välttämättä yhteen. Enemmän mietin sitä mahtavatkohan ne liittyä edellä kuvattuun henkiseen ilmiöön jollakin tavalla?
Ehkä liittyvätkin, kun kuuntelee mitä P.E puhuu Mystisen Kristuksen vaikutuksista, millä tavoin se vaikuttaa eri tavoin ihmisen älyyn, tunteeseen ja toimintaan, kun ihminen ottaa sen vastaan. Teosofisissa kirjoituksissa, joita Ervast pitää tässä esitelmässä silmämääränään, sanotaan, että Mystinen Kristus, Logos, Jumalan Poika on se maailman valo, joka kaikkia valaisee ja muuttaa älyn viisaudeksi. Ja hän muistuttaa, että tuosta valosta ja siinä vaeltamisesta puhutaan myös evankeliumissa.
Niin Ervast saapuu esitelmässään siihen, että emme voi löytää totuutta ulkopuolelta itseämme, vaan kun nostamme Ihmisen Pojan (ihmisyyden) kunniasijalle, on kuin sytyttäisimme palamaan kynttilän, joka muuttuu auringon valoksi. Näin Mystinen Kristus vaikuttaa älyymme. Mutta Mystinen Kristus vaikuttaa myös meidän tunteisiimme, sillä jumalainen elämä on rakkautta, hän sanoo, tätäkin vielä eri puolilta selventäen, tavanomaista elämäntuntemusta syvempää tietoa esiin tuoden ja myös evankeliumeitten suunnalta valottaen. ”Rakkaus täyttää meidän sydämemme. Rakkaus täyttää meidän tahtomme, sillä rakkaus ei ole vain tunnetta, vaan rakkaus on voimaa, rakkaus on, rakkaus asuu omassatunnossa, ja se, joka puhuu omassatunnossamme, on Kristus, Vapahtaja. ” Ervastin sanoissa on syvältä koettua ja koeteltua voimaa, vaikka hän tuokin esiin myös sitä realiteettia, että emme osaa vielä lähestulkoonkaan Kristuksen lailla rakastaa.
Vapahtajan, mystisen Kristuksen vastaanottamisesta Ervast ilmaisee, että niissä asioissa kosketellaan syvintä mystiikkaa. Vaikka hän lähteekin siitä, että emme vielä suuressä määrin ole ottaneet vastaan Kristuksen elämää, hän ei tahdo sivuuttaa myöskään henkisiin voimiin ja ilmiöihin liittyvää kokemuksellisuutta, sitä kuinka hengellä voi olla valta aineen yli, myöskin pahan yli, silloin kun ihminen omaksuu Mystisen Kristuksen hengen. Sekä sitä, että hän voi, jos ei nyt niin ainakin joskus tulevaisuudessa, vain tahdollaan toista auttaa. ”Kun ihminen ottaa vastaan Kristuksen voiman, Logoksen jumalaisen voiman, hänen tahtonsa tulee niin salaperäiseksi, että se tahto sellaisenaan puhdistaa, parantaa ja nostaa. Jos ihmisen tahto on täyttynyt Kristuksen voimalla, silloin ei tarvitse muuta, kuin että hän tahtoo toisen ihmisen olevan terve, ja tuo toinen ihminen heti. Ei tarvita muuta, kuin että hän ei tällä tahdon alalla tee enää syntiä, niin tuo toinen puhdistuu."
Tuo kuvauksensa on kiintoisa, ja jo vähäinenkin tavoittamisen tuntu, tai sen toive, jättää miettimään. Myös esitelmässä mainitut pyhien kirjojen ja kirjoitusten yhteneväiset sisällöt erityisesti puhuttelevat. Vahvimpana niissä heijastuu Kristus.