Sivun näyttöjä yhteensä

sunnuntai 15. tammikuuta 2017

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 3.Luku: Jeesus Kristus lunastajana (tarkastelua kahdessa osassa - luvun loppupuoli)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
3.Luku: Jeesus Kristus lunastajana
(tarkastelua kahdessa osassa - luvun alkupuoli)

Niin hän jatkaa Kristuksen lunastustyöstä todeten, kuinka se maailmanmenoa järkevästi ajattelevalle totuudenetsijälle tuntuu käsittämättömältä, kunnes hän saa kuulla jälleensyntymisestä ja karmasta, tuosta luonnossa ja elämässä vallitsevasta järjestyksestä, syyn ja seurauksen laista. Jokapäiväistä elämääkin ajatellen se merkitsee, ettei mitään tapahdu umpimähkään. Kaikki mitä tapahtuu ja mitä ihminen tekee, on saanut alkunsa jostain edellä käyvästä syystä. Teoilla ja pyrkimyksillä on aina seurauksensa yhtä lailla kuin ajatuksilla ja tunteillakin. Ja edelleen Ervastia seuraten, että vaikka elämä ei noin vain anna mitään anteeksi tai pyyhi mitään olemattomiin, vaan ihminen joutuu myös ”kärsimään”, nuorelle totuudenetsijälle tieto on arvokas ja ilahduttava. Hänen elämänsä on saanut suuren sisällön.
Kiintoisa on kuvitelmallinen kertomus tilanteesta kahden eri tavoin ajattelevan, papin tai muun uskovan sekä nuoren teosofin kesken. Se etenee pääpiirteittäin näin: Kun edellinen tuo esiin huoltaan, voiko suureksi synnintekijäksi itsensä kokeva karma -uskon kanssa myös rauhallisesti astua Herran eteen, kuolla, ajattelee teosofi niin, että kuolemankin tekee ihanaksi se, että tietää ”oikeuden vallitsevan maailmassa”. Pappi on kuitenkin sitä mieltä, että koska toinen on nuori, hän ei voi tietää vielä paljon kuolemasta, ja että jotka sitä ovat nähneet myös tietävät miten paljon ihmiselle merkitsee syntien anteeksisaanti, ja usko siihen kuoleman lähestyessä. Keskustelukumppaninsa ymmärtää ja uskookin näin olevan, silloin kun ei olla kuultu tai tiedetty jälleensyntymisestä ja karman laista, sekä siitä, että ihmisen täytyy koettaa kasvattaa itseään ja tulla paremmaksi ihmiseksi. Hän myös ajattelee, että rauhattomuus ja pelko siitä mikä odottaa tuolla puolen voi olla silloin suuri. - Mutta kuinka muistaa semmoisella hetkellä karmaa ja jälleensyntymistä, eikö siinä mene jo järkikin sekaisin, toinen kysyy ja kertoo lisää ihmisen avuttomuudesta tuollaisena hetkenä, kuinka hän vain huutaa Jumalaa ja Vapahtajaansa, ainakin hengessään. "Mikä siis voisi tehdä niin hyvää kuin kuulla sovittajasta ja lunastajasta, joka pelastaa hänen sielunsa ja vie hänet paratiisiin, Herran luo?" Tässä kohden P.E itsekin kertojana kuin pysähtyy, todeten: ”No, sitä ei teosofi vielä nuorempana ota uskoakseen, mutta vanhempana ihmisenä voi kyllä myöntää, että se auttaa semmoista ihmistä, joka ei ole vakava totuuden etsijä, kun hän saa kuulla lunastuksesta ja että hän pääsee kuitenkin Jumalan eteen, eikä joudu iankaikkiseen kadotukseen.” Ja vielä jatkaakin , että vanhemmalla iällä hän monesti myös tuntee surua siitä, että ”ihmisiä on semmoisessa pimeydessä pidetty ja kasvatettu, että on opetettu pienestä pitäen, että Jumala on julma, että hänellä on iankaikkinen kadotus varattuna useimmille ja melkein kaikille.”
Mutta hän tuo myös esille tässä, kuten edellisessä esitelmässäänkin, suuntauksen muuttumista hengellisissä asioissa tuolloin omana aikananaan myös Suomessa vähitellen valoisampaan suuntaan. Mikä näkyi hänen mielestään siinä, ettei enää puhuttu niin paljon ikuisesta kadotuksesta. Oliko valo sitten kantautunut tänne Ruotsista, jossa viimeinen arkkipiispa olikin jo saanut aikaan, että kyseiset kohdat poistettiin kirkonopista väärinä, ja Jumalan hengen vastaisina, hän toteaa. Ja mietiskelee vielä, että ehkä juuri sen heijastumaa oli, että mieliä käännettiin uskonasioissakin valoisampaan suuntaan, siihen, että on ”valmistettu ikuinen autuus, pelastus ja lunastus”. Samoin kuin oli luonnollista puhua enemmän siitä armosta, joka tulee Jeesus Kristuksen kautta ja jonka avulla ihminen saa ikuisen elämän ja autuuden kuoleman jälkeen.
Palaten taas lähtökohtaan, karmaan, elämän lakiin, Ervast toteaa: jos kerran laki on sitä ei voi muuttaa eikä siitä poiketa. Mutta se on toinen asia kuin inhimmilliset lait, joissa voidaan poiketa, joita voidaan muokata, uudistaa ja mullistaa, hän lisää.. Hänen mielestään niiden, jotka etsivät totuutta, myös maailman kaikista uskonnoista, ja tulevat näin kuin luonnostaan teosofeiksi, velvollisuus, niin, ja ehkä hän tarkoittaa myös - oikeus, on ymmärtää, että olemassaolo on hyvin järjestetty. eikä siinä todellakaan voi olla mitään poikkeusta laissa. "Kuten Paavalikin sanoo: Jumala ei anna itseään pettää". Ja samasta lahjomattomasta, mutta oikeudenmukaisesta elämänlaista puhuu myös Jeesus, mm. vertauksessaan viimeiseen ropoon saakka maksamisesta.
P.E "ajattelee ääneen" myös niin, että yhtä hyvin tuota lakia voisi nimittää Jumalan oikeudeksi tai monella muullakin nimellä, mutta päätyy tässä itsekin siihen, että karman laki on vanha järkevä nimitys sille ilmiölle, että me niitämme mitä kylvämme, kuten Uudessa Testamentissa puhutaan.
Lukijana huomaan seuraavani kasvavalla mielenkiinnolla opettajan pohdintaa..Joskus kysymyskin kuin alkaisi nousta omaan tajuntaan ensin. Niinpä kun tätä kirjoittaa on joskus uudemman kerran katsottava oliko se sellaisenaan esitelmässä, vai tuliko se nyt poimituksi sieltä jotenkin muuten. Kuitenkin jatkuu, tähän tapaan: - Nyt kun nähdään, ymmärretään, että juuri karman laistahan on myös Uudessa Testamentissa ja todellisessa kristinuskossa opetettu, niin mitä sitten tarkoittaa opetus lunastuksesta, josta kristitty maailma on vuosisatoja puhunut? Entä mitä tarkoitetaan anteeksiantamuksella, josta Uudessa Testamentissa myöskin yhtämittaa puhutaan? Vastauksensa noihin kysymyksiin on mieltä kirvoittava: ”Meidän pitäisi päinvastoin kysyä sitä; ei ottaa semmoinen asia ensin semmoiseksi pohjajärjestelmäksi ja sitten ajatella, mitä tarkoitetaan sillä kun sanotaan: sitä ihminen niittää, mitä kylvää.” Ervastin mielestä dogmaattisessa kristikunnassa on tuo kysymys jäänyt aika lailla toisarvoiseksi.
Mietin jälleen onko P.E. välillä sanoissaan ja ajattelussaan turhan tiukka, lähes ankara..? Sitten kysyn.. siis ketä ajatellen, mitä silmällä pitäen..? Ajatus häipyy kuitenkin omaan tarpeettomuuteensa. Niin, sanat ovat kyllä paikoin teräviä, ilmaisunsa tinkimätöntä. Kuin miekka, näyttäytyy mielikuvassani. Mutta sellainen, joka ei tee pahaa jälkeä. Mitä muuta totuudellisuus voisi ollakaan luonnoltaan, olemukseltaan, kuin asioiden halkaisua, läpivalaisua, pölyjen puhaltamista ja syvänteiden avaamista. Sellaista mitä ainakin itse kristinuskosta kiinnostuneena teosofina, sen piiriin syntyneenä ja paljolti sen pohjalle elämäänsä rakentaneena odottaa ja kaipaa.
Ja lunastuksesta jatkaen, esitelmästään poimitusti tähän tapaan: Jos käännetään asiat niin, ettei ihmisen tarvitse niittää, mitä on kylvänyt niin koko tuo Uuden Testamentin lause, opetus on turha. Se tarkoittaisi silloin myös sitä, että Jumala antaisi aina itseään pettää, milloin ihminen vain niin katsoisi ja haluaisi. Jos siis olisi vain armo, ihmeellinen oikullisuus maailmaa hallitsevassa jumalallisessa tyrannissa, joka yhtä hyvin kuin hän antaa toisille kaikki anteeksi, ei anna toisille mitään anteeksi, vaan antaa kärsiä ikuisesti. Ikään kuin saisi viihdytystä siitä, että tekee toisille ääretöntä vääryyttä, jotka ovat syyttömiä olemassaoloonsa; että se viihdyttää hänen omaatuntoaan, että hän ei välitä toisten synneistä sitten mitään. "Silloinhan Jumala olisi semmoinen suuri tyranni, joka ei kaiken lisäksi tiedä itsekään mitä tahtoo eikä näin ollen ole edes yhtä hyvä kuin oikeudentajuinen ihminen” .
Ja niin P.E saapuu lunastusta käsitellessään seuraavaan suureen kysymykseen ja kohtaan. : ”Mutta kun lähdemme toisesta lähtökohdasta, siitä edellytyksestä, että tuo sana: mitä ihminen kylvää, sen hän niittää, että se pitää paikkansa, silloin kysymme: mitä merkitsee sitten syntien anteeksi antaminen ja mitä merkitsee lunastus?”
Mutta ennen kuin jatkaa, hän tahtoo nostaa esille, "ohimennen", erään käytännöllisen merkityksen syntien anteeksiantamuksessa. Kysymys on neuvosta yhteiselämäämme varten ja se löytyy Jeesuksen sanoista: ”Jos tahdotte, että teidän Taivaallinen Isänne antaa teille anteeksi, niin antakaa tekin toisillenne anteeksi; sillä kuinka teidän Taivaallinen Isänne voisi antaa teille mitään anteeksi, jos te ette anna toisillenne anteeksi.” Hän palauttaa mieliin myös Jeesuksen vastauksen Pietarille, joka kysyy kuinka monta kertaa hänen pitää antaa veljilleen anteeksi, riittääkö seitsemän? Ja johon Jeesus, että seitsemänkymmentä kertaa seitsemän, siis yhtä mittaa. Tätä tilannetta ja tilaa Ervast luonnehtii siten, että ihmisen sydän on silloin muuttunut niin helläksi, äidilliseksi, veljelliseksi, ettei se tiedä ja voi muuta kuin aina antaa anteeksi sille, joka rikkoo häntä vastaan. Se merkitsee myös sitä, että hänen on mahdollista toivoa pääsevänsä yhteyteen sen Taivaallisen Isämme kanssa, ”joka on itse anteeksiantamus, joka on itse niin suuri rakkaus, että hänelle elämä itse, hänen oma elämänsä on paljasta rakkautta ja paljasta toisten puolesta kärsimistä”.
Koska tämä kirja on samalla esitelmäsarja, jonka kuulijoina on ollut ilmeisesti paljon samoja henkilöitä, P.E.:llä on tapana palauttaa välillä mieliin, mitä edellisellä kerralla on puhuttu. Nytkin hän viittaa edelliseen esitelmäänsä, jossa jo myös jonkin verran lunastusta käsiteltiin. Hyvä näin, lukijankin kannalta, yhtenäisen virran tavoittamiseksi. Hänhän toi myös viimeksi esiin, että yhdeltä kannalta lunastus on ymmärrettävä juuri niin, että me ihmiset voimme totuudenetsijöinä nousta tajunnassamme niin sanottuun korkeimpaan minäämme, eli niin kuin sitä myös nimitetään, Taivaalliseen Isäämme.- Tällöin lunastuksen psykologinen puoli on juuri siinä, että personallinen tajuntamme, minä-tajuntamme, nousee tuohon sisimpään suureen sisätajuntaan. ”Se tapahtuu Kristuksen avulla, sillä Kristus on laskeutunut niin alas tähän eetterimaailmaan, että hänen vaikutuksena pyhänä henkenä voi tuntua meidän päivätajunnassamme.” Ja jatkaa, että sen avulla voimme nousta tuohon sisäiseen, sisimpään itseemme, jota nimitetään myöskin Taivaalliseksi Isäksemme. ”Silloin tunnemme siinä, että kaikki on yhtä riemua, iloa, anteeksiantamusta.”
Mutta mitä muuta mahtaa olla tämän sisimmässä itsessämme tuntemamme onnen taustalla ja sen edellytyksenä? Se on, että olemme oppineet ja tottuneet antamaan anteeksi, opettaja valottaa. ”Se merkitsee kyllä, että meidän sydämemme saa aina vuotaa verta, sillä me saamme ottaa kuin toisten synnit päällemme. Se tapahtuu rakkaudesta. Me otamme heidän pahat tekonsa päällemme ja kärsimme heidän puolestaan. Mutta kun annamme anteeksi heille, niin hekin saavat siitä suuren lohdutuksen ja suurta apua omissa ponnistuksissaan ja pyrkimyksissään, ja tuo, että me aina annamme anteeksi heille, tekee, että me voimme nousta Taivaallisen Isän tajuntapiiriin; Pyhän Hengen kautta Kristuksen avulla Isän luokse.”
Kiintoisa on huomionsa myös siitä, ettei ihminen voisi hetkeäkään tuossa tajunnassa viihtyä ellei hän personallisuudessaan olisi jo oppinut ja tottunut antamaan toisille anteeksi. Siispä ovatkin Jeesuksen käskyt Ervastin mukaan omiansa pitämään ihmistä tähän tajuntaa johtavalla tiellä. Muistan joskus lukeneeni ja myös kuulleeni, että kyllähän ne Vuorisaarnan käskyt ovat niin kauniita ja ihania, mutta ne ovat mahdottomia tai ainakin epäkäytännöllisiä noudattaa? Kyllä, kaikkea saa ja tuleekin arvioida, mutta tulee myös mieleen onko silloin tosissaan edes yritetty seurata niitä. Huomatakseen niiden alati syvenevän ja laajenevan annin ja merkityksen.
Niinpä P.E. ottaa tässä lähempään tarkasteluun ensimmäisen käskyn: älä suutu, saattaen kuulijansa pohtimaan - etteikö ihminen siis saisi lainkaan ja koskaan sanoissaan suuttua, huutaa, jopa julmistua. Ervastin mielestä sellainen suuttuminen on luonnollista eivätkä ihmisen inhimmilliset puolet muutenkaan poissuljettavia henkisessä pyrkimyksessä. Vaikkakin, kuten hän sanoo, voi ihmisen elämässä olla vielä aika, että hän saa oppia hillitsemään ulkonaista ihmistään. Olennaista Jeesuksen opetuksessa on sen sijaan on, ettei ihmisen pidä sydämessään suuttua, vihastua. Ihmisen on mahdollista kasvattaa itseään ulos kaikesta negatiivisesta ja pimeästä sydämessään. Ulottua siihen, ettei hän tuntisi mitään katkeruutta, vihaa, suuttumusta. Mistä sitten luonnostaan seuraa, ettei hänen ulkonainen ihmisensäkään enää tahto suuttua, käyttää julmia sanoja tai kiivastua,
Niin ovat Ervastin mukaan myös kaikki viisi Vuorisaarnan käskyä omiansa kuljettamaan ihmistä Pyhän Hengen tiellä, jolloin hänen sydämestään vierii pois viha, kateus, epäpuhtaus, pahansuopuus ja yleensä kaikki paha. ”Eetteriruumiimme taipuu vähitellen Vuorisaarnan ohjeiden mukaan”, oli Martankin tapana sanoa eläessään. Kuten P.E:kin tässä, samaan tapaan:.. ”on luonnollinen elämä aina anteeksi antaa, elää siinä anteeksiantamuksessa." Ja sittemmin jatkaa:…”kun totumme anteeksiantoon personallisuudessamme, saa tajuntamme nousta Isän tajuntapiiriin, silloin persoonallinen minämme yhtyy Kristuksen kautta Isään. Siinä tajunnassa ei asu mitään pahaa, ei ole siitä mitään tietoa. Saamme tuntea, että Isä on meissä, niin kuin Kristus on meissä. Ja se on lunastuksen psykologinen puoli silloin. Ja voi sanoa, että olemme todella pestyt valkoisiksi, puhtaiksi.

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 3.Luku: Jeesus Kristus lunastajana (tarkastelua kahdessa osassa - luvun loppupuoli)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
3.Luku: Jeesus Kristus lunastajana
(tarkastelua kahdessa osassa - luvun loppupuoli)

Mutta se ei Ervastin mukaan tarkoita sitä, että pääsisimme karmasta, vaan että emme luo enää niin paljon uutta huonoa karmaa. Sen sijaan rakennamme entistä tahtoperäisemmin ja tietoisemmin hyvää. ”Tietysti saamme syntyä uudestaan ennen kuin paha karma on tyhjentynyt, ja se loppuu pikemmin, kun kutsumme päällemme kaiken pahan menneistä teoista, tunteista, ajatuksista, pyrkimyksistä . . . kun kutsumme sen luoksemme.” Mielestäni tässä on kysymys sisäisestä itsekasvatuksesta ja silloin vähintäänkin tunteidensa ja ajatustensa tunnistamisesta. Ja vaikka P.E. tuokin esiin, että henkiselle pyrkijälle karmojensa suorittaminen merkitsee iloa ja riemua, hän myös toteaa, ettei Isän yhteyteen päässeen ihmisen elämä ole kuitenkaan pelkästään ruusuilla tanssimista. Mutta hän ei napise eikä tule katkeraksi, sillä hän tietää olevan sen jumalallista armoa, että saa kärsiä, vapautuakseen karmoistaan ja samalla nopeammin työhön toisten puolesta. ”Palvelemista varten me ihmiset olemme, ja siinä on lunastuksen inhimillinen, individuaalinen puoli. ” Tässä työskentelyssä ihmistä auttaa ylhäältä päin vuotava Kristuksen elämän voima, ns. Jeesuksen veri.
Lunastuskysymyksellä on Ervastin mukaan vielä toinenkin, ”hyvin merkillinen puoli”, jota hän tahtoo myös koskettaa. Hän opastaa, että maapallo, jossa elämämme on sangen erikoinen pallo. Sitä on nimitetty surun tähdeksi ja jopa aurinkokunnan kuritushuoneeksi, johon meitä sieluina lähetetään suorittamaan velkojamme ja oppimaan hyvää. Itse hän nimittää tätä elämän kouluksi tai tuskallisten ponnistelujen kouluksi, mutta kaikki nimitykset viittaavat hänen mielestään siihen, ”että on jotain erikoista johtoa tässä elämässä”. Eikä se olisi elämän koulu, ellei olisi olemassa myös paha. ”Paha on suuri, ääretön, metafyysinen todellisuus ei vain tällä pallolla, vaan toisissakin tässä aurinkokunnassamme.” Lunastuminen edellyttää pahan voittamista, ja yhdeltä kannalta katsoen se on meidän tehtävämme. Virheellistä on kuitenkin nähdä vain niin, ”minä olen paha ja voin päästä heti pois siitä”. Ei myöskään ole kysymys vain semmoisesta pahasta, että talo kaatuu ja ihmiset kuolevat, vedet nousevat, on maanjäristyksiä j.n.e. Paha on olemassa objektiivisesti; on jotain joka voi houkutella meitä pahaan, P.E. avaa.
Ja vapaammin, kirjoituksestaan: On siis kolmenlaista pahaa, sitä jota on sisässämme, se mistä kärsimme ulkoisesti ja ns. viettelijä eli paha henki, josta kaikki uskonnot omalla nimityksellään puhuvat. Kristinuskossa siitä puhutaan noudattaen vanhoja kaldealais-egyptiläis-juutalaisia opetuksia. Puhutaan olennosta, paholaisesta, joka kulkee ympäriinsä ja koettaa vietellä, mutta todellisuus ei ole aivan niin. Semmoista erikoista olentoa ei ole , mutta itse elämän koulu on niin järjestetty, että ihminen joutuu alituiseen voittamaan kiusauksia ja viettelyksiä. Tämä johtuu juuri siitä, että tämä pallo on ihmisten kehityskoulu, ja paha hänelle välttämätön läksy. Jollei opita tuntemaan pahaa, ei opita tuntemaan hyvää. Jollei opita voittamaan pahaa, ei hyvässäkään ole mitään merkitystä. Mutta kun hyvä on tullut tiedoksi sillä tavalla, että ihminen on valinnut hyvän pahan asemasta ─ on hän oppinut tietämään pahan ja sitten valinnut hyvän, ─ silloin hän vasta tietää, mitä hyvä on ja antaa arvoa sille omissa valinnoissaan.
Entä mistä johtuu tämä pahan olemassaolo maapallollamme, sen objektiivisessa elämässä, joissa se viettelee ihmisiä itsekkyyteen ja kaikkeen pahaan? Kuten useissa muissakin yhteyksissä, P.E. kertoo maapalloamme johtaneen ja johtavan suureksi osaksi vieläkin erään äärettömän korkean enkeliolennon, jumal-olennon, jota nimitetään Saatanaksi. Ja viitaten myös Jobin kirjan enkelikertomukseen, hän kertoo sen olevan sellaisen taivaallisen olennon, joka on ottanut päällensä äärettömän tuskan ja kärsimyksen järjestäessään tämän maapallomme koulun. Hänen tarkoituksensa on hyvä, mutta hän peittää itsensä mustaan naamioon, mikä kertoo siitä, ettei hän saa olla tämän maapallon korkeampana minänä. Hän on saanut vain luoda jonkunlaisen personallisuuden itsestään. Se on hänen suuri palvelustyönsä.
Ja jälleen yhdistäen ja tiivistäen, mutta kuvauksen avautuvuudesta ja tarkkuudesta tinkimään joutuen - tuo korkea olento esiintyy aina vertauskuvallisesti jonkunlaisena Mefistofeleena, itse luomanaan persoonallisuutena, joka johtaa tätä palloa pahan kaikkivalta kädessään. Hän on saanut olla ainoastaan sen musta hallitsija, joka järjestää kärsimyksiä ja kiusauksia tälle ihmiskunnalle. Hän on täten kieltäytynyt olemasta minkäänlainen maapallon vapahtaja tai lunastaja, sillä jos hän todella olisi, saisi olla, se valkoinen, korkea jumal-olento tässä maapallolla, silloin häipyisi kaikki paha. Niinpä hänkin on saanut yhtä mittaa itkeä ja hänen sydämensä on saanut vuotaa verta. Eikä hän itse osaa kuin rakastaa, mutta rakkauden nimessä hän käyttää kovaa koulua niillä olennoilla, jotka eivät voi kehittyä ilman kärsimyksiä, ts. ”ilman jolleivat ne tee pahaa ja syntiä”. Se on hänen kieltäytymisensä. Niinpä hän on siunattu olento ja ihmeellisimpiä enkeliolentoja, mitä on tällä maapallolla, ja mitä näkymättömässä maailmassa joskus voimme kohdata, Ervast sanoo.
Mutta ”kamala” on opettajan mukaan tässä asiassa se puoli, että kaikki mitä teemme, ajattelemme ja tunnemme valokuvautuu auraamme, ja siitä syntyy muisti. Samalla tavalla on myös maapallon laita, hän opastaa. Maapallo on suuri personallisuus, jolla on myös laaja, muistava aura. Kaikki paha mitä on tehty tässä ja edellisissä elämissä ja milloin tahansa, on painautunut maapallon akashisiin ja astraalisiin aikakirjoihin, elämän kirjoihin, kuten on hyväkin.
Minkälaiselta meidän maapallomme näyttää? Ervast kysyy ja kehottaa ajattelemaan mitä on tapahtunut pitkillä ajoilla historiassa. Kuinka paljon julmuutta, veritöitä onkaan tapahtunut. Ja kuinka paljon yhä, voin vain todeta, ajassamme eläen. Kuten Ervast sanoo: ”Se ei ole mikään iloinen näytelmä. Meidän maapallomme puku, se vaippa mihin maapallomme on pukeutunut, ei se ole mikään baalipuku, mikään kuningattaren puku.” Ja toisella tapaa: ”Hirveitä ovat ne pilvet, jotka kulkevat näkymättömässä maailmassa tämän maapallon ympäri, hirveitä kuvat, jotka on joka päivä miljoonina vuosina valokuvattu maapallon auraan.” Ja vahvasti pohtii, kysyy: ”Pitääkö meidän maapallomme aina ikuiset ajat kantaa näitä kuvia?” ”Täytyykö sen suuren persoonallisuuden, joka on uhrautunut meidän tähden, täytyykö sen kantaa aina se paha, jonka me olemme saaneet aikaan? ” ”Eikö maapallon ole mahdollista päästä pois omasta muististaan, niin kuin meidän ihmisten, Kristusvoimien vaikuttaessa meihin?” ”Kuka voi maapallon lunastaa? Ja edelleen: ”Kuinka on ihmisen laita, esimerkiksi kun tulemme semmoiseen kohtaan, kun tahdomme muistaa omaa menneisyyttämme? Muistammeko sitä noin vain, että: katson sitä inkarnaatiota, kun elin Ranskassa silloin ja silloin, ja sitten näen kuin filmikuvina sen edessäni?” ─ Se on roskaa, opettaja sanoo.
Erotan jatkon tuohon toteamukseen näin uuteen kappaleeseen, jotta monet edellä esitetyt tärkeät kysymykset eivät sekoittuisi, ja koska jälleensyntymismuisti on asia, jonka ympärillä on ehkä muutenkin hyvä olla tilaa. Mielessä onkin jo käynyt ajatus tarkastella aihetta joskus enemmän, jonkin P.E:n teoksen pohjalta. Näin hän nyt sanoo: ”Filmikuvia voi tulla eteemme itsestään menneisyydestämme, mutta jos todellinen muisti on herännyt, meidän täytyy luoda omaa menneisyyttämme uudestaan. Ensin mennä korkeampaan minään, joka on elänyt jossain personallisuudessa ennen ja sitten vasta luoda se vanha persoonallisuus. Silloin jossain alitajunnassa on meillä mahdollisuus luoda uudestaan tuo vanha, ja silloin voimme nähdä sen vikoineen, mitä pahaa siinä on ollut. Muuten meille voi tulla filmikuvia menneisyydestä ja ne voivat olla oikeita, mutta ei ole takeita, että ne ovat sitä ennen kuin korkeammasta minästämme voimme löytää jonkun vanhan personallisuuden, mennä tähän vanhaan elämäämme ja jostain salaperäisestä lokerosta muistaa ne ja ne tapahtumat. Kun sitä menneisyyttä ei ole olemassa, kun elämme korkeammassa minässämme, merkitsee se sitä, että menneisyytemme on pois pyyhitty. ”
Mutta palatkaamme tähän maapalloon, joka kuten Ervast sanoo, on viaton synteihimme, vaikkakin sen persoonallisuus onkin houkutellut meitä, toimien näin myös kasvattajanamme. Ja kysymykseen, täytyykö maapallon aina muistaa kaikki, koska sen tajunta on ollut vain tuossa personallisuudessa, aina elänyt tuossa valokuvauksessa? Ja hän muistuttaa kuulijoita, lukijoita siitä, mistä on juuri ollut puhetta, ettei Saatana, joka on johtanut maapalloa, ole saanut sitä lunastaa. Hänen tehtävänsä oli toinen. ”Sen tähden me sanomme, niin kuin tiedätte, että Jeesus Kristus lunasti meidän maapallomme. Jeesus Kristus tuli meidän maapallomme korkeammaksi minäksi. Hän ei voinut tulla sen personallisuudeksi; Saatana on yhä sen personallisuus, mutta Jeesus Kristus tuli sen korkeammaksi minäksi, Saatanan äärettömäksi riemuksi, sillä hän tiesi, että: ─ nyt minäkin saan vähitellen jättää nämä avaimet toisiin käsiin ja pääsen omista tuskistani. Se on hänen oma lunastuksensa.” Tähän P.E.:n lauseeseen sisältyy mielestäni hänen tämän lunastusta koskevan esitelmänsä avain ja ydin, jota esitelmän loppuosa, kuvaus siitä, kuinka se tapahtuu, vielä entisestään avaa.
Niinpä Ervast opastaa, että kun Kristus tuli meidän maapallomme korkeammaksi minäksi, siksi minäksi, jonka ei tarvitse muistaa mitään raskasta menneisyyttä, koska elää Isän tajunnassa, niin hän lähettää itsestään yhtä mittaa lunastavia voimia, samalla lailla kuin saamme tässä personallisuudessamme juuri ylhäältäpäin voimia, että pääsemme vähitellen pahasta. Nuo voimat pesevät puhtaaksi maapallon auraa, pyyhkien pois siitä pahat tekomme, ajatuksemme ja tunteemme sekä niiden painostavat muistot. Mutta ei yhdessä silmänräpäyksessä, P.E. tähdentää. ”Jeesus otti päällensä pitkän työn”. Vapautuessaan hirveistä kuvistaan ja ikävistä muistoistaan se säilyttää kuitenkin puhtaassa aurassaan muistot omista kehitysvaiheistaan, luonnonmullistuksista ja ihmeellisistä olennoista, joita täällä on elänyt. Samalla kun se jää jollain salaperäisellä tavalla meihin. Kiintoisana seikkana P.E tuo vielä myös esiin, että vaikka olikin ollut hyvin täydellisiä ihmisiä myös ennen, he eivät voineet vaikuttaa maapallon auraan. Mutta heti sen jälkeen, kun Jeesus Kristus oli elänyt, alkoi maapallomme loistaa – vielä vähän himmeästi, mutta ei tummilla väreillä enää. Siihen tuli jotain valkoista, joka aiheutti loiston.
Kuinka kauan kestää, ennen kuin maapallomme loistaa aivan puhtaalla, kirkkaalla loistolla, P.E vielä miettii ja päättelee, ettei se luultavastikaan tapahdu ennen kuin autamme niin paljon Kristuksen työtä, ettemme luo uutta saastaa, sillä silloin solkkaamme maapallon auraa taas. Ja päättää kohottavasti, ajatukseensa siitä, että kun me ihmiset aikojen vieriessä tulemme Jumalan palvelijoiksi, Kristuksen kanssatyöntekijöiksi, kun opimme sillä tavalla auttamaan näkymätöntä vapahtajaa, silloin myöskin vähitellen maapallomme alkaa kirkkaammin ja kirkkaammin loistaa.
”Siinä on salaisuus takana, kun sanotaan kristillisessä dogmatiikassa, että Jumalan Karitsa, Jumalan Poika, Jeesus Kristus kantaa meidän syntimme päällänsä ja koettaa pestä lumivalkoisiksi. Siinä on se salaisuus.”

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 2. Luku: Kristus meidän puolestamme (tarkastelua kahdessa osassa - alkupuoli)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
2. Luku: Kristus meidän puolestamme
(tarkastelua kahdessa osassa - alkupuoli)

Siirtyessään käsittelemään lähemmin ”Kristusta meidän puolestamme”, Ervast viittaa jälleen Paavaliin ja hänen ”voimakkaaseen työhönsä”, etenkin kirjeisiinsä tessalonikalaisille ja kolossealaisille, joissa puhutaan Kristus in nobiksesta, Kristus mysticuksesta, ymmärrettävästi ja selkeästi; kuinka tuo kosminen Kristus, Jumalan Poika, maailman ajoista ja sukupolvista asti kätkössä ollut salaisuus vasta Jeesus Kristuksen kautta tuli tajuttavaksi ihmisille tässä fyysisessä maailmassa ja päivätajunnassa. Ja vielä P.E. , että Isän täyttämänä oli Jumalan Poika näyttänyt ihmisille, mikä on ihmisen täydellisyys, mikä on se päämäärä, johon meidän kaikkien tulee pyrkiä, ”..sillä se, joka Kristuksen Jeesuksen näki, hän näki Isän Jumalan.”
Kun silmäilee kohtia, joita Ervast tuo esiin Paavalilta ei voi olla huomioimatta myöskään ilmaisun kauneutta: ”...näkymättömän Jumalan kuva, esikoinen ennen kaikkea luomakuntaa syntynyt…sillä hänessä luotiin kaikki, mikä on taivaissa ja mikä maan päällä, näkyväiset ja näkymättömät, olivatpa ne valtaistuimia tai herrauksia, hallituksia tai valtoja; kaikki on luotu hänen kauttaan ja häneen”. Mutta ei myöskään Ervastin ajatusten, hänen jatkaessaan samassa hengessä: ” Se oli se Isän, iankaikkisen Jumalan täydellisyyskuva tästä meidän aurinkokunnastamme, ja me nimitämme sitä Jumalan Pojaksi ja Täydelliseksi Ihmiseksi, ihmisen ihanteeksi. Se on se ajatuskuva, joka tämän aurinkokunnan suhteen on ollut aikojen aamusta Isän tajunnassa, ja sen tähden siis ennen kaikkea muuta siinä ja sen kautta on kaikki ilmennyt, mikä ilmennyt on. Täten se, mitä mekin julistamme kosmillisesta ja mystillisestä Kristuksesta, saa vahvistuksensa itse meidän omassa Pyhässä Testamentissa.”
Ervast kertoo häneltä kysytyn miksi ei puhuta siitä Kristuksesta, joka kuoli ristinpuulla antaen verensä puolestamme, lunastaen ja pelastaen meidät ikuiselta kadotukselta? Todeten kysyjästä, että oli harras kristitty ja hyvä ihminen. Ehkäpä samaa kysymystä saatetaan esittää tänäkin päivänä. Esitelmässään Ervast toteaa, miten paljon hämmennystä, mielensekaannusta ja tuskaa ovat Pyhän kirjan tiimoilta saaneet aikaan munkkien päähänpistot ja väärinymmärretyt opit, jotka olivat jääneet elämään. Mutta tulevaisuuteen saattoi hänen mielestään voida katsoa valoisammin, olihan oppi perkeleestä ja ikuisesta kadotuksesta jo poistettu Ruotsin kirkoista. Hänen mielestään kaikkia pyhiä kirjoja olikin luettava ymmärryksellä, avoimin silmin, ilman toisen tai toisen kirkon tai lahkon silmälaseja. Huomata ensin sanojen fyysinen merkitys asettamatta lukemalleen jo ennakkoon merkityksiä. Tärkeää oli omakohtainen eläytyminen lukemaansa, sekä tunkeutuminen sanojen henkeen.
On jo ehkä käynyt esiin, että Paavalista ja hänen työstään Ervast puhuu eläytyen kuin olisi joskus tuntenut hänet. Varmaan olikin. Mutta totta on, että Paavalin kokemusten kautta ja Ervastin opastamana mystillisen Kristuksen luonne lukijalle lisää avautuu. Niinpä tiivistäen myös näin: Paavali tunsi profeettoja ja pyhiä miehiä tietäen heidän ilmentäneen Jumalaa. Nyt hän kuitenkin sai huomata, että Jeesus Kristuksessa semmoinen todellisuus, Jumalan Poika täytti koko maailman ja oli hänessäkin. Hän järkyttyi, tullen sokeaksi kirkkaudesta, ymmärtäessään, että Jeesushan oli julistanut juuri tätä Jumalan Poikaa. Oivallus merkitsi hänen elämässään tulemista ”Kristuksen taistelijaksi”.
Ja jälleen laajempaan pohdintaan, kosmillisen Kristuksen tulemiseen mystiseksi Kristukseksi meissä. Sen valon näkemiseen, joka ihmiseen on rakennettu, ajattelisin. Tulee mieleen vuosien varrelta jotkut keskustelut henkisten ihmisten kanssa koskien ns. damaskusta, mitä se merkitsi tavallisen henkisen pyrkijän kannalta. Aihe ei ollut välttämättä helppo, mutta kutsuva ja mielenkiintoinen. Ja antoisa senkin vuoksi, ettei siitä aivan teoreettisesti voinut jutella. Ihmisyyden Tunnustajissa Marttakin puhui ryhmälle usein siitä, miten henkiseen kasvuun kuuluu, tahtoipa tai ei, isompia tai pienempiä sisäisiä järkytyksiä. Mutta ne eivät ole sillä tavoin ”pahoja asioita” kuin mitä yleensä vaikeuksilla ymmärretään. Painopiste ei olekaan kärsimyksissä, vaan vanhan kuolemisessa ja itsensä voittamisessa. Mikä taas on tekemisessä sen kanssa, että kosmillisen Kristus alkaa lähestyä mystillistä Kristusta, Kristusta meissä.
Tämä kirjan toinen luku, toinen esitelmä, tuntuisi olevan ainakin näin alkupuolellaan ensimmäisen luvun syvennettyä kertausta. Loppupuolella saadaan sen sijaan enemmän uutta vahvaa evästä. Mutta se, ettei edetä kuin juna radalla kertoo sisältöjen hienovaraisuudesta, siitä, että ne asettuvat sisäkkäin ja toistensa lomaan eikä niitä voi tarkastella kokonaan toisistaan irrallisina alueina. Siirtyminen Kristuksesta meissä Kristukseen meidän puolestamme on kuin valoon piirretty viiva. Mutta se ei tee tyhjäksi kysymystä, jonka fokuksessa Ervast toivoo nyt kuulijan olevan: Millä tavalla me voimme lähestyä tuota kosmillista Kristusta? Millä tavalla kosmillinen Kristus voi tulla meissä mystilliseksi Kristukseksi? Ja hän muistuttaa, että vanhoissa uskonnoissahan se ei onnistunut päivätajuisesti, vaan se edellytti pitkän pitkää ja suuren suurta itsekasvatusta ja treenausta voidakseen astua ulos ruumiistaan ja katsellakseen näkymättömässä maailmassa iankaikkista Jumalan Poikaa, täydellistä Taivaallista ihmistä, jonka kaltaiseksi heidänkin täytyi joskus tulla. Nyt ei matka ole enää yhtä pitkä ja vaivalloinen, koska kosmillinen Kristus on lähempänä meitä. Lähempänä siksi, että nyt voidaan päivätajuisesti tässä näkyväisessä maailmassa ponnistaa ja päästä siinä näkemään Kristusta, kosmillisen Kristuksen tultua Jeesus Kristuksen kautta tähän fyysillis-eetteriseen maailmaan. Mutta kosmillista Kristusta lähestyminen tapahtuu samalla tavalla kuin aina ennen.
Käytännössä, jos nyt sitä sanaa käyttäisi, se merkitsee sitä, että ihminen seuraa jokaista (ketä tahansa) opettajaa, vapahtajaa, viisasta, tietäjää, joka on kulkenut tuon tien. Kaikkein kauneimmin ja yksinkertaisimmin asia on P.E. :n mielestä esitetty Buddhan opissa, josta hän vielä kertoo, tiivistetysti tähän tapaan: Kun ihminen tulee buddhalaiseksi, hän ensimmäisenä askeleenaan tekee tavallaan uskontunnustuksen ja lupauksen - hän tunnustaa ns. Tisaranan, joka kuuluu näin: seuraan Buddhaa oppaanani; seuraan lakia oppaanani; seuraan munkistoa oppaanani. (P.E toteaa tässä luvussa myöhemmin, ettei länsimaalainen käännös ”turvakseni” ole buddhalaisten mielestä hyvä, sillä he eivät mielenlaatunsa puolesta tunne omakseen semmoista sentimentaalista, joka tekisi ihmisen riippuvaksi toisesta ihmisestä. He haluavat kulkea oppaan, Buddhan johdolla itsensä tiellä.)
Mielenkiintoinen on kuvaus myös sitä seuraavasta vaiheesta, Pantsha Silan, pyhän nauhan otosta tai saannista, ja mitä se edellyttää. Kun pyrkijä pappien ja seurakunnan edessä tunnustaa Buddhan viisi käskyä koskien tappamattomuutta, sitä ettei varasta, siveellistä puhtautta, valheen ja kavaluuden välttämistä, päihdyttävistä aineista kieltäytymistä, ja lupaa niitä noudattaa, hän tulee buddhalaiseksi. Mitään ihmeellisiä dogmeja ei tarvita, vaan että ihminen kulkee Buddhan jäljessä, sanoo P.E. ja merkittävänä seikkana lisää: buddhalaiseksi tullut ihminen tulee myös näkemään kosmillisen Kristuksen ja aivan päivätajunnassa, koska nyt eletään aikaa Jeesus Kristuksen jälkeen. Sitä ei silloin nimitetä välttämättä Kristukseksi, vaan ehkä nirvanaksi, loistoksi ja kirkkaudeksi, jossa Buddha on ja esiintyy hänelle. Jas sitten todennäköisesti hän näkee myös Jeesuksen Kristuksen.
Hän pohtii, kysyy, kuinka me ns. jo lapsuudesta kristityiksi tulleet länsimaalaiset todellisesti voimme tulla tietoisuuteen siitä, mikä Kristus on, ja kuka Jeesus Kristus on..? Ja vastaa, tässä pelkistäen: Samalla tavalla kuin buddhalaiset itämailla. Buddhalaiset tunnustavat Tisaranan, me otamme Jeesus Kristuksen oppaaksemme. Niinpä voitaisiin Ervastin mukaan myös kristikunnassa sanoa: ”minä otan Jeesus Kristuksen oppaakseni, minä otan Jeesus Kristuksen opin oppaakseni, minä otan Jeesus Kristuksen Veljeskunnan eli Pyhän seurakunnan oppaakseni.” Ajattelijana ja lukijana nyt tuntuukin, että niin tulee käymään, vaikka suuremmassa määrinhän näin ei vielä ole.
Entä Jeesus Kristuksen oppaaksi ottaminen, mitä se tarkoittaa käytännössä? Opettaja tuo esiin: Ollaan tunnustettu Jeesus Kristus ja tämä kristillinen usko, niinpä täytyisi myös tehdä se lupaus, että ”elää hänen opetustensa noudattamisessa”. Opetusten, jotka löytyvät Vuorisaarnassa: olla kehenkään suuttumatta; olla puhdas sukupuolisesti; olla rehellinen ja yksinkertainen puheessaan, eikä luvata semmoista mitä ei voi täyttää; olla pahaa vastustamatta; rakastaa kaikkia ihmisiä. ”Jos meidän kristinuskomme täällä länsimailla ja täällä kristikunnassa keskittyisi tämmöiseen tunnustukseen, niin, minä uskon, että elämä täällä länsimailla ja kristikunnassa olisi toisenlainen, kuin mitä se on. Eivät ole kristityt täällä kristikunnassa ollenkaan tienneet, mitä kristinusko on. He eivät ole tunteneet Jeesus Kristusta eivätkä ole tunteneet kosmillista Kristusta, sillä Jeesus Kristusta ei voi tuntea, ellei tunne kosmillista Kristusta.”
Ja vähän myöhemmin: ”Kuinka voisimme tulla heti kaikista täydellisimmän luokse, jossa silmämme heti sokaistuvat, ellemme ensin vähitellen ole oppineet näkemään mitä hyvää, korkeata, kirkasta, on noissa toisissa suurissa lähettiläissä. Sen tähden tie Kristuksen luo käy tänä päivänä kaikkien vanhojen uskontojen kautta ─ jos on liikaa sanoa: kaikkien, niin ainakin suurimpien vanhojen uskontojen ─, että käsitämme, millä tavalla ihmiskuntaa on kaikkina aikoina johdettu.”

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ 2. Luku: Kristus meidän puolestamme (tarkastelua kahdessa osassa – jälkimmäinen puoli)

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ
2. Luku: Kristus meidän puolestamme
(tarkastelua kahdessa osassa – jälkimmäinen puoli)

Niin hän suuntaa huomion totunnaisiin ajatus- ja opetusmalleihin uskonnon alueella. Kysymyksiksi tässä käännettyinä näin: Onko vain yksi uskonto, juutalaisten, Jumalalta tullut ja muut ihmisten tekoa? Ainoastaan senkö kansan profeetat puhuivat Jumalan sanaa? Ja toisekseen, oliko niin, että Jumala vain antoi ensin ihmisten ”koettaa parastaan” ennen kuin lähetti poikansa?
Uskonto on Ervastin mukaan vienyt siihen, että on jäänyt "ottamatta vaarin" siitä Kristuksesta, joka ilmeni Jeesuksen kautta, ts. hänen opistaan. Eikä kristikunta ole myös juurikaan noudattanut vanhaa juutalaista uskonnonopetusta, kuten Mooseksen käskyjä. Ja toisessa kohtaa, ettei historiallinen kehitys ei ole vielä vienyt siihen, että suurenkaan lainlaatijan ilmoituksia otettaisiin kyllin vakavasti. Niinpä jo pienestä pitäen sekoitetaan moraalisia asioita. ”Miksi emme sano suoraan: meidän, ihmiskunnan, elämä on aivan toista vielä kuin mitä suuret profeetat ovat opettaneet. Silloin voisimme lisätä, niin kuin totuus on: mutta yksilöillehän profeetat ovat tämän kehityksen luoneet”.
Myös Buddhalla oli tappamattomuuden käsky, hän jatkaa, samoin ovat muutkin viisaat sen antaneet. Mutta suurina joukkoina sitä ei ole voitu noudattaa. ”Mutta pitäisi lisätä: jos joku teistä nuorukaisista on niin jalo, että hän osaa kulkea Mooseksen jäljessä, tai Buddhan - tai Kristuksen, niin kuin voimme sanoa kristikunnassa - silloin me tahdomme kunnioittaa häntä. Vaikka me tapamme toisia, sodassa esimerkiksi, me kunnioitamme semmoista ihmistä, joka voi kieltäytyä murhaamasta, joka tahtoo noudattaa mestarin käskyä.” Alhaalla olemme kaikkiaan Ervastin mielestä vielä täällä kristikunnassa. Sillä jos joku ihminen sanoo: minä en voi mennä sotaan Kristuksen nimessä, niin mitä hänelle tehdään, laitetaan vankeuteen. Ja hän tuo tässä vielä esiin, miten maailmansodan aikana tuhansia ihmisiä virui vankiloissa sen tähden, että he uskalsivat tunnustaa tahtovansa seurata jotain korkeampaa todellista moraalia.
P.E. toteaa, että ennen Kristusta oli korkein moraali ja uljuus sodassa, mutta Kristuksen jälkeen ei niin enää ole. Mestarin seuraaja ymmärtää myös sen, että jollekin toiselle, jolla ei ole tuota ihannetta ja vakaumusta, on korkeinta moraalia mennä sotaan isänmaan edestä. ”Niitä nuoria miehiä täytyy pitää miehinä, jotka osaavat kieltäytyä personallisista nautinnoista, mennäkseen vuodattamaan vertaan isänmaan puolesta. Jokainen Kristuksen seuraaja tunnustaa sen. Se on kunnian tie, joka antaa sotamiehille rohkeutta.” Hänen ajattelunsa jatkuu siitä sitten näin, että kun sotamies menee ensikerran sotaan, hän pelkää paljon, ja häntä rohkaistaan ryypyillä, jos se on mahdollista, tai uskonnollisella hartaudella sekä soitolla. Siten menee kaikki kuin sumuun. Ja sillä hetkellä, kun pitää rynnätä, hän ei tiedä mistään... Erään Saksan puolella Ranskan rintamalla olleen ruotsalaisen upseerin hänelle kertomana: ”Se on kauheata, kun täytyi virua juoksuhaudoissa, ja tuo väijyminen ja ampuminen siellä. Se on ihmiselle kauheata. Kuinka moni tuli siellä hulluksi. Kukaan siviili-ihmisistä ei aavista, mitä helvettiä se on.
Ervast puhuu sotimattomuusasiasta laajasti ja syvällisesti. Tarkasteluni sisältää vain pääkohtia, ja nekin luettavuuden vuoksi paikoin hieman eri järjestyksessä. Yritän kuitenkin olla pudottamatta lankaa. Voi myös sanoa P.E. :n ojentavan lukijalle, kuulijalle tässä melko tuhtia evästä. Mutta hän ei tee sitä ulkokohtaisesti tai itseään ylentäen, vaan itsekin läsnä ja osallisena ollen, elämänmyötäisellä tavalla. Tunnusmerkillistä henkiselle opettajalle onkin tuomitsemattomuus ja nöyryys. Onhan hän aina myös joukkokarmojen kantaja, muuntaja ja syvemmän totuudellisuuden esiin tuoja.
Tätä kohtaa huomasin todella puntaroivani: ”Kyllä mestarikin tietää ja katselee koko lailla vakavasti niitä ihmisiä, jotka sotaan lähtevät. Se on heidän karmansa, heidän koulunsa vielä, ja väärinhän olisi vedota minkäänlaiseen pelkoon tai kurjuuteen ja epämiehekkyyteen. Se olisi hirmuisen väärin. Päinvastoin, ihmisen täytyy olla miehekäs, hyvin miehekäs ennen kuin hän voi miehekkyydestä kieltäytyä, nousta rohkeutensa yläpuolelle ja kohdistaa miehekkyytensä ja rohkeutensa siihen, että tahtoo kulkea mestarinsa jäljessä.” Myös aikoinaan Martan kanssa käydyt keskustelut elävöityivät. Koskien sitä, miten paljon meillä tällä pallolla onkaan sotien muodossa ns. joukkokarmaa, juontuen jo kauan sitten alkaneesta Kristuksen opin sivuuttamisesta. Sekä omat ja yhteiset pohdinnat, mitä kaikkea sotimattomuus merkitsee arkitasolla, yksilöiden elämässä.
Kristusta, kosmillista Kristusta ja samalla Vapahtajaa Jeesus Kristusta voidaankin Ervastin mukaan lähestyä sillä tavalla, että ihminen noudattaa hänen käskyjään, sillä kosmillisen Kristuksen ymmärtäminen ja näkeminen ja Jeesus Kristuksen tapaaminen ei hänen mielestään tapahdu minkäänlaisessa tunnehuumauksessa, hysteriassa, minkäänlaisessa uskonpuuskassa, ts. ei minkäänlaisessa yhtäkkisessä heräämisessä. Edelleen hän opettaa, että Jeesuksen käskyjen seuraaminen ja noudattaminen ja hänen hengessään eläminen merkitsee, että ihminen täyttyy sillä Pyhällä Hengellä, joka Kristuksesta lähtee. Ja jatkaa vielä, epäilemättä itse kokeneena, tähän tapaan: Kun Pyhä Henki on aikansa vaikuttanut ihmisessä, puhdistanut hänet, niin hän lähestyy sitä aikaa, hetkeä ei voi määritellä milloin, jolloin hän näkee kosmillisen Kristuksen ja siinä Jeesus Kristuksen.
Niin P.E. tahtoo kuulijoiden ja lukijoiden huomaavan toisen kysymyksen, toisen puolen, ja se on - Kristus meidän puolestamme, Kristus pro nobis , ”sillä kuinka kieltää sellaista, mistä Paavali puhuu myös kirjeissään - Jeesus on kuollut puolestamme.” Ja kohta myös: ”Ettei siis puhuta ainoastaan, että hänet tapettiin, että me olimme pahoja, että emme osanneet ottaa vastaan Jumalan Poikaa, vaan myöskin siitä, kuinka Jeesus Kristus lunasti meidät kuolemallaan jostain pahan vallasta”.
Mitenkä on siis ymmärrettävä nuo Paavalin opetukset ja sanat, koskien sitä, että Jeesus on kuollut puolestamme? Ervast kysyy ja vielä näin: ”Voiko se olla vain jotain keksintöä? Onko Paavali noilla sanoillaan tarkoittanut vain aivan jotain muuta, kuin mitä hän on sanonut, vai onko hänen sanoissaan jotain todellista perää?” Vastaukseensa: "Sama kysymys on puhutellut ihmiskuntaa 1700 (nyk. 1800) vuotta. Ja että nyt huomaamme jotakin, mutta ei sitäkään ilman kokemusta, ”sillä meidän täytyy aina kokea jotakin”. Hän viittaa kahteen asiaan, jotka ilmaisevat ihmisille mitä on tarkoitettu tuolla Kristuksen lunastuksella. Niistä toisen hän nostaa nyt esiin.
Mistä siis ensiksikin on kysymys kun puhutaan Kristuksen lunastuksesta? Sen voi jokainen kokea Kristuksen kautta, näkemällä, tuntemalla ja tietämällä itsessään mystillisenä Kristuksena kosmillinen Kristus, Ervast opettaa. Siinä on silloin kysymys samasta mitä Paavali koki - Damaskus-kokemuksesta. Tähän itse toisin, että Damaskus ei käsittääkseni tarkoita mitään flashiä tms., vaan jo lähtökohtaisesti yksilöllistä ja omakohtaista silmien avautumista, kasvua ja kypsymistä ihmisyydessä. Tosin ei voi mennä luokittelemaan tai asettamaan järjestykseen minkäänlaisia kokemuksia. Ja kyllähän sisäiset silmät voivat joskus avautua ”äkillisestikin”. Ehkä niinkin, että huomaakin katsovansa kuin vähän aiempaa suoremmin henkiseen todellisuuteen. Mutta annetaan Ervastin jatkaa.
P.E. kertoo, että kun ihminen oli aiemmin tietoinen vain siitä persoonallisesta minästään, jossa eli, niin kun muutos tapahtuu, kokemus tulee, niin hänen tajuntansa nousee korkeampaan minään. Ei vähääkään niin, että hän kadottaisi personallisen tietoisuutensa, vaan sillä tavalla, että se hänelle kirkastuu, ts. hän ikään kuin personoi korkeamman minän. Ervast toteaa myös, että nämä ovat salaperäisiä asioita. Salaperäisiä, mutta eivät salaisia, lisään. ”Se on siinä minässä sitten, kun näemme nuo asiat. Ei tämä personallinen, fyysillinen silmä voi nähdä semmoisia asioita. Ei tavallinen astraalisilmä voi nähdä sitä. Voimme olla selvänäköisiä, mutta emme voi nähdä Jeesus Kristusta todellisuudessa, jollemme nouse personallisessa tajunnassamme korkeampaan minään. Se on semmoinen kirkastuksen hetki, niin kuin Paavali tässä juuri sanoo: Kristus teissä, kirkkauden toivo.”
Hän tuo tätä hienovaraista asiaa lähemmä myös esimerkin avulla. Oletan, että tilannekohtaisesti juuri heille, jotka istuivat kuulemassa hänen esitelmäänsä. Kuvauksen elävyyden vuoksi liitän sen tähän melkein kokonaan. ”Jos esimerkiksi katselemme, voimme nähdä pöydän ja pilarin tuossa, mutta samalla meidän personallinen tajuntamme ei välitä tuosta pöydästä ja pilarista, vaan nousee korkeampaan minäämme ja siinä tajunnassa me voimme huomata - tämä on semmoinen kokemus, joka tulee myöhemmin , että me olemme puetut niin kuin evankeliumissa sanotaan - häävaatteisiin. Olemme puetut kirkastuksen pukuun, vaikka olemme tietoisina tässä fyysillisessä maailmassa. Ja silloin me näemme Kristuksen, kosmillisen Kristuksen ja Jeesus Kristuksen. Ja silloin meidän tajuntamme huomaa hyvin merkillisen seikan. Tietysti ensi kerralla ei se voi ikään kuin kriitillisesti huomioida, mutta kun saamme kokea sitä, niin sitten me voimme huomata, että olemme unohtaneet kaiken pahan. Me olemme unohtaneet kaikki omat syntimme, kaikki omat heikkoutemme ja vikamme, vajavaisuutemme ja epätäydellisyytemme. Emme tiedä enää mistään epätäydellisyydestä. Emme tiedä, olemmeko täydellisiä, mutta kaikki paha on poissa meidän mielestämme ja tunnemme, että olemme kaiken saaneet anteeksi, että olemme lunastetut jollakin tavalla."
Esitelmänsä päättyy tavallaan käsitellyn aiheen ja asian tiivistykseen ja läpileikkaukseen opettajan todetessa, ettei korkeampaan minäämme nouse mitään tietoa pahasta, ei mitään tietoa epätäydellisyydestä. Ei niin, etteikö se olisi hänen mielestään aivan luonnollista, mutta koska korkeammassa minässämme on päässyt syntymään Kristus, niin siihen ei ylety mikään paha, johtuen siitä, että juuri kosmillisen Kristuksen avulla ja sen kautta olemme tulleet tietoisiksi korkeammassa minässämme. Siinä ovat ihmiset lunastettuja, nähden Isän ja tietäen olevansa Jumalan poikia, kanssaperillisiä Jeesuksen kanssa Jumalan kirkkaudessa. ”Kaikkia näitä ihmeellisiä asioita silloin tiedämme, ja silloin meille personallisesti on toteutunut tuo sana Uudessa Testamentissa ja kaikessa todellisessa kristinuskossa, että Kristus on lunastanut teidät pahasta.” ─ Mutta siinä on muutakin ja täytyy jättää se ensi sunnuntaihin, hän vielä sanoo.