Pekka Ervast: MITÄ ON USKO? II Esitelmä 8.10.1916

Edelliseen esitelmäänsä (1.10.1916) viitaten Ervast lähtee liikkeelle protestantismin ytimestä, joka kuuluu – usko yksin auttaa, tekee autuaaksi, uskossa on pelastus. Ja kysyy, mikä on tämä ”autuutus” ja mikä on pelastus, joka käsite liittyy myös teosofiaan.

Kirkossa autuudella, joka edellyttää uskoa tarkoitetaan ns. ikuista autuutta, iankaikkista elämää sekä samalla pelastumista ikuisesta kadotuksesta, hän sanoo. Teosofiassa pelastus ei koske vain jotain kuoleman jälkeistä vaikeutta, josta ei ole tietoa, vaan tätä elämää ja olotilaa, joka tunnetaan ja tiedetään; elämää, josta voi sanoa, että se on luonteeltaan jo itsessään myös kärsimystä, tuskaa ja pahaa. Mutta pelastuksella ei silloin tarkoiteta myöskään materialistisen ajattelun mukaista, kuolemassa tyhjiin haihtumista, hän opastaa.

"Pelastumisessa on kysymys siitä, että aina jotain voitamme." Niinpä jos protestantismin periaatteeseen - usko yksin autuuttaa - sisältyy elämän totuus, niin se tarkoittaa, että sen on mahdollista viedä ihminen tässä elämässä iankaikkiseen autuuteen. Silloin kysyy, mikä on se elämä, joka ihmiselle silloin alkaa? "Se on teknillisesti katsoen se elämä, joka alkaa vihkimyksessä.” Ja myöhemmin, tähän liittyen: …”ihminen on vielä oleva tässä ruumiillisessa elämässään vapaa.”

Mitä teosofisesti ajatellen sitten tarkoitetaan vihkimyksellä? Onko se jotain varsin juhlavaa ja kokonaan arkisen elämän ulkopuolelta? lukijanakin kysyy. Vastaus on löydettävissä kaikista teosofisista kirjoista, P.E sanoo. Niissä puhutaan, kuinka vihkimys nostaa ihmisen pois tästä maailmasta niin, ettei hän ole enää, kuten kristinuskossakin sanotaan, perkeleen vallassa tai ”pahan orja”. Ja jos pitää mielessään, että elämä tällä tavoin, Jumalan omana on samaa kuin mitä teosofit kutsuvat vihkimykseksi, eli uuden elämän alkua, uudestisyntymisen alkua, silloin on Ervastin mielestä syytä vielä kerran kysyä, onko sanoissa - usko yksin autuuttaa ja pelastaa - perää? Myöntävästi vastaaminen merkitsee, että se nostaa esille ja katsantoon myös vanhan teosofisen opin puhdistuksen tiestä, jonka suhteen joudutaan toteamaan, että usko todella voi ihmisen "vihkiä ja vapahtaa". Ja kysymään, millä tavalla on siis usko puhdistuksen tien veroinen, ja millä tavalla puhdistuksen tie voi ottaa uskon muodon? On kuitenkin hyvä ensin muistuttaa mieleemme mitä puhdistuksen tie on.

Ervastin mukaan siinä on kysymys välttämättömästä ihmissielun puhdistuksesta, joka pitää tapahtua ennen kuin ihminen voi tulla oman sisimmän itsensä ilmennykseksi, eli ottaa vastaan oman korkeamman minänsä. Tällä tiellä erotetaan neljä eri astetta, jotka hän nostaa nyt esiin. Esimmäinen on kyky erottaa todellinen epätodellisesta. Se on kyky nähdä, mitä elämässä on todellista ja pysyvää, ja mitä on vaihtuvaa. Tätä näkemystä seuraa toinen askel, välinpitämättömyys epätodelliseen nähden. Kolmanteen askeleeseen kuuluu, että ihmisen täytyy saada haltuunsa oma persoonallisuutensa ja kyetä hillitsemään sanojaan, ajatuksiaan, käytöstään. Hänen pitää kehittää itsessään suvaitsevuutta ja kestävyyttä. Neljäs askel on pelastumisen kaipuu, joka onkin kuin seuraus kaikesta edellisestä ja päättyy vihkimykseen.

Ervast toteaa, että myös kristinopissa on puhdistuksen tie ja sen eri askeleet selvästi esitetty, ja määritelty näin käytännöllinen uskon elämä ja sen kasvu. Ja vaikka sanonta usko yksin tekee autuaaksi on voitu käsittää myös väärin, niin kristinopin dogmatiikassa selvästi sanotaan, ettei usko ole mikään hetken lapsi. Se on vähitellen kasvava ja saavutettava sielun tila. Ja vaikka kysymys onkin Pyhän Hengen armovaikutuksesta, niin tehdään kuitenkin selvä ero tämän armovaikutuksen kasvun askelten välillä.”

Kirjassaan ”Kirkonopin teosofia”, johon P.E. myös itse viittaa, käydään seikkaperäisesti läpi kristillisen kirkon opettamaa puhdistuksen tietä. Nyt esitelmässään pääkohdin hän esittää näin: ”Ensimmäinen askel on kutsumus. Jumala kutsuu, kuten kristityt sanovat. Se on yhtä kuin viveka, todellisen erottaminen epätodellisesta. Toinen askel on parannus eli mielen muutos. Mieli, joka on rakastanut pettäviä ilmiöitä, se sama mieli kääntyy rakastamaan Jumalaa, ja se on samaa kuin vairaagja. Kolmas askel Jumalan armovaikutuksessa on kristillisen teologian mukaan vanhurskauttaminen ja se vastaa kuutta hyvettä. Neljäs askel uskon tiellä on kirkastus, ja se on samaa kuin pelastuksen kaipuu.” Ervast tuo esiin arvostuksensa niitä kristityitä teologeja kohtaan, jotka ovat alkujaan aavistaneet, mitä on uskon kasvu, ja mitä on ihmistä vapauttava, vihkimykseen valmistava puhdistuksen tie.

Mutta usko on yksi monista ”menetelmistä”, millä ihminen voi puhdistua, ja että puhdistuksen tiellä on monta muotoa, Ervast toteaa. Niitä on opetettu kaikissa uskonnoissa, eikä kristinusko ole muitten uskontojen ulkopuolella, vaan sekin tahtonut johtaa ihmisiä vihkimykseen, valoon. Lutherilaisuudessa ja kaikessa protestantismissa puhdistuksen tie kuvautuu hänen mielestään hyvin selkeästi.

Protestanttisen liikkeen alkuunpanijan Martti Lutherin elämäntyöstä ja sen merkityksestä Ervast puhui jo jonkin verran viime kerralla. Nyt hän jatkaa mm. todeten, että tämä ihminen oli todellinen ”Herran sotilas”, joka taisteli uuden ajan puolesta. Tuntien ja tunnistaen sen, että tarvittiin uutta puhdistuksen tietä, uutta ”menetelmää”, sillä vanha katolinen ei enää vastannut tarkoitustaan. Luther ei tuntenut muita uskontoja kuin katolisen kirkon, eikä voinut siis vertailla keskenään eri menetelmiä. Mutta hän voitti taistelun, tavoitti uuden menetelmän, vapauttavan uskon, joka yksin ihmisen pelastaa.

Sitten Ervast kysyy, mitä on tämä usko, mikä on puhdistuksen tien tarkoitus ja mikä on sen olemus? Teosofisen määritelmän mukaan se on personallisuuden valmistamista vastaanottamaan korkeampaa minää, hän sanoo, ja vähän myöhemmin: - Puhdistuksen tie on sitä, että ihmisen tahto herää toimintaan.

Kysymyksin ja vastauksin, ja samalla kuulijoidensa/lukijoidensa kanssa kuin vuorovaikutuksellisesti edeten hän jatkaa: - Miksi sitten pitää ihmisen tahtoa pelastusta, eikö suuri elämä sinänsä vie ja nosta vähitellen hänet päämäärään, vaikka emme itse tekisi mitään sen eteen? Vielä tarkentaen, tähän tapaan: - Jälleensyntymiseen uskovahan voi näin ajatella ja luulla, koska hän tiedostaa karman lain johtavan maailmaa niin, että saamme seuraavassa elämässä jatkaa siitä, mihin olemme tässä elämässä kehityksessä päässeet, ja ottaa vastaan entisten tekojemme seuraukset. Lisäksi voidaan olettaa, että luonnossa on tietynlainen kehityksen virta, joka kantaa meitä päämäärään, saavuttamaan kerran täydellisyyden, niin että pelastumiseksi riittää kun elää tuossa virrassa mukana.

Siihen, onko asia näin on P.E.:n vastaus ehdoton: ”Ei ole, ei ole olemassa sellaista kehityksen virtaa, joka kantaisi meitä ilman, että itse ponnistamme.“ Perustelunsa on järkeenkäypä ja kiintoisa, tässä tiivistäen:
- Se, että kuvatulla tavalla ajatellaan pohjautuu paljolti Darwinin tutkimuksiin ja keksintöihin, kuten että elämässä vallitsee laki, joka alati kehittää uusia muotoja entisten hävitessä. Sellaista kehitystä ei myöhempien tutkimusten mukaan kuitenkaan luonnossa ole, vaan on todettu luonnon edustavan konservatiivista periaatetta koettaen pysyä vanhoissa muodoissa vastustaen kehitystä. Havainto tukee salatieteellisiä oppeja, jotka sanovat, että kaikki kehitys tapahtuu ja pannaan toimeen näkymättömällä tavalla, sisästä päin. Niinpä ei ihminenkään kehity eikä pelastu, saavuta lopullista päämääräänsä, autuutta ja ihannetta, johon hänen aavistuksensa viittaa, jos hän luottaa vain luontoon, eikä hänessä pääse heräämään kehitysvoimaa, tahdon voimaa, joka vaikuttaa sisästä päin. Hän voisi kyllä luulla kehittyvänsä kun hänen sielunsa kehittyy ja hän oppii yhä paremmin tuntemaan ja havaitsemaan ulkomaailmaa, mutta henkisesti hän ei kehity siten. Ihmisen pitää itse tahtoa, että hän kehittyy henkisesti ja että hän vapautuisi kaikesta pahasta ja tietämättömyydestä, silloin jälleensyntyminenkään ei ole enää vain vanhan elämän uudoistumista eri muodoissa. Kun hän itse tahtoo tätä, silloin vasta toivon tähti alkaa hänelle loistaa.

Niin on myös uskon eli puhdistuksen tien luonne esitelmässä mielestäni havahduttava: - Ei se ole älyä eikä sentimentaalista tunnetta, sellainen on harhaanvievää. Se ei ole myöskään maailmankatsomusta, sillä se on tekemisissä järkemme kanssa. Se usko on pikemminkin tahtomme heräämistä, jolloin se on uskoa jumalalliseen rakkauteen, ja niin ollen myös tahtoa rakastaa.

Niin tullaan kysymykseen, kuinka tämä usko herää? Se on salaperäinen asia, mystinen kokemus jonka tietää vain se, joka on löytänyt ja kokenut Jumalan rakkautta, Ervast sanoo, ja jatkaa, että uskoa on aina koetettu puhdistuksen tiellä kuin herättää, (siis lopulta aina näkymättämän maailman puolelta, ajattelisin) niin että ihminen voi joutua ankarastikin työstämään sisäisesti, etsimään keinoja. Luther sellaisen keinon löysi.
Hän antaa Lutherin puhua: “Se usko herää ihmisessä, kun hän katselee Jumalan rakkautta Jeesus Kristuksessa ja näkee Jeesus Kristuksessa sen Jumalan täydellisyyskuvan, Jumalan kuvan inhimillisessä täydellisyydessä, sen kuvan, joka on elävä Kristus, joka aina on ja elää ihmiskunnan sisällä, ihmiskunnan tajunnassa ja jota ilman ihmiset eivät jaksaisi olla olemassa!”

Niinpä kun ihminen näkee, mitä Jumala meistä tahtoo, niin se täyttää hänet ihmeellisellä inspiraatiolla ihmisihanteesta, joka asetettu häneen. Kalliosta, jonka päällä voi seista. Silloin hänen tahtonsa herää olla tuon ihanteen mukainen ja uppoutua jumalalliseen rakkauteen. Siihen on silloin tullut ikään kuin raja (ajattelisin) siten, ettei hänen tarvitse alistua pahaan, ja tuskitteluja vailla saamme olla kokonaan sitä, mitä olemme.

- Elävää elämää oleva usko kuljettaa ja puhdistaa meitä. Ei muutamassa hetkessä, muutamassa tunnissa, muutamassa elämässä, mutta kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, vihkimystä kohti, kirkastusta kohti, veljien joukkoon, maailman iankaikkisten olentojen joukkoon.

Omana kommenttinani, että vaikka nämä olivat taas syvälle luotaavia ja paikoin ehkä paljonkin puntaroimista vaativia asioita niin tekstinsä tarkastelun jälkeen mieli on aina keventynyt ja vapaa. Kuin kaappeja ja komeroita siivottuaan, mutta tietenkin eri tasolla. Jotain menee aina parempaan järjestykseen, kun tunnistaa säilytettäväin arvon, ja osaa heittää pois sellaista, jolla ei ole ollut enää aikoihin käyttöä. Ajattelen myös, miten hyvin Ervastin opetukset, vuosisadan takaisetkin pohdinnat soveltuvat tähän päivään ja miten niiden paikka kuuluisikin olla yhä enemmän erilaisilla henkisillä ja hengellisillä kentillä ja elämänalueilla, selkiyttävinä ja inspiroivina anteina kuten tietysti ovat olleet ja ovatkin. Hänen henkinen tietoutensa ja kokemuksellisuutensa on suuri, ja hänen ajatteluunsa sisältyy erottamisen hengen asemesta aina kiihkoton, tutkiva, ymmärtämään pyrkivä henki, erilaisia teitä tai polkuja pitkin kulkevia totuudenetsijöitä kohtaan. Mikä mielestäni on sellaista ajantasalla olemista ja realismia, jota tänä aikana kaivataan mutta jota vielä aika paljon puuttuu.

Pekka Ervast: MITÄ ON USKO? I Esitelmä 1.10. 1916

Tästä aiheesta, mitä on usko, Ervast on puhunut kahdessa perättäisessä esitelmässään. Niistä ensimmäinen on nyt tarkastelun kohteena. Aihe ja sisältö tuntuivat melko haasteellisilta ja vaikeilta, vaikkakin vain ”tarkastelureferoinnin” tasolla lähestyttäviksi. Mutta koska kaikkea henkisyyden puolia ja perspektiivejä on elämässä syytä ja suotavaakin katsella, en torjunut kiinnostustani. Kommentoinnit jäivät nyt kuitenkin vähäisiksi jo sisällön tiiviydestäkin johtuen. Joitain ajatuksia lähti kirjoituksen jälkeen elävöitymään. Mitä on usko-esitelmän toisen osan tarkastelu seuraa myöhemmin.

Hän nostaa aluksi esiin protestanttisen kirkon sisällyttämän ainoan ja oikean kristillisyyden – uskon ja elämän, ja sen kulmakivenä olevan Lutherin opetuksen, että usko yksin tekee autuaaksi. Sekä protestantismin korostaman ja tärkeänä pitämän omantunnon vapauden vastakohtana katolisen kirkon opetukseen, jonka mukaan usko yhdessä hyvien töiden kanssa tekee ihmisen autuaaksi. Näkemykseen, että katolinen kirkko piti ihmisten omatunnot orjuudessa, ei P.E sinänsä ota kantaa. Toisaalta tulee myös vaikutelma, että teosofisena tutkijana Ervast etsii nyt kuten yleensä opetuksissaan enemmän yhdistäviä kuin erottavia tekijöitä ihmisten ja elämänilmiöiden välillä. Hän etenee tarkastelemaan protestanttisen liikkeen opetusta, jonka mukaan vain usko yksin tekee autuaaksi.

”Niin pysyvät nyt nämä kolme, usko, toivo ja rakkaus, mutta suurin niistä on rakkaus ”, Eivätkö nämä Paavalin sanat ole ristiriidassa tuon Lutherin käsityksen kanssa? Ervast esittää ja on sitä mieltä, että kysymys on ahdistanut monia, joille usko on muuttunut uskoksi joihinkin opinkappaleisiin, kuten ihmisen syntisyyteen ja ikuiseen kadotukseen. Ja jotka ovat huomanneet, kokeneet, että ihminen voi uskoa Jumalan armoon, ja olla kuitenkin kylmä, julma, ilman rakkautta. Mistä johtuu ristiriita uskon ja rakkauden välillä, ja pitääkö tällainen ristiriita yleensä olla olemassa? Hän vastaa kysymykseensä tähän tapaan:
Kun katselee henkistä elämää sellaisena kuin se on, niin ihminen voi ulkonaisesti, älyllisesti uskoa asioihin ja oppeihin, esimerkiksi jälleensyntymiseen ja karmaan, joka kerran kokonaan puhdistaa hänet, taikka sitten Jeesuksen sijaissovitukseen, joka vapauttaa hänet kaikesta pahasta. Ja vaikka nämä asiat saattavat olla tosia ja ovatkin, niin uskosta huolimatta ei ihmisen sydämessä välttämättä ole sitä rakkautta, josta Paavali puhuu.

Ervastin pohdinta etenee lisäkysymyksin ja vastauksin. Osin poimitusti ja tiivistäen näin: Onko protestantismin todellinen aate sellainen, että usko yksin tekee autuaaksi eikä sellaista rakkautta tarvita, joka ilmenee teoissa? Ne, jotka kutsuvat itseään teosofeiksi ovat velvoitetut tutkimaan, ovatko Paavali ja Luther todellakin tarkoittaneet tällaista uskoa. Vai onko olemassa muunkinlaista uskoa? Ja onko ”usko“-sanalla olemassa myös sellainen merkitys, jolloin se ei enää ole ristiriidassa rakkauden kanssa?

Ja edelleen mukaellen: - Kun tutkii Paavalin ja Lutherin opetuksia, niin huomaa, etteivät he ole opettaneet tällaista uskoa, vaan sanoneet, kuten totuudenetsijäteosofitkin, että usko on elävää. Ei siis ainoastaan älyllistä toimintaa, järjen asia, vaan elävää elämää. Sillä sellainenhan olisi kuollutta uskoa, pelkästään joidenkin oppien totena pitämistä. Silti sekin on tarpeen ihmiskunnan kehityksessä. Mutta on olemassa toisenlaistakin uskoa, sellaista, joka on rakkautta. Siitä sankarit, mystikot ja marttyyrit ovat elämällään ja opetuksillaan esimerkkinä. Eikä se usko ole kaukana yhdenkään ihmisen sielusta.

Ja vielä P.E. Lutherin opetusten pohjalta jatkaa, ettei ihmisen tarvitse spekuloida Jumalasta, elämän syvimmästä mysteeristä; hänelle riittää tieto siitä, että Jumala on rakkaus, ja että tämä rakkaus meitä rakastaa. Tämä usko ja tieto on yhdessä todellinen usko, ja se on lausuttu ilmi Jumalan nimessä, jota Jeesus käytti: Isä, ja se sisältyy myös siihen jumalkäsitteeseen, jota rukoillaan katolisessa kirkossa: Äiti.

Ervast toteaa, että sellaisenaan ei ihmisen järki heti sitä hyväksy, vaan tekee sille ensin vastarintaa. Aivan niin kuin Paavali ja Lutherkin olivat kapinoineet sitä vastaan, että Jumala oli ilmoittanut itsensä Jeesuksessa Kristuksessa. Mutta kun ihminen saa opetusta ja oppii tuntemaan elämän lakia, sitä mistä aikain viisauskin puhuu, niin hänen järjelleen selittyy, millä tavalla Jumalan rakkaus ilmenee.

Kun ihminen esim. saa kuulla karmasta ja jälleensyntymisestä ja uskoo niihin, niin hän voi huomata, miten Jumalan rakkaus näyttäytyy siinä, että ihminen, itsessään ikuinen olento, saa syntyä maailmaan uudelleen ja uudelleen, kehittyäkseen ja oppiakseen, ja saavuttaakseen kerran täydellisyyden. Paavalin ja Lutherin tavoin hänelle myös selviää sisässään, että täällä on ollut ihminen, jossa jumalallinen rakkaus on persoonallisessa muodossa astunut elävänä maan päälle. Ja että niin kuin Jeesus, Vapahtaja, rakastaa, niin rakastaa myös Jumala.

Paavali ja Luther olivat siis sisäisten prosessiensa kautta päässeet vahvaan kokemukselliseen tietoon siitä, mitä on elävä usko ja mikä on se kulmakivi, jonka päälle voi rakentaa: Jumalan rakkaus, se että Jumala on rakkaus, Ervast tähdentää. Ja jatkaa, että vaikka ihmisen järki voi todistaa tämän hänelle jo aikaisemmin, niin vapahtajaolennon, sellaisen kuin Jeesus Kristus näkeminen avaa hänelle sen, ettei ole ristiriitaa uskon ja rakkauden välillä. Silloin on hänen mielestään mahdollista ymmärtää, mitä Paavali tarkoitti sanoillaan: vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä, eikä minulla olisi rakkautta, en minä olisi mitään … Ervast: ”Hän puhuu siitä rakkaudesta, joka on Jumalan rakkaus ihmisen sielussa. Hän ei puhu rakkaudesta minkäänlaisena tunteena, haihtuvana, niin kuin kaikki tunne. Tunteet haihtuvat, mutta tämä rakkaus, josta Paavali puhuu ja johon Luther uskoo, ei ole tunnetta, sillä se ei katoa!”

Todellinen rakkaus ei asu tunteessa, se asuu tahdossa, P.E. sanoo ja syventää, tähän tapaan: - Kun ihmisessä syntyy elävä usko eli usko rakkauteen, hänen tahtonsa puhdistuu. Tuo tahto pyrkii silloin rakkauteen, joka ei ole tunnetta, vaan todellista katoamatonta rakkautta. Maan päällä on olemassa yksi inhimmillinen sielunvoima, joka vastaa tai ainakin heijastelee jumalallista rakkautta, sillä se on luonteeltaan puhdas, voimakas, kestävä ja järkkymätön. Se on äidin rakkaus. Ja niin kuin äiti rakastaa lastaan, niin Jumalakin rakastaa. Ja sitten vielä laajemmin uskon suuntaan: ”Usko ja rakkaus ovat sama asia, se on Jumala, joka ilmoittaa itsensä ihmiselle. Ja kun Jumala on ilmoittanut itsensä ihmiselle, niin että ihmisen tahto on puhdistunut, silloin ei ihminen voi muuta kuin rakastaa.”

Mielenkiintoisena syvennyksenä ja elävänä jatkumona aiheelle löytyvät esitelmän lopulla vielä Lutherin sanat, joiden sisältöä tai sen suuntaa on kyllä käynyt jo esiin esitelmässä, mutta jotka tähän kokonaisuudessaan. Niistä käy P.E. :n mukaan myös selkeästi esiin, ettei Luther erottanut hyviä töitä uskosta, vaan ne yhdistyivät yhdeksi.

”Synti ei ole paha henki, perkele, synti ei ole se paha, joka vie pois rakkaudesta, vaan se paha on uskon puute, joka on synnin seuraus. Synti itsessään on epätäydellisyyttä, se on sitä, mikä vallitsee elämässä yleensä, mikä vallitsee maailmassa. Me emme voi maailmaa muuttaa toiseksi kuin mitä se on, se on sellainen kuin se on, ja siinä vallitsee synti. Mutta se ei ole itsessään pahaa, sillä se häviää, se, mikä on todellinen paha, on se uskon puute, se heikontava omantunnon tuska, joka valtaa ihmisen, kun hän on tehnyt syntiä. Mutta jos ihminen on saavuttanut elävän uskon, niin että se usko täyttää hänen olemuksensa, niin hän kasvaa askel askeleelta, koska hän ei mistään pahasta tiedä. Ja siksi hän langetessaankin ei voi syntiä tehdä, koska hän näkee siinäkin Jumalan rakkauden, ja sen tähden tämä elävä usko on ainoa, joka vapauttaa. Tämä usko on alinomaista toimintaa, se on suurin hyvä työ, minkä ihminen voi tehdä.“ - ”Tämän portin kautta ovat kulkeneet kaikki mystikot ja viisaat, ja sen tähden jokainen ihminen voi kulkea heidän jäljissään”, Ervast itse vielä lisää.

Pekka Ervast: IHMINEN JA KOHTALO Esitelmä 1.4.1918

Ervastin mielestä kaikki ihmiset, myös materialistit, uskovat kohtaloon. Sen tähden, että he uskovat mekaanisessa luonnossa vallitsevaan syyn ja seurauksen lakiin, siihen, että kaikilla asioilla on jokin syy ja kaikilla asioilla on jokin seuraus. Mutta vähänkin syvemmin ajatellen on helppo nähdä tuon lain vaikuttavan myös yksilön elämässä. Myös historiallinen kehitys aivan kuin punoutuu joistakin langoista osoittaen, ettei mitään maailmassa tapahdu syyttä. Hyvässä taloudellinen asema oleva kansa nousee suuremmalla voimalla mahtavaan asemaan. Kun se näin vaurastuu, silloin on henkisillä kyvyilläkin mahdollisuus ilmetä. Mutta myös toisin päin, ajattelisin. Kohtalo on joka paikassa vaikuttamassa. Mihin kansaan ihminen syntyy, hän ottaa osaa sen kansan elämään. Mutta voiko ajatella, että kohtalo on myös jollain tavoin sokea?

Siihen P.E sanoo, että kohtalo on tosiaan sokea siinä mielessä, ettei se katso yksilöihin silloin kun tarkastellaan elämää materialistiselta kannalta. Se on määrännyt mihin olemme syntyneet kertomatta, miksi meidän täytyi juuri näihin oloihin syntyä ja mikä kohtalo siinä oli. Niinpä yleensä sanotaankin, että se oli sattumaa. (Tässä tulee mieleen: mikäli ihmistä ei ajatella vain biologisena tuotoksena, vaan uskotaan hänellä olevan minuus, sielu tai muu vastaava kehonsa lisäksi) ”Mutta kun me asetutaan sille kannalle, että on olemassa tajuntaa, että on olemassa henkeä, silloin täytyy kysyä: eikö kohtalollakin ole siveellistä (tarkoituksellista, opastavaa, avaavaa jne.) merkitystä? Ei suinkaan se ole vain sokea asiain kulku?”

Millä perusteella ihmisen syntymisellä tiettyyn maahan on sitten jokin tarkoitus ja sisältö? - Koska ihmisen sisäinen henki pukeutuu ihmismuotoon täällä maan päällä, niin tänne ei heitetä sattumalta elämään ilman mitään järjestystä. Täytyy olla järjestelmä minkä takia kaikki tapahtuu niin kuin se tapahtuu, ja samalla myös ihmisen kehollistumilla täytyy olla keskinäinen yhteys ja keskinäinen syy. Ja juuri sen tähden on kohtalokysymys niin tärkeä, koska totuudenetsijöinä ajattelemme sitä jälleensyntymisen kannalta. Niinpä kohtalo muodostuu meille myös kysymykseksi karmasta.

Pohdintansa jatkuu: Onko olemassa semmoista lakia, joka ei ainoastaan vaikuta koneellisesti, vaan joka vaikuttaa siveellisellä tavalla ihmisen elämässä? Onko olemassa sellaista karmaa?
Kahteen suuntaan menee vastaus tähän , hän toteaa. Toisen mukaan sellaista karmaa ei ole. Toinen äärimmäinen käsitys sanoo, että kaikki asiat ihmisen elämässä, luonteemme mukaan lukien on karmaa, syytä ja seurausta jostain menneestä elämästä, ja koska ihminen on tulos menneisyydestään ja itsensä luoma, siitä seuraa, että kaikki mitä ihminen tekee on jo edeltä päin määrätty. Puhutaan vain kohtalosta, sallimuksesta tai Jumalan tahdosta.

Sellainen karma-käsitys ottaa P.E.:n mielestä ihmisiltä pois kaiken aloitekyvyn. Länsimailla onkin tällaisesta karma-uskosta varoitettu. Huolimatta siitä, että on paljon eteviä ajattelijoita, ns. deterministejä, jotka sanovat: me olemme tutkineet ihmistä, mutta emme ole löytäneet hänessä mitään tahtoa. Ihmisessä ei ole tahtoa; hänessä on vain ajatuksia ja tunteita, ja hän toimii niitten kautta. Se on kyllä loogista, P.E.sanoo, mutta näkemys ei hänelle riitä. Hän käsittelee asiaa, tähän tapaan:

Ihminen, joka ajattelee ja etsii totuutta ei tyydy olemaan kysymättä elämältä mitään. Hän tutkii myös itseään, avoimesti ja rehellisesti. Ja huomaa jotakin tutunomaisuutta itsensä ja olosuhteittensa välillä. Ainakin hän kokee, etteivät ne ole hänelle vieraita. Vaikeat olosuhteensakin hän tunnistaa jollain tavoin kuuluvan hänelle ja häneen, ja että juuri siinä hänen täytyy ponnistaa eteenpäin. Eikä hän voi olla lainkaan varma, eikö itsessä ole syytä, tai että olisi turhaan kärsinyt. Syitten näkeminen toisissa tai pelkästään ulkoisissa tekijöissä ei saa häntä ainakaan pitkään rauhalliseksi. Tämä hiukan hämmästytti: ”Korkeintaan hän voi sanoa, ettei ole pyytänyt syntyä tänne maan päälle.” Ja kiintoisa on tähän selityksensäkin: - Kun ihminen huomaa, toteaa, sen olevan kohtalon tai jumalan, joka hänet tänne maan päälle järjesti, niin hän alkaakin syyttää häntä siitä, jos on huonosti. Ja sitten aina useammin ja enemmän. Ja se vaikuttaa ihmiseen rauhoittavasti.

Opetuksensa jatkuu: - Mutta pitkittyessään tämä menettely ei rauhoita eikä auta. Kuin luonnostaan ihminen kysyy - miksi hän on heittänyt meidät tänne maan päälle? Ja kun hän näin kysyy hänen ajattelunsa jo hipoo jälleensyntymistä ja karmaa, luulisin. Ja Ervastin sanoin: ”Me voimme näet ajatella, että Jumalalla oli ehkä se syy, että hän sanoi meille olleen välttämätöntä syntyä tänne maailmaan. Ja ehkä hän sanoi, että meissä oli jokin syy: meidän menneisyydessämme oli jotakin, joka sen vaikutti. Me voimme nyt huomata, että meidän menneisyydessämme saattoi olla jokin syy siihen, että me olemme nyt niin kuin olemme. ”

Tähän päästyään ihminen ymmärtää jo toisella tapaa karmaa ja jälleensyntymistä, hän jatkaa. Ja tahtoo nyt valaista karman luonnon osatekijöitä. Niitä on hänen mukaansa kolme. Yksi on jo esitelmän alussa mainittu syyn ja seurauksen eli karman laki. Kaikella mitä ihminen tekee, sanoo ja ajattelee on seurauksensa. Se määrää mikä on hänen kohtalonsa tulevassa elämässä. Kuten myös sen, mihin kansaan kulloinkin syntyy. Jos me esimerkiksi rakastamme tätä kansaa ja tavallaan elämme koko elämämme sen puolesta, karma antaa taas syntyä takaisin. Ei ehkä suoraviivaisesti, voi olla välillä muualla kokemuksia saamassa, mutta rakkauden elävöittäminä saatetaan ohjautua tänne taas jälleen..

Tämä karma, joka näin aiheutuu, tyhjentyy ihmisen syntyessä, hän opastaa. Uudessa persoonallisessa elämässä ihminen on puhdas lehti, johon saadaan kirjoittaa. Mutta uutena ihmisenäkin tunnemme vastuuntuntoa. Se johtuu karmastamme. Entä mitenkä tähän puhtaaseen lehteen kirjotetaan? hän kysyy. ”Ei siihen voisikaan kirjoittaa, ellei ihminen olisi tahdolla varustettu olento, ellei hänellä olisi minuutta. Ja minuus merkitsee, että hänellä on tahto, ja että hänellä on itsenäinen minä. Mutta jos ihminen olisi kone, jos hän olisi vain tunteitten ja ajatusten tulos, silloin hän ei tarvitsisi mitään minää. ”

Hän ottaa nyt uudelleen esille väitteen, että ihminen olisi vain ajatuksia ja tunteita. ja osoittaa sen paikkansapitämättömyyden. ”Me emme ole vain eläimiä”, hän sanoo. Tähän väliin: Sanonta, että jotkut ihmiset elävät vain ajatuksilla ja tunt eilla ei arkisujuvuudestaan ja käyttökelpoisuudestaan huolimatta ole ollut minusta kaikenkattava eikä vakuuttava. Edelleen P.E.: paikoin poimien: ”Jo aineellinen kulttuuri osoittaa, ettei se ole vain ”koneellisten” voimien aikaansaama, vaan jossa on tarvittu ihmisen tahtoa. Suurten keksintöjen kohdalla sisäinen halu, tahto päästä asioista perille ja tehdä järjellistä työtä on mennyt ulkoisen pakon edelle. Tässä juuri esiintyy ihmisen vapaus, että hän on yksinkertaisesti tahtonut keksiä jotakin.”

Ervastin mielestä tahto ei ole ollut kuitenkaan meissä valmiina, vaan se on jotakin, joka meissä kasvaa. Vähemmän kehittynyt ihminen on kokoamus tunteita ja ajatuksia, eikä hän juurikaan harkitse mitään. Kehittyneemmät ihmiset sen sijaan punnitsevat tekojaan. Heidän toimintansa on luotettavampaa, arvattavissa. Mutta hän mainitsee myös tahdon voiman vaaroista, viitaten suuriin valtiomiehiin, jotka saattavat pitää toisia ihmisiä aivan kuin leikkikaluina. ”He näkevät terävällä silmällään, mitkä ovat heidän heikot kohtansa. Siten he käyttävät heitä hyväkseen, itsensä orjiksi, omiin tarkoituksiinsa.

Mutta tahdosta ilmiönä, voimana ja karman osatekijänä P.E. vielä toteaa, että sitä myötä kun se kasvaa ja kehittyy kasvaa myös ihmisen vapaus ja mahdollisuus kuin edeltäpäin laskien toimia, ja tavallaan näin määrätä itsensä yli. Ja tämä tahto tekee hänelle mahdolliseksi kirjoittaa puhtaaseen lehteen.. Se, kuinka kehittynyt tämä toinen tekijä, tahto on, myöskin määrää, kuinka todellista tämä kirjoittaminen on.

Mutta on olemassa vielä kolmas karman tekijä, Ervasti opastaa. Jotakin tapahtuu, odottamattomasti, seikkoina, joista ei voi sanoa, että ihminen vapaana olentona olisi laittanut sellaiset voimat liikkeelle, jotka ovat aiheuttaneet nuo tapaukset. Joku saa yhtäkkiä suuren perinnön, ihminen äkkiä alkaa rakastaa jotakin henkilöä tai kaikki hänen omaisensa kuolevat. Mikä on siveellinen tarkoitus näissä äkkinäisissä tapauksissa, onko se sokeaa sattumaa vai kuuluvatko ne karmaan?- Kyllä, ne kuuluvat karmaan, P.E vakuuttaa. ”Tässä on kolmas tekijä, joka vaikuttaa karman aikaansaamisessa. Tuo kolmas tekijä on ihmisen sisäinen sielu; hänen korkeampi minänsä”. Hän viittaa luentoihinsa kuolemasta, kuolemattomuudesta ja elämän kirjasta. Sekä kiirastulesta ja sen jälkeisestä taivastilasta, jossa hän syntyy kaikkeen siihen hyvään mikä hänessä on.

Kiinnostavasti opettaja kuvaa myös ihmisen sisäisen minän puhetta itselleen ennen jälleensyntymistään. Kuinka se kertoo oppineensa mikä on pahaa ja haluaa sitä nyt välttää. Sekä kiitollisena ymmärryksestään oppia nyt tekemään hyvää, kartuttaen sitä maailmassa. Tähän liittyen Ervast tahtoo vielä tuoda esiin, ettei synnyttyään ihmisellä ole muistia edellisestä elämästä eikä taivaselämästä, mutta hänellä on kuitenkin sellainen tunne, että se ja se on pahaa, ja sitä on vältettävä. Tämä tunne ilmenee elämän kuluessa ihmisen omanatuntona. Saattaa kuitenkin tapahtua niin, että ihminen unohtaa sen läksyn, ja hän ajaa itsensä uudelleen entiseen haitalliseen tai pahaan..

Mutta voi sattua tapaus, joka herättää hänet. Häntä saattaa kohdata jokin suru tai onnettomuus. Hän voi myös kadottaa koko omaisuutensa. Sellaiset tapaukset voivat herättää omantunnon, ja ihminen ymmärtää mistä ja mistä hänen täytyy nyt todella päästä. Sillä jo hyvään pyrkimys antaa ihmiselle uutta voimaa, ja kuoleman jälkeen se, kuten on sanottu, lisääntyy tuhat kertaa.

Entä tapahtuma, jossa ihminen rakastuu toiseen ensi silmäyksellä ? Kun ihmisestä tuntuu kuin hänen ja tuon toisen välillä olisi jokin vanha side. ”Siinä paljastuu rakkauden mysteeri. Rakastavat tulevat taas yhteen.” Kauniisti hän asiaa kuvaa, vedoten kuulijain sydäntietoisuuteen ja kauemmaskin. ”Rakkauden salaisuus on luomisessa, hän sanoo. Mutta ihmisten rakkaus ei ole ainoastaan nyt tullut. Jos rakkaus on tunteissa, ajatuksissa ja tahdossa, niin silloin heidän rakkautensa, vaikka se ei loisikaan jälkeläisiä, se luo kuitenkin näkymättömässä maailmassa lapsia. Nämä lapset ovat heidän ajatustensa tuotetta. Jos nämä lapset ovat kylliksi voimakkaita, hyvin kauniita ja ihania, niin heidän ikänsä on melkein ääretön. Silloin on rakkaus noiden kahden ihmisen välillä kuolematon. Ja kun he kuolevat ja syntyvät uudestaan, niin he tulevat samaan aikaan maan päälle, ja heidän lapsensa näkymättömässä maailmassa vetävät heidät toistensa luo. Ja ne lisäävät heihin kaikkea hyvän voimaa.” Kuin tuodakseen asiaa lähemmäs tietoisuuksiamme opettaja kysyykin, millä tavoin karma vaikuttaa, kun se tuo meille onnellisuutta, tai kun se tuottaa meille jonkin suuren ilon?

Hän lähtee vastauksessaan siitä, että vaikka emme eläkään ”koneellisessa” maailmankaikkeudessa kaikessa on sisäisen tajunnan aikaan saama järjestys, järjellinen elämä. Samalla tavoin kuin koneellisuus on suuremman järjen ja viisauden aikaan saama. Karman toiminnassa on aina järjellisyyttä, sillä ihmiskuntaa ohjaa viisas, jalo ja ylevä tajunta, joka osaksi on Jumala, osaksi monenlaisia viisaita olentoja. Ne viisaat olennot saattavat aikaan rohkaisevia, onnellisia ja kohottavia tapauksia meidän elämässämme. Mutta ne ovat karmallisia siinä merkityksessä, että ne aiheutuvat meidän luonteestamme.

Ja vielä hän muistuttaa, että me emme ole jätetyt oman onnemme varaan, mutta ei niin että joka askeltamme vartioitaisiin. Saamme taistella ja saamme myös erehtyä… ”Mutta kuitenkin silloin tällöin on kuin Jumalan käsi ulottuisi meihin asti. Sellaisia huomioita voimme tehdä elämässä. Ja silloin saatamme uskoa, että on olemassa rakastava Isä, joka meistä huolen pitää. Mutta meidän uskomme on muodostuttava tieteelliseksi. Se ei saa olla enää vain pelkkää lapsen uskoa.”

Pekka Ervast: KANSAKUNNAN ITSENÄISYYS, Esitelmä 16.5.1915, jatkoa (3) tarkastelun päätösjakso

Ervast tähdentää, että luodakseen aatteellista kulttuuria kansa tarvitsee jonkinlaista vapautta ja jonkinlaista itsenäistä kansallista elämää. Onkin ihmeellistä ajatella miten pitkiä aikoja kansojen kehitys nykyisilleen on vienyt ja mitä vaiheita vaatinut.

Ervast opettaa, että kansojen kehitys tapahtuu vaiheittain ja erilaisten prinsiippien mukaan. Nuo prinsiipit eli käyttövälineet vaikuttavat myös ihmisen kehityksessä. Ne ovat fyyysinen ruumis, tunneruumis, ajatusruumis ja kaikkein korkein.
Aluksi eletään aivan kuin fyysisessä ruumiissa. On vain yksi yhteiskuntaluokka, joka taistelee luontoa vastaan olemassaolonsa puolesta. Vähitellen alkaa erottua ihmisiä, joiden tunteet ovat voimakkaampia ja jalompia kuin toisten. Myös rakkaus kehittyy saaden kauniimpia muotoja. Nämä ihmiset muodostavat aivan kuin jalomman osan tuosta joukosta. Siitä joukosta nousee vähitellen johtajia. Ja vasta pitkän ajan kuluttua saattaa tästä kansasta, joka on ennen ollut alkuperäisellä kannalla, muodostua sivistyskansa, johon on muodostunut aivan kuin tiettyjä ihmisluokkia. Yksi vastaa fyysistä ruumista tehden välttämättömät ruumiilliset työt tässä näkyvässä maailmassa.

"Sitten on muitakin kansanluokkia. On luokka, joka vastaa ihmisen tunneruumista. Voisimme sanoa, että sotaväki ja sitten kauppamiehet ja koko virkamiehistö vastaavat ihmisen tunneruumiista, johon on aina yhdistetty jonkinlaisia ajatuksia. Nuo kansanluokat vastaavat ihmisen tunneruumiista sen tähden, että meissä ilmenee ensiksi, mitä kansa kulloinkin himoitsee, mitä se kulloinkin haluaa ja tahtoo. Mutta sitten on niin sanoaksemme korkein luokka, joka vastaa ihmisen ajatusta. Sen tehtävänä on varsinaisesti ajatella, palvella taidetta ja kulttuuria."

Hän huomauttaa vielä että edellisessä kuvauksessa on kysymys jonkinlaisesta "ihanteellisesta tapauksesta", että me saisimme kuvan siitä, mitenkä asiat ovat todellisuudessa. Kuitenkin elämä aina näyttää vähän toisenlaiselta. Tyypilliseltä kannalta katsoen, hänen mielestään, aina on kuitenkin vähimmin kansassa niitä, jotka suorastaan osaavat ajatella, jotka suorastaan osaavat luoda tieteellistä tai taiteellista, tehdä henkistä työtä ─ ne ovat tässä näkyvässä maailmassa kansan ajatusruumis. Ja jatkaa, ettei kansan ajatusruumis voi tulla näkyviin tässä fyysisessä elämässä ennen kuin kansa on siksi suotuisissa olosuhteissa ulkonaisesti, että se ─ samoin kuin yksilö ─ voi myöntää aikaa ja huomiota henkisille kulttuuriarvoille.”

Mutta asiat eivät kulje aina ihanteellisesti eivätkä suoraviivaisesti, kuopat ja mutkat ovat historiallinen välttämättömyys.

Ervast puhuu realistisesti, tähän tapaan: Alkaessaan pyrkiä itsetietoon ja itsenäisyyteen, alkaessaan tavoittaa itseään, hairahdutaankin kaikenlaisiin himoihin ja haluihin, ikään kuin juovutaan..Pyritään valtaan, valloittamaan toisia maita ja kansoja, sortamaan nauttiakseen siitä, että ollaan niin suuria, mahtavia ja ihmeellisiä… Mutta se on kuitenkin jokaisen kansan turmio - lyhyt historiallinen aika ─ ehkä satoja tai tuhat vuotta ─ niin kansa häviää näyttämöltä ainakin vaikuttavana voimana.

Hän nostaa esiin kautta historian näkyneen ilmiön,
kansallisuusaatteen nurinkurisen puolen - jokainen kansa uskoo olevansa se oikea Jumalan kansa, valittu kansa. Mutta hän uskoo siihen, että samoin kuin ihminen pyrkiessään itsetietoisuuteen, yrittäessään olla oma itsensä, lopulta, kun hänen etsimisensä on rehellistä, todella löytää sellaisen itsensä, joka pysyy ja joka on aivan toisenlainen, kuin mitä hän on luullut,. Tosin historian näyttämöllä ei Ervastin mielestä ole nähty kansaa, joka sillä tavoin olisi tullut itsenäiseksi. Mutta se ei vähennä pyrkimyksen merkitystä, sillä kansat, samoin kuin yksilöt, ovat jälleensyntyviä. Kansa, joka muodostaa kokonaisuuden, saattaa kuolla pois, kun se ei tuossa muodossa päässyt itsetietoisuuteen, ja ruumistua joskus tulevaisuudessa toiseen kansaan elääkseen siinä uudestaan pyrkimyksensä Jumalaa kohti.

Ja niin tullaan taas tuohon alun kysymykseen kansan itsestä, mutta kuin syvemmässä asteessa tai korkeammassa potenssissa kun opettaja kysyy: "Eikö sitten kansoilla ole sisäisempää itseä kuin ainoastaan se persoonallisuus, mikä ilmenee kansan ulkonaisessa elämässä, sen ajattelevissa, sen tuntevissa ja toimivissa yksilöissä? "

Ervast opettaa: Se jokin sisäinen, todellinen itse siellä takana aivan kuin odottaa, että kansa persoonallisuutena kääntyisi sen puoleen. Kansan todellinen itse on sen sisäisin olemus, sisin minä, joka käyttää kansan ajatus-, tunne- ja fyysistä ruumista omana ruumiinaan. Se on korkea ja kaunis olento, kansallishaltia eli suojelushenki, olentoryhmä, vaikka sen ryhmän kyllä yksi olento sulkee syliinsä. P.E.n kirjasen ”Suomen kansallishaltia”- mukaan tämä näkymätön enkeli on myös kaikkien toisten kansojen veli ja Jumalan palvelija.

Ja sitten toinenkin kysymys kantautuu elävänä ja määrätietoisena reilun sadan vuoden takaa: Millä tavoin kansa voisi oppia tuntemaan tämän sisäisen itsensä, mitenkä kansa voisi kääntyä sen puoleen?- Samaa tietä kulkien kuin yksilö kääntyessään oman sisäisen itsensä puoleen, kuuluu vastaus. Eräs kohta sillä tiellä on nerous ja lahjakkuus.
.
Tässä lukijana pysähtyy taas kuulostelemaan, miten ymmärtää oikein nuo sanat, nerous ja lahjakkuus.. Eikö pitäisi puhua paremminkin suvaitsevaisuudesta tai lempeydestä...Niin, kyllä. Ja niistä puhutaankin. Ja Ervast tietää kyllä mistä puhuu. Mutta tahdon kuitenkin sanoa, ettei teosofiassa alleviivata "älyä", ainakaan sellaisena kuin se nähdään alemmassa kolminaismaailmassa. Eikä pyritä asettamaan ihmisiä muutenkaan paremmuusjärjestykseen. Ja äly, se on todellisuudessa laaja käsite, ja salaperäinen, tiedemiestenkin mukaan. .

Sanat ovatkin ihmeellisiä, jos katsoo vain niitä. Ja kuitenkin juuri niitä pitää katsoa, ja kuunnella. Mutta niillä saattaa olla useita merkityksiä riippuen asiayhteydestä, ja monista eri tekijöistä. En laajenna kuitenkaan nyt siihen suuntaan. Tarkennan vain, että Ervast puhuu ihmisen ja kansan sisäisestä itsenäisyydestä ja sisäisestä neroudesta, joka siinä on silloin aina mukana. Siitä inspiraation ja sopusoinnun lähteestä, joka välillä aivan kuin lahjana, mutta kuitenkin ponnistusten tuloksena pilkistää pilvennurkalta myös yhteiseen tajuntaamme. Mutta suotuisassa tapauksessa saattaa myös valua yhtäjaksoisemmin henkisen tien kulkijoiden polkua valaisemaan. Mielestäni nerous ja lahjakkuus on kuin tuhatteräinen kukka, ja sen ilmennys on aina sekä uskon että myös tahdon asia. Ervastkin sanoo: ”Kansakin voi pyrkiä sisimmän itsensä tuntemiseen sillä tavoin, että se antaa nerokkuudelle ja lahjakkuudelle mahdollisimman paljon tilaisuutta ilmetä.”

Eräs keino kansamme sisäisen itsen tuntemiseen Ervastin mukaan olisikin, että koettaisimme valmistaa tilaisuuksia lahjakkaille olennoille viemään kulttuuria eteenpäin. Tietäen, että he ovat kansamme sisäisen itsen suojeluksen alaisia. Se merkitsisi ennen muuta tieteen, taiteen, kirjallisuuden, kulttuurin arvostamista. ”Vain siinä määrin kuin kukin meistä Suomen kansan yksilönä tuntee sisässään panevansa arvoa kaikelle henkiselle suuruudelle, neroudelle ja lahjakkuudelle, älylle, kaikelle kulttuurielämälle, kaikelle todelliselle suuruudelle, vain siinä määrin me valmistamme kansallemme kulttuuritulevaisuutta, ja ainoastaan siinä määrin me kutsumme luoksemme sellaisia lahjakkaita neroja, korkeita olentoja, jotka voivat rikastuttaa meidän älyllistä ja henkistä elämäämme.”

Kun ajattelee nykypäivää, niin voi todeta Ervastin toiveen ehkä jossain määrin myös toteutuneen. Tämäkin asia ja aihe on kiintoisa ja pohdittavaksi tässä kovin laaja. Mutta kyllä Suomen kansan sisimpiä tuntoja ja arvoja, tahdonkin myös sanoa
- kalevalaisen viisauden valojuovia - nousee esille lukemattomissa hengentuotteissamme. Erityisen tärkeitä ovat mielestäni sellaiset tieteen ja taiteen saavutukset, jossa korostetaan ihmisyyden, veljeyden ja rauhan merkitystä. Vaikka ei aina niin suoraan, teoksen luonteesta johtuen, mutta kuitenkin siten, että se puhuttelee syvemmin ja herättää vastaanottajasssa tuon suuntaisia tuntoja ja ajatuksia.

Toinen keino, ja ehkä varmin, Ervastin mukaan, koskee koko kansaa, ja lähtee siitä, mitä Jeesus on yksilöllisille ihmisille opettanut; millä tavoin tulisi elää ja kuinka rakastaa lähimmäisiään kuin itseään. Tämä toinen keino kansan ollessa kysymyksessä merkitsisi sitä, että kansa, noustessaan itsetietoisuuteen, näkee, kuinka kaikki kansat ovat veljiä ja kuinka kaikkien kansojen yläpuolella ja takana on isä Jumala, suuri yhteinen elämä, jota meidän ennen kaikkea tulee palvella. ”Tällainen kansa ei koskaan voisi ajatella esimerkiksi lähtevänsä sotaan toista kansaa vastaan, koska jokainen kansa on sen veli ja saman Jumalan lapsi, se tarjoaisi vain veljeskäden jokaiselle kansalle, se ei siis voisi hyväksyä mitään sortoa, vielä vähemmän itse sitä harjoittaa, sen kansan sydän olisi vain täynnä rakkautta, myötätuntoa ja sääliä.”

Lukijana ja totuudenetsijanä koen, että esitelmä loppuaan kohden yhä tiivistyy. Kun Ervast kysyy, kuinka me elävät Suomen kansalaiset voisimme tulla kansamme sisimmän itsen tuntoon ja voisimme siis oppia olemaan oma itsemme, hän empimättä vastaa: Siten, että meidän kansamme kaikki jäsenet tulisivat teosofeiksi. "Silloin se tietäisi kansana elävänsä niin, että vaikka se oltuaan aikansa, tuhansia vuosia, tässä maassa, ─ niin jos se tämän nykyisen näkyvän elämänmuodon sitten jättäisi, se itsetietoisesti siirtyisi jonkin muun kansan keskuuteen ja jatkaisi ihmiskunnan nostamista ja kohottamista henkisesti,"

Ervastin mielestä kansamme oli tuolloin, vuonna 1915, mutta tarkoitti kenties ajallisesti laajemminkin, hyvin merkillisessä vaiheessa. Hän sanoo, että halutessaan kansa olisi saattanut nousta todelliseen tuntoon korkeammalla tavalla kuin ehkä mikään muu kansa historian kuluessa. Ja lisää, ettei sanoillaan lainkaan imartele kansaamme, eikä ole myöskään kiihkokansallinen. Hänen mielestään kansamme oli aivan kuin jälleen syntynyt kansa. Kulttuurielämää ennenkin elänyt ja pimennon jälkeen taas noussut. Takana myös sodat ja valloitukset. Niihin väsynyt, turhuutena ne nähnyt, niistä tarpeekseen saanut. Sen vuoksi sen ei tarvitse nousta ulkonaiseen mahtavuuteen.

Alkanut sen sijaan "synnyttyään" luoda uudestaan kulttuuria, mutta voisi nousta korkeampaan, ihmeelliseen itsetietoisuuteen ja luoda korkeampaa kulttuuria. Sellaisessa kohdassa kansamme oli Ervastin mukaan kehityksessään. Ja hän sanoo nähneensä jo vuosikausia, aivan selvästi kymmenen vuotta, ja sitä ennen jo kuusi vuotta minkälainen tulevaisuus meidän kansallamme voisi olla. ”Ja uskon aivan niinkuin J. V. Snellmankin, että tällä kansalla on tulevaisuus edessään. Mutta minä myös aivan selvästi tiedän, mikä on se epäkohta, joka on esteenä sille, että meidän kansamme voisi palvella todella hyödyllistä tulevaisuutta, voisi todella luoda kulttuuria ja auttaa ihmiskuntaa eteenpäin tässä vaikeassa taistelussa tällä maapallolla. Ja tiedän myös, että on vaikeuksia, suuria vaaroja edessä.”

Ja edelleen intensiivisesti:
”Suomen kansa on paljon kärsinyt. Se on pitkin vuosisatoja tehnyt työtä, raatanut ja ponnistanut, sen vuoksi se ei ehkä lankea mihinkään suoranaiseen ylellisyyteen ja himolliseen raakaan elämään, niin kuin kansat voivat tehdä ja niin kuin Peer Gynt elämässään teki. Mutta sillä on ainakin se mahdollisuus edessä, että se lankeaa tylsyyteen, että se kadottaa näkyvistään aatteet ja ihanteet, hengen. Se voi langeta sellaiseen aineelliseen tylsyyteen, ettei se mistään muusta välitä kuin jokapäiväisestä leivästä ja jokapäiväisistä huvituksista.”

Mutta Ervast uskoo kansamme voittavan tämän vaaran ja pääsevän kulkemaan sellaista merkillistä tulevaisuutta kohti, jota ei yksikään voi vielä aavistaa.

Pekka Ervast: KANSAKUNNAN ITSENÄISYYS , jatkoa (2) Esitelmä 16.5.1915

Ei ole vaikea huomata Ervastin inhimmillinen, osaa ottava asenne kaikkia köyhyydessä ja kurjuudessa eläviä ihmisiä kohtaan. Hänen suhtautumisensa sosialistiseen liikkeeseen on mielestäni myös määrätyllä tavalla empaattinen.

Ei siis ihme, että ihmisryhmien kokemukset keskinäisestä yhteisyydestään, välimatkojen lyheneminen ja tiedon kulun nopeutuminen, köyhyyden ja kurjuuden poistamisen tärkeys, ajatus veljeydestä sekä ihmiskunnasta yhtenä suurena kansallisuutena olivat Ervastin mielestä ”järkeviä” seikkoja, jotka oli syytä ottaa huomioon myös sen sosialistisen näkökannan ymmärtämiseksi, oikeuttamiseksi, että kansojen ns. yksilöllisyys olisi ohimenevä, haihtuva asia. Se ei kuitenkaan ole hänen näkökantansa, kuin eivät muutkaan materialistis-sosialistisen maailmankatsomuksen äärimmäiset johtopäätökset. Kuten uskontojen, erilaisten valtiomuotojen, tapojen jne jääminen menneisyyteen, ja että ihmiset muuttuisivat tulevaisuudessa yhä enemmän ”yhdennäköisiksi”, samankaltaisiksi.

Kuulijoiden ajattelua virittävin kysymyksin ja vastauksin hän lähtee näitä asioita edelleen tutkimaan ja selvittämään. Poimitusti, yhdistellen siitä näin:

Henkiseen elämään luottava uskoo ja tietää, että ihmisessä piilee jokin kuolemattomuus. Niin kuin yksilö ei kansakaan ole vain hetkellinen haihtuva ilmiö. Tuo kuolemattomuus ei ole vain samaa kuin kansan sielun kaikki ilmennykset, vaan sellainen, joka on ja säilyy sen takana.

Tullessaan todelliseen itsetuntoon ihminen ei saata kieltää omaa persoonallista erikoislaatuisuuttaan. Ihmiset tulevat aina sen säilyttämään, kehittyivätpä he kuinka korkealle tahansa. On rikkaus, etteivät he ole toistensa kaltaisia, ”yhdenmallisia”, vaan kaikkine puutteineenkin juuri erilaisia. Juuri se auttaa meitä näkemään myös ihmisessä piilevän jumalallisen, kuolemattoman siemenen, joka ilmenee hänen persoonallisuutensa kautta.

Päästäkseen todelliseen itsetuntoon ihminen saattaa käyttää vain kaikkia niitä voimia, mitkä ovat hänessä, muuttamalla, nostamalla ne niin sanoaksemme korkeammalle tasolle. Sama pätee myös kansaan. Ei kansa opi tuntemaan itseään, jos se joutuu kieltämään itseään, erikoislaatuisuuttaan, ulkoista ilmennystään. Mutta oppiessaan olemaan oma itsensä se luonnollisesti säilyttää sen mikä sille on ominaista ilmeten myös kulttuurina ja tapoina, jotka läpi historian ovat olleet kansalle tärkeitä.

Kyllä kansallakin on siis jokin oma itse, joka yhdistää kaikki sen yksilöt kokonaisuudeksi. Samalla tavoin kuin ihmisessä on itse, joka yhdistää kaikki hänen eri ominaisuutensa kokonaisuudeksi, joka tekee hänestä elävän olennon ja joka on edellytyksenä, että hän voi pyrkiä itsetuntoon, omana itsenään olemiseen.

Pekka Ervast: KANSAKUNNAN ITSENÄISYYS (Olla oma itsensä) Esitelmä 16.5.1915 (osissa tarkasteltuna, osa 1.)

Omana itsenään olemisesta kertovan esitelmäkokonaisuuden toinen osa käsittelee kansakunnan itsenäisyyttä sekä yhteisesti että oman kansakuntamme kannalta. Tiiviytensä vuoksi tarkastelen sitä nyt osissa.

Käsittelyn lähtökohdaksi P.E. asettaa oletuksen, että kansalla on olemassa jokin itse, jota voi oppia tuntemaan. Näinhän tavallisesti ajatellaankin, onhan jokaisella kansakunnalla oma kieli, historia, tavat, kulttuuri jne. Mutta Ervast osoittaa, ettei asia ole vain tätä eikä historian virtauksia vasten tarkasteltuna muutenkaan niin yksinkertainen. Siitä pääkohdin, tähän tapaan:

Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien seurauksena Euroopan kansat heräsivät jonkinlaiseen kansalliseen itsetuntoon. 1700-luvun lopulla lähti kytemään myös aivan toinen katsantokanta, puhjeten sitten pintaan noita mainittuja reittejä pitkin, ja tavallaan samojen aatteiden inspiroimana. Sillä niin kuin Ranskan vallankumouskin se kohotti korkealle veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden lipun, joskin juuri kansalliset pyrinnöt 1800-luvulla tämän veljeysaatteen nielivät. Mutta sen omaksui, ymmärtämällään tavalla, ns. tieteellinen maailmankatsomus, joka sosialistisena liikkeenä kulki läpi tuon mainitun vuosisadan, tullen eräänlaiseksi antinationalistiseksi liikkeeksi ja ilmiöksi. Sen mukaan kaikki ihmiset olivat veljiä kansakuntaan katsomatta.

Kiintoisalla tavalla Ervast pohtii sosialistisen ajattelun ja sen sisältämän veljeysaatteen asettumista ihmisten keskuuteen, myös esimerkein, etenkin vähäosaisten, kovia kokeneiden ihmisten kannalta. Enemmän kuin erilaiset kansallisuudet, ihmisiä erottavat toisistaan erilaiset taloudelliset, ekonomiset olosuhteet elämässä,hän myös toteaa. Köyhälistö joka maassa on enemmän erotettu saman maan kansasta ja oman maansa ylhäisöstä kuin köyhälistöstä toisessa maassa. Sama oli hänen mielestään havaittavissa myös muiden yhteiskuntaluokkien kohdalla. Talonpoika tunsi yhteenkuuluvuutta muiden maiden talopoikiin. Professori tuli paremmin toimeen ruotsalaisen, venäläisen, saksalaisen jne. oppineen kuin oman maansa työmiehen kanssa. Mikä kylläkin tuntuu luonnolliselta. Ervast toteaakin - koska eri ihmisryhmät olivat eri tavoin kehittyneitä. Vaikkakin kehitys yksipuolisesti määriteltynä, hän vielä lisää.

Lukijana ajatus viivähtää tässä kuulostellen nykypäivää. Niin, ovathan kansankerrokset yhä olemassa, mutta koulutukset ovat tulleet kaikille paremmin mahdollisiksi. Tiukat rajat ja rakenteet ovat muutenkin höltyneet, ainakin mitä verkostojen luonteihin ja vuorovaikutusmahdollisuuksiin tulee. Maailma on monella tapaa toinen kuin Ervastin aikaan, ja tämän esitelmän aikioihin reilu sata vuotta sitten ja aikaisemmin. Hän puhuu aikansa vinkkelistä, mikä ei kumoa sitä, että hänellä oli myös kyky katsoa tulevaisuuteen.

Vielä mieleeni tulee, ettei oppineisuus tänään aina edes tuo tullessaan asemaa tai muuta ns. parempiosaisuutta, ja toisaalta on alettu eri lailla arvostaa käytännön taitoja sekä sosiaalisen puolen lahjakkuutta ja muuta arjen osaamista. Ihmiset voivat myös jättää arvonsa ja asemansa ja ryhtyä tekemään jotain aivan muuta. Ja lopulta maallisen arvon ja aseman tuntuu määrittävän pitkälle varallisuus, raha. Vaikuttaa, että nykyään ovat myös ulkoista ihmistä koskevat arvostuskysymykset murroksessa, mikä kertonee eräänlaisesta väsymyksestä, rehellisyyden kaipuusta, ja siitä, että halutaan kuunnella enemmän itseään, olla aidommin sitä mitä on koko ihmisyytensä kannalta. Ehkäpä siksi ihmiset kaikissa luokissa, jos niin voi sanoa, ovat tulleet ”tavallisimmiksi”, eikä myöskään töykeillä vallanpitäjillä ole oikein menestystä. Silti on vielä paljon turhaa eriarvoisuutta ja kapeaa ajattelua, jonka seurauksena monet kärsivät. Toisaalta olemme täällä karmojemme mukaisesti, milloin asemissa milloin ilman, ja kaikkena muuna siltä väliltä. Ihmisyyttä ja inhimmillisyyttä oppimassa, ymmärsipä sitä sitten heti tai ei. Mutta jottei tämä menisi liikaa lukijan mietiskelyksi, käännän katseeni taas esitelmään, itse tekstiin.

Pekka Ervast: MITÄ ON OLLA OMA ITSENSÄ? (OLLA OMA ITSENSÄ) Esitelmä 9.5.1915

Pekka Ervast: MITÄ ON OLLA OMA ITSENSÄ? (OLLA OMA ITSENSÄ)
Esitelmä 9.5.1915

Omaksi itsekseen tulemisesta ja omana itsenään olemisesta puhutaan usein psykologisissa ja elämäntaidollisissa julkaisuissa. Ne ovat kiinnostavaa luettavaa, joka usein avaa ainakin muutamia uusia näkökulmia. Parhaimmillaan ne tukevat ihmisarvoa itsekkyyden ja kovuuden maailmassa. Niinpä otsikko ja aihe – Olla oma itsensä/mitä on olla oma itsensä – herätti näin Ervastin esille tuomanakin kiinnostusta. Onhan hänellä tapana huomioida myös asioiden ja ilmiöiden psykologisia puolia pohdinnoissaan. Mitenkähän tämä esitelmä rakentuisi, mihin painottuisi ottaen huomioon, että aihe oli ainakin tätä päivää vasten niin tavallisen tuntuinen? Vaikka toisaalta saattoi arvellakin hänen tarkastelevan teemaa tavanomaista laajemmalta ja syvemmältä. Niin kuin hän tekeekin, myös psykologisen ja elämäntaidollisen näkökulman sanottavaansa sisällyttäen.

Ervast sanoo, että ihmisen ainoa onni ja autuus on siinä, että hän on ja osaa olla itsenäinen, oma itsensä. Eikä vain onni ja autuus, vaan hänen henkinen ja sielullinen pelastuksensa. Mutta ihmiset eivät tiedä mitä on olla oma itsensä, jonka vuoksi eivät osaa sitä olla, vielä. Väite on suorasukainen, mutta ei perusteeton. Siihen palataan myöhemmin. Tutummalta sen sijaan tuntui ajatuksensa, että aina on ollut ja on ihmisiä, joiden sisäisin, vastustamaton halu on olla oma itsensä, jotka eivät voi saada rauhaa sielussaan, ennen kuin ovat löytäneet oman elämäntehtävänsä. Hän luonnehtii heitä lahjakkaiksi ihmisiksi, taiteilijasieluiksi, runoilijoiksi, neroiksi, joita ihmiskunnan keskuudessa on kunakin aikana montakin. Heille on ominaista erityisen vahva sielullinen pyrkimys vapauteen ja itsenäisyyteen, ja lisäksi heillä on ollut keskimääräistä kehittyneempänä sellainen lahja, mikä on ollut välttämätön heidän elämäntehtävälleen, tavallisesti äly. Ja vaikka äly yksin ei oikeanlaisen itsenäistymisen takeeksi riitä, on Ervastin mielestä tärkeää tutkia, sekä koettaa ymmärtää, millä tavalla lahjakkaat ja nerokkaat ihmiset ovat tai tahtovat olla oma itsensä, mitä se kertoo elämän omista voimavirroista ja lainalaisuuksista ja mitenkä itsenäisyys noissa ihmisissä ilmenee.

Sitten P.E. siirtyy ihmisten valtaosan, ns. tavallisten ihmisten pariin, suurien joukkojen, joissa ei olla vielä päästy selville, mitä ihmisen varsinainen itsenäisyys on. Ja kysyy, jäävätkö he sen onnen ulkopuolella, mikä ihmissielulle olisi suotu? - Niin ei tule käymään, sillä joskus tämä kysymys omana itsenään olemisesta, on tuleva kaikille ihmisille elämän tärkeimmäksi kysymykseksi. Tuolloin on käynyt myös selväksi, että ihminen on sisässään iankaikkinen henki, joka syntyy monta kertaa tänne maan päälle ja uudestaan saa yrittää, ponnistaa ja koettaa, voisiko hän saavuttaa itsenäisyyttä. Mutta niin kauan kuin hän uskoo vain yhteen elämään tässä fyysisessä maailmassa, ei hän voi nähdä mitään mahdollisuutta siihen, että suuret joukot saavuttaisivat todellisen itsenäisyyden, ja hän kuolee osaamatta ratkaista elämän suurta henkistä arvoitusta, hän selkiyttää.

Kysymyksen asettelut pitävät lukijankin tarkkaavaisena: ”Onko siis aika ihmissielun suuri kahlitsija ja valtias, niin että vasta pitkien kehitysjaksojen kuluttua antaa heidän joutua tämän niin tärkeän elämänkysymyksen eteen, kunnes aika on kehityksessä vienyt sielun sille kohdalle, että se kykenee tämän kysymyksen tekemään ja sen ratkaisemaan?” - Se jää opettajan mielestä meille aivan kuin sellaiseksi kysymykseksi, joka todella täytyy kysyä jos tuntee sielussaan rakkautta ihmisiä ja elämää kohtaan.

Lukijan osallisuus jatkuu. Nyt häntä pyydetään miettimään, onko ihmissielussa mitään sellaista itsenäisyyttä ja vapautta, jonka ihminen voi saavuttaa, vaikkei olekaan niin perin ihmeellisesti kehittynyt? Sillä olipa äly tai lahjakkuus kuinka korkea tahansa, on se vain yksi puoli ihmisen sisäisessä hengessä eikä välttämättä osoita, että ihminen on kaikin puolin erinomaisesti kehittynyt. ”On useita muitakin, ehkä syvempiäkin ominaisuuksia kuin pelkkä äly ja myös syvempiä ominaisuuksia kuin pelkkä siveellinen (eettinen, moraalinen, oikeudentuntoinen..) tasapaino ja siveellinen erinomaisuus. Sellainen on esimerkiksi hänen rakkauskykynsä”, Ervast sanoo. Vaikka ilmaisujaan ei voi moittia epäselvyydestä, silti jotain kysymystään joutuu lukemaan muutamaan kertaan. Se johtuu siitä, että välillä ajatteluaan on ikään kuin väännettävä esteettömille raiteille, sellaisille, joilla on hyvä näkyvyys. Aina ei nimittäin heti ”muista”, etteivät kysymykset ole ulkokohtaisia eivätkä myöskään ulkoa käsin ratkaistaistavissa. Vaan niihin pitää ottautua omasta sisäisyydestään.

Opastamisensa etenee. Hän kysyy, eikö historian aikana ole koskaan ilmestynyt siinä suhteessa lahjakkaita ihmisiä, että he olisivat yrittäneet ratkaista tätä suurta kysymystä ihmisen itsenäisyydestä, omana itsenään olemista, sillä tavoin, että se ratkaisu todella kelpaisi kenelle tahansa, kuinka pienelle, nöyrälle ja yksinkertaiselle ihmiselle tahansa? Odotettavissa olevasti hän siihen vastaa: - Epäilemättä on ollut sellaisiakin ihmisiä, neroja, lahjakkaita ja suuria ihmisiä, jotka ovat tuota kysymystä tältäkin kannalta pohtineet ja ovat sen tässä valossa ratkaisseet. Sellainen oli Jeesus Natsaretilainen, itsenäinen ihminen, joka tiesi ja osasi olla oma itsensä. Hän oli ratkaissut käytännössä elämän suurimman kysymyksen, kysymyksen ihmisen iankaikkisesta onnellisuudesta, elävyydestä ja autuudesta. Ihmisellä, joka kysymyksen on tällä tavoin ratkaissut, on jotakin kerrottavaa ratkaisustaan koko ihmiskunnalle, P.E. tähdentää. Ja lmaisee asian myös niin, että Jeesus avasi elämän portin eli salaisen elämän tien, opetuslapsen tien koko ihmiskunnalle.- Tällä opetuslapsen tiellä kaikki suuret, lahjakkaat ihmiset ovat kulkeneet, ottaneet tiettyjä askeleita.

Kiintoisalla tavalla Ervast sitten kuvaa Jeesuksen henkilöä ja hänen elämänhistoriaansa. Lukijan/kuulijan tietoisuudesta nousevat sen myötä tutut ja tunnistettavat näyt. Hän kertoo, kuinka jo lapsena olivat Jeesuksen sydämen ja älyn voimat niin suuret, että saattoi ajatella ja haaveilla paljon siitä, mitä tulisi elämässään tekemään. Älyn kehitys ihmiskunnassa oli paljon vähäisempi silloin, ainakin siellä päin. Jos Jeesus olisi syntynyt esimerkiksi Kreikassa sen mahtavuuden ja sivistyksen loistoaikana, hän olisi saattanut valita itselleen jonkin taiteellisen uran. Pienessä Juudean maassa samaa vapautta ja mahdollisuutta ei ollut. Jonkun profeetan tai profeetallisen kirjailijan hän olisi voinut valita esikuvakseen, ja ruveta sepittämään runoja, viisaita profeetallisia kehotuskirjoituksia, niin kuin Vanhan testamentin profeetat, jos hän olisi tahtonut ihmisiin vaikuttaa. Mutta haaveillessaankin hän aina ajatteli, koki, kuinka hän niin paljon kaikkia ihmisiä sääli ja rakasti. Olisiko kammioon sulkeutuminen ja runoteoksen kirjoittaminen sitä, jolla hän parhaiten auttaisi ihmisiä? Hänen sydämensä vastasi hänelle, ettei ollut, hänen tuli keksiä jotakin suurempaa, tapa, jolla lähestyä kaikkia ihmisiä. Jos hän eläisi runoilijan elämää, silloin ainoastaan runoilijat ja muut kaltaisensa lahjakkaat ihmiset ymmärtäisivät häntä. Luovat nuoret ihmiset löytäisivät esikuvan, samaistumisen kohteen, ja hän voisi tukea ja innostaa heitä aloillaan. Mutta hänen apunsa koskisi silloin vain tiettyä piiriä, tiettyä veljeskuntaa. Hän tahtoi osata elää niin, että voisi olla luotettuna, ystävänä, auttajana ja esimerkkinä jokaiselle ihmissielulle, kaikkina aikoina, olkoonpa tuo ihminen kuinka pieni ja nöyrä, ja mielestään kuinka lahjaton tahansa. Silloin nekin, jotka kamppailevat neron tiellä, saavat lohdutusta hänen elämästään.

Ervast jatkaa, puhuen epäilemättä myös itsestään, omasta tiestään, omista kokemuksistaan. Hän kertoo, kuinka keskusteluissaan Jumalan kanssa Jeesukselle vähitellen kuin ilmestyksenä selvisi, millä tavoin hän tulee elämään ja mitä tarkoittaa iankaikkinen elämä, esille tuotuna ihmiskunnan elämässä. Kuten kaikki nerot, lahjakkaat ihmiset Jeesuskin tiesi, että kaiken takana on elämän henki; elämä on yksi ja kaikki osat sen ilmennyksiä. Sitä suurta, yhtenäistä elämää hän kutsui Jumalaksi, tietäen, että hän, niin kuin kaikki, on Jumalan poika, suuren elämän lapsi. Tuosta suuresta, yhtenäisestä elämästä, joka vetää kaikkia yhteen, hänelle kuvastui käsite rakkaus, joka oli myös hänen sydämessään, ja niin hän sanoikin: Jumala on rakkaus.

Jumala, Isä, rakastaa kaikkia lapsiaan, sekä hyviä että pahoja, P.E muistuttaa. Ja onhan hyvä ja paha, ainakin ihmistä koskien aina myös jonkin verran suhteellinen kysymys, tähän lukijana lisään. Ja vielä senkin, että vaikkei elämä olekaan dualistinen, eikä ihminen toisaalta lähestulkoonkaan täydellinen, se ei silti tee tyhjäksi ihmisenä kasvun velvoitetta, kutsua ja mahdollisuuksia.

Ervast sanookin, että kun Jeesus sisäisellä selvänäköisyydellään näki enkeleitä, ja seurusteli niiden kanssa, hän myös näki, että nekin ovat epätäydellisiä. Niin ovat P.E.:n mielestä myös kaikki ihmiset ja kaikki eläimet ja kaikki olennot epätäydellisiä verrattuina täydellisyyteen, jota Jeesuskin kutsui Isäksi. Hän toteaa myös, ettei täydellisyyttä voi koskaan saavuttaa erillisinä, eristyneinä olentoina, erottuneina suuresta elämästä, sillä jo tämä yksilöllinen erottautuminen on epätäydellisyyttä ja sisältää itsessään epätäydellisyyden. Ja että jos joku eristäytynyt olento tahtoo olla täydellinen, silloin on hänen täydellisyytensä ainoastaan siinä, että hän ottaa sisässään vastaan isän täydellisyyden, ei siinä, että hän koettaa olla täydellinen itsekseen. Sillä sitä hän ei voi, siihen hän ei kykene. Ja viitaten Jeesuksen neuvoon - olkaa täydelliset, niin kuin teidän taivaallinen Isänne on täydellinen - , hän vielä jatkaa: ”Mutta kun Jumala on minussa elävä, kun minä elän Jumalassa, silloin minä olen todellakin oma itseni, silloin minä olen oma iankaikkinen itseni, silloin minä elän täydellisyydessä ja täydellisyys minussa.”

Edelleen P.E. syventää, ”Jeesuksen kautta havainnollistaen”, mitä on Jumalan rakkaus. ”Jeesus näki, mitenkä roomalaiset sortivat juutalaisia, miten hänen kansansa kärsi köyhyydessä ja tietämättömyydessä. Ja kuinka hän silloin kysyi: Jumala, jos sinä olet rakkaus, kuinka sinä annat näin tapahtua, kuinka sinä annat elävien olentojesi kärsiä? Miksikä heitä sorretaan? Miksikä he elävät köyhyydessä ja puutteessa ja kurjuudessa, tyhmyydessä ja tietämättömyydessä, jos Sinä heitä kaikkia rakastat? Kauan Jeesus mietiskeli ja kamppaili Jumalansa kanssa pyytäen tätä ilmoittamaan kuka on, millä tavoin suhtautuu asioihin, millä tavoin rakastaa ja mitä rakkaus todellisuudessa on. Kunnes huomasi, ymmärsi, ettei suuri jumalainen rakkaus, suuri elämä, rakastakaan paikallaan seisovaa, liikkumatonta elämää, koska se ei ole elämää, vaan kuolemaa. Mutta rakkaus on liikkuvaa elämää, rakkaus aina elää, rakkauskin rakastaa liikkuvaa elämää. Ja mitä se merkitsee henkisesti? Se merkitsee sitä, että Jumala rakkautena rakastaa kehitystä. ”

Esitelmä lähenee entisestään otsikon sisältämää kysymystä ja sen ratkaisua, kun P.E. toteaa: ”Jeesus huomasi, että Jumala rakastaa siten, että se nostaa kaikkia ihmissieluja ylöspäin kohti omaa itseään, Jumalaa kohti.” Mutta sitten seuraa pysäyttävä kohta, jonka kyllä totuudenetsijänä tietää, mutta jonka kohdalla tahtoisi tietyin osin ummistaa silmänsä: ”Jumalan rakkaus on sillä tavoin henkevä ja suuri, että se ei kohdistu katoavaan ja haihtuvaan, vaan se rakastaa vain ikuista. Suuri elämä ei sääli muotoja. Se antaa vahvemman ja väkevämmän sortaa heikompaa, se antaa mitä vääryyksiä tahansa tapahtua maan päällä. Se aivan liikkumattomana katselee. Jumala ei liikuta sormeaan, vaikka ihmiset nostaisivat minkälaisen sodan ja tulipalon tahansa maan päällä, elämän suuri rakkaus ei tekisi mitään. Siinä suhteessa on ihmiskunta suuri orpo, niin kuin Madame Blavatsky sanoo”. Ja lisäpoiminnoin, otsikkoonkin liittyen: ”Jumalan rakkaus sinänsä rakastaa ihmisiä vain iankaikkisina henkiolentoina, tunkien salamana ja tulena läpi kaikkien ihmissielujen, rakastaen niissä ikuista henkeä, rakastaen niitä vähitellen ylös päin omaan syliinsä, niin että niistä vähitellen tulee itsenäisiä olentoja.” Ja toisesta kohtaa: ”Hän itse asuu meissä kaikissa, ja siis jokaisessa ihmisessä pyrkii meidän oma todellinen itsemme, Jumala, esille, pyrkii itsenäiseksi, pyrkii itsetietoiseksi. ”

Entä mikä on ihmisen osuus, hänen tehtävänsä, asenteensa, ottautumisensa, näin arkisia ilmauksia käyttääkseni, tullakseen omaksi itsekseen, saavuttaakseen iankaikkisen elämän? Ja P.E. opastaa, tähän tapaan: On kaksi suurta asiaa. Niin kuin Jeesus ymmärsi, millä tavoin Jumala rakastaa, niin hän ymmärsi myös, että meidän ihmistenkin, saavuttaaksemme iankaikkisen elämän, pelastuksen ja onnen, tulee rakastaa ennen kaikkea Jumalaa, ylinnä kaiken rakastaa sitä rakkautta, joka rakastaa ikuista meissä ja nostaa meidät vähitellen kaikista kärsimyksistä ylös päin. Tätä jumalaista rakkautta meidän ennen kaikkea täytyy Jeesuksen mukaan rakastaa, jos me tahdomme saavuttaa iankaikkisen elämän.

Toinen on se, että tulee rakastaa lähimmäisiään yhtä paljon kuin itseään, ja olla näin suurelle orvolle ihmiskunnalle Jumalan sijaisia. ”Niin kuin Jumala ihmisen muodossa voi ihmistä rakastaa, niin voimme rakastaa ihmiskuntaa ja ihmisiä samalla tavoin, muodollisina, eristettyinä olentoina. Jumala voi ainoastaan ihmisen muodossa eläen rakastaa ihmisiä eristettyinä, persoonallisina ja yksilöllisinä olentoina.” ”Jos me rakastamme itseämme enemmän kuin toisia, silloin emme rakastakaan Jumalaa toisissa. Mutta jos me rakastamme toisia yhtä paljon kuin itseämme, silloin me rakastamme Jumalaa kaikissa.”

Näin liikkuivat ajatukset ja tunteet Jeesuksen sielussa, Ervast toteaa... Niin on myös tämä esitelmä tuottanut liikkeen ja hiljentymisen vuorottelua omassa tajunnassani. Tämä esitelmä vahvisti itselleni sen, että todellinen itsenäisyys on ensisijaisesti henkistä laatua. ”Etsikää ensin taivasten valtakuntaa niin kaikki muukin teille annetaan.” Siinä on mielestäni myös elämänilon ja inspiraation salaisuus.

Esitelmän alussa Ervast sanoi, että omana itsenään oleminen ei ole vain ihmisen onni ja autuus, vaan hänen henkinen ja sielullinen pelastuksensa. Niinpä hän nyt loppupuolella toteaakin, että läpi aikojen Jeesuksen huuto onkin ollut se, että jokainen ihmissielu voi pelastua. ”Seuratkaa minua; rakastakaa: niin kuin minä olen rakastanut, silloin te saavutatte iankaikkisen elämän. Sillä vaikka teillä ihmisillä ei olisi neron lahjoja, vaikka teillä ei olisi kehittynyttä älyä ja intelligenssiä, teillä on kaikilla syvällä sydämessänne iankaikkisen elämän ja iankaikkisen rakkauden mahdollisuus. Jokainen teistä seuratkoon siis minua siinä epäitsekkäästi. Ja kun te nuorina ajattelette ja suunnittelette elämäänne, suunnitelkaa se epäitsekkääksi. Ajatelkaa silloin, millä tavoin te voisitte ihmisiä palvella, millä tavoin te voisitte luoda onnea toisille. Elämä kyllä näyttää teille, mitä teidän on tehtävä. ”

Päättyköön tämä tarkastelu vielä pariin esitelmän lopun lainaukseen, joita ei hienovaraisuutensa ja vahvuutensa vuoksi sopinut kerronnaksi tiivistää:

Jeesuksen sanoin: ”Ja te, jotka tunnette sisässänne olevan erikoiskykyjä, jotka tunnette, että teillä on älyn lahjoja, jotka tunnette, että teillä on sisässänne kykyjä muuhun, te silloin rakastakaa sillä tavoin Jumalaa, että pyhitätte tuon työnne elävälle elämälle. Koska olette lahjakkaampia ja älykkäämpiä, koska tahdotte kulkea inhimillisen kulttuurin etunenässä, teidän täytyy ymmärtää, mitä varten elämä, kulttuuri on olemassa, mitä varten me elämme maan päällä. Teidän täytyy ymmärtää, millä tavoin Jumala rakastaa; ja teidän täytyy silloin tehdä työtänne niin, että se nostaa ihmisiä iankaikkisina sieluina ja henkiolentoina. Teidänkin täytyy rakastaa Jumalaa ennen muuta. Teissä, jotka olette perineet menneisyydestänne suuremmat lahjat, tämä Jumalan rakkaus ilmenee siinä, että pyhitätte kulttuurityönne Jumalalle, elävälle elämälle, joka nostaa ihmissieluja ikuisina olentoina. Ja teillekin on tuo toinen käsky rakastaa toisianne, yhtä tärkeä kuin ensimmäinen: sillä sekin on kaikille ihmisille sama. Rakastakaa toisianne enemmän kuin itseänne."

”Jeesus Natsaretilainen eli tämän sisäisen tietonsa ja näkemyksensä mukaisesti ja hän kuoli sen puolesta. Hänen elämästään ei siten ole jäljellä vain hänen ikuisesti pätevät sanansa, vaan myös hänen kautta ikuisuuksien elävät tekonsa, hänen epäitsekäs puhdas, kaunis, jalo elämänsä.”

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ Luku 7. Kirkastus ja Golgata

Kirkastus ja Golgata muodostavat kaksi viimeistä suurta etappia evankeliumien Jeesus-biografiassa. Nämä kaksi koskevat myös totuudenetsijää, Jeesuksen seuraajaa, hänen koettuaan ensin syntymän ja kasteen, Ervast sanoo, luoden sitten silmäyksen Jeesuksen elämään kokonaisuudessaan. Ensin oli Jeesuksen yksityiselämä, kasteeseen saakka. Sen jälkeen alkoi hänen jumalallinen elämänsä, työnsä ihmiskunnan hyväksi Palestiinassa. Seurasi toinen jakso, joka alkoi kasteella ja jakautui myös kahtia. Hän vaelsi juutalaisten keskuudessa, auttaen, parantaen ja opettaen. Ihmiset hämmästyvät hänen tietoaan, voimallisia tekojaan ja elävää sanaansa. Jakso kulminoitui tuohon kirkastukseen, jossa ainakin jotkut hänen lähimmistä opetuslapsistaan tulivat omassa vakaumuksessaan tietoisiksi siitä, että Jeesus oli Jumalan poika ja se Messias, josta oli puhuttu ja ennustettu. Sitten Jeesus kertoi siitä, kuinka hänet tullaan ottamaan kiinni, häväistään, loukataan ja lopuksi murhataan. Mutta kun Pietari loukkaantui ja kauhistui - ei semmoista saisi tapahtua Messiaalle ja hänen opettajalleen - Jeesus antoi ymmärtää, ettei näitä asioita voi arvostella ihmisten tavalla, vaan asioita on katsottava jumalalliselta kannalta, sillä Jumalan, Isän kanta voi olla toinen.

Tämän jälkeen Jeesus vie kolme läheisintä opetuslastaan, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen korkealle vuorelle ja siellä tapahtuu kirkastus. He näkevät ja kokevat kuinka opettajansa aura aukenee valoksi ja siinä näkyvät läsnä Mooses ja Elias, kunnioittamassa tuota uutta opettajaa. Opetuslapsissa herää ajatus, että juuri siinä, ”taivasmaailmassa” on heidän oikea kotinsa, jossa olisi ihana asua ja olla. Mutta sitten he ikään kuin hämmästyvät ja kadottavat tajuntansa, ja kun Jeesus meni heidän luokseen, he näkivät, että hän oli yksin. Noin voi P.E.:n mielestä jokainen pyrkijä tuntea, ainakin kuin vilaukselta, korkeamman tietoisuuden riemun vallatessa hänet. Samalla kun hän voi tuntea olevansa jotenkin kuin muukalaisia täällä näkyvässä maailmassa.

Myös Jeesuksen seuraajan elämässä on kirkastus etappi, ja korkea kokemus. Kun se ensimmäisen kerran tapahtuu opetuslapsen elämässä, tapahtuu se kuten evankeliumissa, ylemmässä astraalimaailmassa, mentaalimaailmassa, tai taivaallisessa maailmassa, niin kuin sitä myös nimitetään. Se on kuitenkin samalla elävä päivätietoinen kokemus, jossa hänen oma persoonallinen minänsä on läsnä. Mutta ennen kuin se tapahtuu on opetuslapsen täytynyt ponnistaa, kehittyä ja kasvaa henkisesti ulkonaisessa maailmassa. Muutenhan ei hänen alkavalla opetustyölläänkään olisi merkitystä. Maailman puolelta hän ei odota tunnustusta, ainakaan se ei ole työnsä tarkoitus. Eikä maailma paljoa edes välitä, kuuntelee vain jonkun sanan ja luo vaikutelman hänen edustamistaan asioista ja esiintymisestään. Mutta lähestyäkseen kirkastusta totuudenetsijä-opettajalla täytyy olla ainakin kolme semmoista oppilasta, jotka käyvät tai ovat käyneet läpi jo kirkastusta edeltäviä kokemuksia, Kristuksen syntymää ja kastetta. Muuten heidän silmänsä eivät olisi kyllin auki, eivätkä voisi seurata opettajaansa ”korkealle vuorelle”, älylliseen piiriin näkymättömässä maailmassa, jossa he voivat ja saavat olla todistajina kun opettaja kirkastetaan.

P.E jatkaa, tiivistetysti tähän tapaan: Jos taas opetuslapsi, Kristuksen seuraaja, on ennen tämän kokenut jossain elämässä, silloin on varsinainen kokemus hieman toinen. Se toistuu hänelle muistona. Kasteen jälkeen ovat nytkin kaikki kiusaukset olleet, joitakin oppilaita, kuulijoita on liittynyt häneen ja tulleet vakuutetuiksi että ”hän on jokin”. Kenties jokin entinen opettaja tai profeetta, joka on jälleen syntynyt, tai joku josta on puhuttu historiassa ja joka nyt on syntynyt erikoistehtävällä. Maailmakin voi olla nyt vähän kiinnostuneempi hänen olemisestaan.”

Mutta henkisessä elämässä ei merkitse mitään, mitä joku ihminen on ollut. Se on yhdentekevä asia. Jokainen meistä on ollut jotain, sitä tai tätä, P.E opettaa ja edelleen sanoo: - Moni on joskus ollut korkeassa, ehkä ruhtinaallisessa asemassa yhteiskunnassa. Kaikki olemme olleet kaikenlaista eri ruumistuksissamme. Henkisessä elämässä ei ole kysymys persoonallisesta menneisyydestä, vaan ainoastaan siitä, kuinka paljon on henkisesti pyrkinyt. Näkymättömässä maailmassa on ihminen juuri semmoinen kuin hän on sisäisesti. Vain se merkitsee jotakin.

Ervast selkiyttää edellistä palaten taas Jeesukseen, joka kysyi opetuslapsiltaan: - minkä te sanotte minun olevan? Kysymys kertoo, että se on osoitettu sellaisille, jotka ovat kokeneet ennen kirkastuksen. Olikin välttämätöntä olla, jotta he voisivat hänelle havaintonsa ja ajatuksensa ilmaista sekä Jeesuksen itsensä tunnistaa ja tunnustaa. Sillä sellainen tunnustus ei ole mikään teatteri- tai tekaistu tunnustus, vaan joka lähtee jonkun oppilaan sydämestä. Kuten Pietari sanoi Jeesukselle: Sinä olet totisesti Jumalan Poika.” ja vielä P.E. selkiyttää olevan yhdentekevää, mitä sanaa käyttää.” Ei ole välttämätöntä sanoa: sinä olet Jumalan Poika. Pääasia on, että joku oppilas on tuntenut jonkun sisässään ja tullut vakuutetuksi siitä, että hän osaa jotain sanoa tuolle ihmiselle: sinä olet . . . ─ ja sitten sanoo sydämensä syvimmän ja kauneimman ajatuksen. Ja silloin kun hän on semmoista sanonut, joku edes, mieluummin kaksi tai kolme, silloin voi tapahtua myöskin kirkastus. ”

Uudistuessaan kirkastuskokemus on aivan kuin muisto, hän jatkaa. - Se menee yleensä niin, että mieluummin kolme oppilasta yhtäkkiä näkee, eikä välttämättä edes samaan aikaan, vaan vaikka yksitellen eri tilanteissa kuinka heidän opettajansa aura aukenee, kuinka hän siinä loistaa kirkkaudessaan ja kuinka hänen luonaan, ts. oppilaan silmissä ja tajunnassa, on myös joitain korkeita olentoja, uutta opettajaa kunnioittamassa. Ja kun he tekevät tuon havainnon, silloin myös se kirkastus entisenä kokemuksena uudistuu siinä päivätajunnassa ja samalla siis fyysisessä maailmassa.

Ervast ottaa esimerkin Bhagavad Gita:sta, kun Arjuna näkee, ”todistaa”, Krishnan auran avautuvan ja koko maailman näkyvän siinä. ”Kirkastus on siis sitä, että asianomainen kirkastettu olento on silloin tunnustettu opettajaksi, tienviittaajaksi, ihmiseksi, joka voi toisia opastaa.” - Ja kun tämä tunnustus, tämä kirkastus on tapahtunut, silloin se kirkastettu ihminen astuu uuteen elämän perioodiin, jota nimitetään Golgatan tieksi. Hän lähtee kulkemaan Golgatan tietä, ja siinä on silloin monen laatuisia tapauksia, kokemuksia ja havaintoja.”

Kolme seikkaa tahtoo Ervast ottaa esiin tämän Golgatan tien yhteydessä. Ensimmäinen on niin sanottu Hosianna-tapahtuma. Maailma on huomannut, herännyt tietoisuuteen siitä, että heidän keskellään liikkuu opettaja, jolla on elämänvettä tarjota, joka on tullut toisesta maailmasta. Monet ihmiset, ehkä myös joukot arvostavat ja kunnioittavat häntä. Kiinnostus ilmenee sitten myös toisenlaisina tuntoina: tuossa on voimakas ihminen, joka saarnaa, mutta ainahan niitä on, mutta mitä tämä on? Taitaa olla kansan villitsijä ja vallankumouksellinen. Täytyypä seurailla häntä. Ja sitten Jeesus kulkeekin ristinkuolemaa kohti. Tämä sama asia tietysti toistuu jollain tavoin ja jossain asteessa hänen jokaisen hänen seuraajansa elämässä.

Toinen kohta koskee hänen kasvatus- ja opetustehtäväänsä, kun opetuslapset alkavat vähän arvella, mitähän palkkaa he saavat ja kuinka eteviä he ovat, ja missä he saattavat istua Jumalan valtakunnassa. Esiin tulee myös keskinäistä mustasukkaisuutta ja kateellisuutta. Se on P.E:n mielestä Golgatan tien vaikea kohta Jeesuksen seuraajienkin elämässä. Evakeliumissa oetuslapset olivat mustasukkaisia keskenään ja kilpistyi Juudakseen, joka oli olemuksessan hieno ja jalo, niin että olisi tahtonut antaa henkensä Jeesuksen puolesta Mutta sillä ehdolla, että olisi saanut olla ensimmäinen syvästi rakastamansa opettajan Jeesuksen sydämessä. ”Minun täytyy saada hänet näyttämään, kuka hän on, ja itse silloin saan olla siinä vieressä ja minunkin rakkauteni kerran tulee tyydytetyksi. Ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, että hän erehtyy, kun hän silloin Getsemanessa suuteli Jeesusta, että roomalaiset sotamiehet tiesivät, kuka oli Jeesus Natsarealainen. Jeesus katseli hänen silmiinsä ja silloin Juudas yhtäkkiä ymmärsi, ensinnäkin että Jeesus rakasti häntä. Ei ollut kysymyskään siitä, että Jeesus ei ollut rakastanut häntä ja vielä syvemmin kuin Juudas oli osannut aavistakaan. Ja samalla Juudas näki erehdyksensä, ja sen ettei ollut päässyt irti itsekkyydestään. ” Tuo Golgatan tie on juuri ääretön rakkauden kokemus, koettelemus, rakkauden suuri oppi. Sitten se päättyy ristinkuolemaan”, Ervast toteaa.

Hän tuo myös esiin, että sillä tiellä kulkeva kirkastettu Kristuksen seuraaja joutuu koko olemuksellaan, esimerkillään ja sanoillaan neuvomaan toisia, ”kuinka toimia oikein ylängöissä ja kuiluissa, personallisen elämän syvimmissä ja samalla sen myöskin korkeimmissa potensseissa”. Ja ennen kaikkea:– ”tuoda esiin , mikä on inhimillisen elämän, personallisen elämän, syvin ja korkein, valtavin, ominaisuus. Ihmisen kykyä rakastaa ja hänen kykyään ottaa vastaan rakkautta. Ihmisen rakkautta Jumalaa kohtaan tai Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan, mutta myös rakkautta, joka liittää ihmiset toisiinsa.” Sillä rakkautta ja sen ihannetta kaivataan, vaikkakin usko siihen välillä horjuu, ihannekin kaikkoaa, tullaan skeptikoiksi ja jopa kielletää.” Kunnes taas aletaan aavistaa ihanteen löytyvän. Ja P.E.:n ajatuksin myös tähän tapaan: - Niinpä kirkastettu opetuslapsi, kirkastettu Kristuksen seuraajaa, joka on pitkin koko sitä elämää, joka alkaa Kristuksen syntymällä, rakastanut ja oppinut rakastamaan, oppii nyt entistä syvemmin ja puhtaammin, ja aina kuin etukäteen rakastamaan, kaikkia ihmisiä, mutta joitakuita kuitenkin enemmän.

Kaikkea edellä kuvattua tapahtuu jokaisen suuren sielun, auttajan ja opettajan elämässä. Hän herättää rakkautta, koska hän rakastaa itse. Tai jollei häntä rakasta, häntä ei voi olla vihaamatta. Kirkastettu Kristuksen seuraaja asettaa ne, jotka häntä seuraavat, vaikeille koetuksille, sillä hän opettaa heille epäitsekästä rakkautta. Mutta sellaiselle, joka ei ole itsekäs persoonallisuudessaan on kirkastetun olennon kohtaaminen yhtä riemua ja onnea. Sen tähden on Kristuksen seuraajan Golgatan tie myöskin aivan täynnä rakkauden ruusuja, lohduttaa Ervast.

Ja vielä kolmas kohta Golgatan tiessä, jonka hän tahtoo nostaa esiin. Ei tapahtuma, vaan opetus, jonka Jeesus antaa, koskien maailmanloppua ja toista tulemistaan, asioita, joista hän myös opetuslastensa kanssa puhui. Ensinnäkin, ettei alkutekstissä käytetä tulemista tai ilmestymistä, vaan kreikkalaista sanaa, joka merkitsee läsnäoloa. Jos olisi ollut kysymys Jeesuksen tulemisesta ruumiissaan ja persoonallisuudessaan opetuslasten ei olisi tarvinnut kysellä opettajaltaan – ”mitä merkkejä--?” Mutta todellisuudessa he kysyvätkin: mitä merkkejä on siis, jos sinä olet läsnä jossakin tai meissä? Opetuslapsille oli selvää, ettei Jeesus tarkoittanut, että tulisi takaisin ruumissa, vaan hengessä. Ja Jeesus vastaa, ajatussisällön ollessa näin: ”Silloin kuulette semmoisia sanoja aina: kas tuossa on Kristus. Nyt Kristus on tullut. Nyt hän on tuossa, tuolla erämaassa ja tuossa huoneessa! Älkää uskoko, sillä vääriä Kristuksia ilmestyy. En minä sillä tavalla. Minä olen läsnä teissä, ja kun minä tulen, kun Jumalan Poika tulee, jossa minä olen, hän tulee kuin salama, joka lähtee idästä. Minä tulen silloin näkymättömässä maailmassa ja suurissa henkisissä kokemuksissa. Niissä minä tulen teihin ja toisiin ihmisiin. Ei ole mitään ulkonaisia merkkejä, että kenenkään tarvitsisi huutaa: 'kas tuossa on Kristus”.

Sitten seuraa viimeisenä etappina Jeesuksen elämänkertomuksessa ja viimeisenä suurena kokemuksena Kristuksen seuraajan elämässä, ristiinnaulitseminen, ”marttyyrikuolema”, joka opetusten mukaan on paitsi vääjäämätön, kaikessa symbolisuudessaankin voimia koetteleva tapahtuma. Ajattelen myös niin, että nuo neljä, syntymä, kaste, kirkastus ja kuolema kulkevat sielullisina ja henkisinä sisältöinä ja tapahtumina jokaisen pyrkijän elämässä spiraalinmuotoista rataa, aina selkeämpiä ja syvempiä kaaria esille nostaen ja tarkoituksenmukaisesti toteutuen. Ja että tuon spiraalin tunnistaminen itsessään on jo tavallaan Golgataa. Ja samalla aina nyt siitä vapautumista.

Ervast sanoo, että Golgata on voitto kuoleman yli, tapahtuipa se missä muodossa ja asteessa tahansa. Aikaamme seuraten ja tulevaa uumoillen tohdin myös sanoa, että yhä enemmän ja enemmän lienee Golgata-kokemuksissa kysymys ihmisen alemman persoonallisuuden, itsekkyyden ja sen variaatioiden loppuun palamisesta. Joka tapauksessa, Ervastin mukaan, Golgatassa, silloin kun se on täydellisimmillään, totuudenetsijän alempi persoonallinen elämä loppuu siihen, ja seuraa ylösnousemus, entisestä vapautuminen ja uuden jakson alkaminen yksilön elämässä. ”Se koko pitkä kehityssarja Kristuksen syntymästä ja sitten personallisuuden kuolema, se on kaikki tämän personallisuuden voittamista, kuolevan personallisuuden voittamista aste asteelta. Se loppuu siihen, että personallisuus on voitettu. Sitten tulee yksilöllisen ihmisminän kehitysjakso, joka alkaa personallisuuden kuolemalla ja jumalallisen inhimillisen minän syntymisellä.”

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ Luku 6. Jeesus Kristuksen elämä esikuvana

Pekka Ervast: kirja KRISTUS MEISSÄ

Luku 6. Jeesus Kristuksen elämä esikuvana

Jeesus Kristuksen asettaminen esikuvaksi ei merkitse hänen ulkoisen elämänsä kopioimista. Eikähän toisen ihmisen persoonallista, yksilöllistä elämää voisi kopioidakaan. Kysymys on Kristuksen seuraamisesta, tahdosta elää hänen opetustensa ja henkensä mukaan, josta aikaa myöten seuraa, että hänen silmänsä aukeavat ja hän alkaa ymmärtää pyhiä kirjoituksia. Niistä hän löytää myös oman autobiografiansa, ei yksityiskohdiltaan Jeesuksen elämän kaltaisen, vaan koostuen yhtenevistä henkisistä tapahtumista Kristuksen elämän ja hänen elämänsä välillä, Ervast opettaa.

Edellisessä esitelmässään hän puhui siitä, kuinka evankeliumeja uudella tavalla lukeva ja kuuleva ennen pitkää huomaa Kristuksen syntyvän hänessä. Nyt hän siirtyy toiseen merkittävään tapahtumaan ihmisen sisäisessä elämässä, Jeesuksen kasteeseen Jordanissa.

Kuten syntymän, on ihminen voinut kokea kasteen aiemminkin, jolloin se toistuu nyt hieman lyhennetyssä muodossa, ehkä hieman toisella tavalla kuin mitä kerrotaan evankeliumissa, hän valottaa, ja jatkaa, tässä tiivistäen: - Mutta jos hän ei ole sitä ennen kokenut, se tapahtuu samalla tavalla kuin evankeliumissa. Ei unitilassa niin, että hän herättyään voi sanoa nähneensä unta, vaan aivan realistisesti ja itsetietoisena toisessa todellisuudessa, ns. astraalisessa maailmassa. Tällöin ihminen tulee tilanteeseen, että hänen sisäinen näkönsä aukenee, ja hän saa elää joitain kohtia Jeesuksen kastekokemuksesta. Niistä tärkein on se, kun hän kuulee taivaallisen äänen pilvien takaa, auringon luota, Isän äänen, joka sanoo hänelle: minun rakas poikani, jonka nyt olen synnyttänyt, minä rakastan sinua. Tämän jälkeen totuuden etsijälle alkaa pitkä elämä, pitkä kokemusten sarja, jota hän lähtee kuvaamaan, tähän tapaan:

Elämä tuo ihmisen luo kiusaajan, tällä kertaa hänen oman persoonallisuutensa varjon, sen karmallisen äänen. Kuulostaa kuin se tulisi hänen ulkopuoleltaan, mikä johtuu siitä, että hän on nyt omassa inhimmillisessä minässään, jolloin kiusaaja tuntuu joltain, joka on noussut hänen eteensä. Kiusauksia tai kiusaajia on kolme, ne ovat hänen fyysis-eetterinen ruumiinsa, astraalis-mentaalinen ruumiinsa ja persoonallinen minuutensa. Ne kehottavat ihmistä ajattelemaan vain itseään, luomaan elämänsä saavuttamiensa sielullisten kykyjen ja henkisten kokemustensa mukaan.

Ensimmäinen kiusaaja neuvoo muuttamaan kivet leiviksi, hankkimaan rajattomasti maailman aineellisuutta. Tämän kiusauksen edessä seisovat kaikki nerokkaat ihmiset, jotka ovat ennen jo kokeneet henkisiäkin asioita. Nerokkuus, joka on aina yhteydessä suurten henkisten kokemusten kanssa, saavutetaan omalla työllä, usein suurilla ponnistuksilla edellisissä ruumistuksissa.

Niinpä ihminen sitten joku kerta syntyy nerona, jolla on talentti eikä vain talangi eli kyky. Hänellä on vaikkapa säveltämisen lahja, ja vielä niin, että hän tuntee voivansa hallita ääniä, jotka saapuvat ihmeellisenä soittona, jotka hän kykenee tulkitsemaan esimerkiksi sinfonioina ja tuomaan tähän näkyväiseen maailmaan toisten ihmisten kuultavaksi. Ensimmäinen kiusaus, loistavan aineellisen tulevaisuuden lumo, voi olla varsin vaikuttava. Mutta ennemmin tai myöhemmin tuollainen totuudenetsijä tulee tietoiseksi, tai voisi kai sanoa ”varmistuu” siitä, että nerokkuutensa on jumalallinen lahja, joka on asetettava ihmiskunnan palvelukseen.

Edellistä tarkentaen, P.E. antaa ymmärtää, että henkinen ihminen, joka on kokenut ennen Kristuksen syntymän ja kastekokemuksen Jeesuksen lailla torjuu luotaan tuon kiusauksen ymmärtäen, ettei ihminen elä yksinomaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka lähtee Jumalan suusta. Ja vaikka sen kaltainen hetken houkuttelisikin, hän tietää, ettei hänen sielunsa saisi rauhaa maailman rikkauksissa eikä hän voisi olla onnellinen ilman sitä elävää sanaa, joka lähtee elävän Jumalan suusta, ja mikä siis tulee hänelle hänen omien kykyjensä kautta. Siitä hän elää, ja se elää hänessä sitä mukaa, kuin hän itse osaa työntää luotaan ylenpalttisen aineellisuuden, siinä mielessä, että sitä itselleen tahtoisi.

Tulee toinen kiusaus, josta kerrotaan: ”Silloin perkele otti hänet mukaansa pyhään kaupunkiin ja asetti hänet temppelin harjalle ja sanoi hänelle: jos olet Jumalan Poika, niin heittäydy tästä alas; sillä kirjoitettu on: Hän antaa enkeleilleen käskyn sinusta, että varjelevat sinua; he kantavat sinua käsillään, ettet loukkaisi kiveen jalkaasi.”

Tuo toinen kiusaus, joka siis tulee ihmisen luo astraalis-mentaalisen ruumiinsa kautta, muistuttaa hänen kyvyistään ja lahjoistaan, joilla olisi helppo saada, ansaitusti ja oikeutetusti koko maailman kunnia. Hänen tarvitsisi vain osoittaa kykynsä, näyttää taitonsa, jopa ”ihmetöinä” tai siihen verrattavina saavutuksina. Tämäkään kiusaus ei ole opetuslapselle vaikea, jos hän on henkisesti kokenut ja itsetietoinen. Niinpä hän päätyykin sielussaan sanomaan - älä kiusaa Herraa, Jumalaasi.

Mutta etenkin lahjakkaat ihmiset, jotka eivät ole kyllin kokeneita vielä, Ervastin mielestä etsivät usein maailman kunniaa, vaikka eivät olisikaan niin kiinni aineellisuudessa, että välittäisivät suorastaan paljosta rahasta. Kunnia kiinnostaa, koska se elähdyttää, paisuttaa tunne-elämää ja olisi tavallaan suojakin. Sillä kukapa tahtoisi olla ainakaan torjuttu, häväisty, kunniaton, syrjässä, pilkattu, parjattu. P.E.:n mielestä kunnian tavoittelussa ei olekaan mitään suoranaista pahaa, se on luonnollinen, oikeakin ajattelu, kun on puhe persoonallisesta ihmisestä, sillä se voi kasvattaa moraalisesti mm. kannustaen vastuullisuuteen ja pitkäjänteisyyteen kaikessa työssä. Mutta pitempään henkistä tietä kulkenut huomaa pian, ettei se hänen sisimmälleen riitä.

Kunnian kiusaus voi tulla myös kastekokemuksen omaavalle ihmiselle toisessakin muodossa, jonkinlaisena ”persoonallisuuden viehättävänä voimana” ja sen vaalimisena itsessään. Tuon voiman tavoitteena, jos niin voi sanoa, on vedota ja vetää muita palvelemaan ja tukemaan itseään, ts. ihmisen persoonallisuutta. Ervast toteaa tämänkin kiusauksen olevan sinänsä luonnollinen ilmentymä. Sen voittaminen ole tiedostavalle opetuslapselle ylivoimainen hänen muistaessaan, että niin henkiset kyvyt ja lahjat, kuin persoonallisuuskin on asetettava Jumalan ja totuuden palvelukseen. "Ainoa kunnia, jota henkinen ihminen silloin pyytää, ja joka ei ole kuitenkaan missään erikoisissa tekemisissä kunnian kanssa, on se, että hän kelpaisi jumalien ja isän Jumalan edessä", P.E. toteaa.

Vielä hän nostaa esiin kasvujemme kentältä, että ollaan voitu kokea yhtä ja toista henkisesti, ehkei niin suuria, mutta kuitenkin jotain semmoista, ja että on ”edellytyksiä” langeta kunnianhimoon. Mutta ei niin syvälle, etteikö ajan oloon huomaisi semmoisen kunnianhimon olevan haitallisen ja väärin paitsi elämän myös hänen itsensä kannalta. Pyrkijä katuu, langettaa kuin tuomion itsensä yli. Samalla hän kuin pyytää, että karman herrat ottaisivat häneltä pois kunnian, että saisi kulkea oikeaa tietä. Jos muutos on tullut myöhään elämässään, siis vanhemmalla iällä, se vaikuttaa seuraavaan niin, että hän on edelleen lahjakas ja kyvykäs, mutta ei saavuta mitään kunniaa niin paljon kuin ansaitsisi.

Kolmannessa kiusauksessa nousee vahvimmin esiin ihmisen persoonallinen minä, joka monien elämien kokemusten kautta on saavuttanut jonkunlaisen täydellisyyden, ts. jonkinlaisen eheyden ja toisille esimerkiksi kelpaavan mallikelpoisuuden. Se pyytää totuudenetsijää liittämään sisäisen voimansa häneen - siitä syntyisi loistava, häikäisevän täydellinen persoonallisuus, jonka olisi helppo hankkia valtaa maailmassa, jopa niin, että voisi tällöin hallita ja vallita kaikkia, saada koko maailma omakseen. Ja P.E. edelleen, nyt kerronnastaan poimien: Professori, kuningas, miljardööri, mikä tahansa – valta on suuri houkutus varhemmalla taipaleella. Saada olla kunniallinen ja omata samalla valta, jota miljoonat ihmiset tottelevat. Niinpä he saavat syntyä tilanteeseen, että tämän maailman komeus palvelee heitä. Mutta jos he eivät ole ansainneet sitä, he pian huomaavat, etteivät osaakaan hallita, ja siitä seuraa sielullinen tyhjyys ja ikävä; ”pienessä mökissäkin olisi parempi elää”.

Kiintoisasti Ervast myös luonnehtii kyseisen kiusauksen merkitystä toisille, jo pitempään henkisiä kokemuksia tehneelle ihmiselle, joiltain osin näin: - Kiusaus ei ole siinä, että saisi hallita ja käskeä, että ihmiset juoksisivat hänen viittauksensa mukaan, vaan viehätys ja houkutus on siinä, että hän tietää kykenevänsä olemaan hallitsija, johtaja ja määräämään jokaiselle seikkaperäisesti, mikä työ hänelle kuuluisi. Hänellä ovat ne kyvyt, hän tietää, että voisi hallita. Kyseinen kohta jättää hetkeksi miettimään. Tulee ajatelleeksi, eikö juuri tällaisia johtajia tarvittaisi, tiedostavia, tuntevia, joilla on mm. kyky nähdä asioihin, ilmiöihin ja ihmisiin myös pintaa syvemmältä. Kenties Ervast olisi samaa mieltä, avaten vielä lisää elämän ihmismonisäikeisyyttä, näkyvän ja näkymättömän vuorovaikutusta, elämän ilmiöiden ja tapahtumien symbooliluonnetta ja sitä, kuinka kaikki olemme kasvussa. Mutta ehkä vielä sanoisi: sen tähden onkin tärkeää tarkastella suoraan, verhottomasti, totuudellisuuden, ihanteen, esikuvan ja hengen kannalta.

Esitelmässään hän jatkaa: ”…silloin hän myöskin heti tietää, että hän ei sittenkään vielä ole valmis, vaan vasta keskellä sitä pitkää elämäntyötä, mikä hänelle avautuu henkisesti kokeneena ihmisenä. Ja silloin hän sanoo persoonallisuutensa varjolle, kiusaajalle: `Mene pois tyköäni, saatana, sillä ainoastaan Jumalaa tulee palvella. Jumala yksin on oleva hallitsija, en suinkaan minä. Ja hän työntää sillä tavoin luotaan tuon viimeisen kiusaajan.”

Ervast kertoo, että voitettuaan kiusaukset henkiselle ihmiselle avautuu, kuten evankeliumeissakin, ensin parannus- ja sitten myös opetustyö, mikä ei edellytä erityisiä asemia tai korkeita toimia, ja onkin ehkä paremmin muutoin toteutettavissa, näin ajattelisin. Auttamistahan riittää, ja siinä ihmeetkin ovat todellisia. "Mennä ihmisten joukkoon, antautua mitättömäänkin työhön, joka lähtee rakastavasta sydämestä", P.E. kuvaa. Mutta se ei tarkoita vain ”kätten töitä”, lisään, vaan oikeaa ajatusta ja asennetta. Myötätunto on avain, mielestäni. Opettamista P.E. luonnehtii opastamiseksi, avoimeksi ja iloiseksi tien näyttämiseksi mitä on elämä ja miten se on elettävä. Keskeisenä siinä on Matteuksen evankeliumi ja vuorisaarna.

Opettaja tähdentää, ettei kysymys ei ole kaiken jättämisestä, sauvan ottamisesta ja lähtemisestä ulos saarnaamaan. Velvollisuudet suoritetaan loppuun ilman että edes kaipaisi niiden päättymistä. Kuitenkin ne päättyvät. Karmojensa suojissa on myös hyvä henkisesti kasvaa. Hän antaa myös ymmärtää, että pitkin matkaa totuudenetsijälle ilmestyy tilaisuuksia, jolloin hänen pitää opettaa, mutta ennen kaikkea oman pyrkimyksensä kautta.

Esitelmän loppupuolella Ervast tarkastelee Kristuksen oppiin ja sen opettamiseen liittyen kirkon ja kristinuskon tilaa historiallisine vaiheineen, mm. kristinuskon järjestymistä valtion kirkoksi vuonna 325, ja mitä tämä merkitsi Kristuksen opin ja siitä puhumisen kannalta. Muutos ei hänen mielestään merkinnyt järin hyvää. On myös unohdettu mitä sanotaan evankeliumissa koskien opettajaa, hän sanoo. "Emme kelpaa opettajiksi emmekä voi neuvoa ihmisiä ennen kuin olemme ensin seuranneet Jeesusta niin paljon, että Kristus on syntynyt meissä ja tulleet kastetuiksi. Se opetus ei ainakaan silloin ole Jeesuksen opetusta, niin kuin kansa ihmetteli sitä, että hän ei opettanut niin kuin kirjanoppineet ja fariseukset, vaan niin kuin semmoinen, jolla oli auktoriteettia. Ja sillä tavalla ihmisen pitäisi opettaa."

Kaikkiaan on tämä esitelmän loppu vahvaa, selkeää tekstiä asioista, joiden esille tuominen onkin keskeisintä virtaa hänen elämäntyössään. Mutta hän myös sanoo: ”Onneksi on herännyt toisia pyrkimyksiä maailmassa, tieteellisiä ja filosofisia ajatteluita, jotka ovat ravistelleet dogmeja ja ihmisiä unestaan, että tänä päivänä ei ole enää yhtä surullista, kuin sata- tai sataviisikymmentä vuotta sitten. Nyt on paljon valoisampaa ja kirkkaampaa, ja on alkanut aika, että kristikunnassa ihmiset alkavat ajatella ja kysyä: mikähän Jeesuksen ajatus oli täällä maan päällä? Pitää ottaa selvää. Otan itse ja luen luonnollisilla silmilläni ja koetan ajatella itse.”