Omana itsenään olemisesta kertovan esitelmäkokonaisuuden toinen osa käsittelee kansakunnan itsenäisyyttä sekä yhteisesti että oman kansakuntamme kannalta. Tiiviytensä vuoksi tarkastelen sitä nyt osissa.
Käsittelyn lähtökohdaksi P.E. asettaa oletuksen, että kansalla on olemassa jokin itse, jota voi oppia tuntemaan. Näinhän tavallisesti ajatellaankin, onhan jokaisella kansakunnalla oma kieli, historia, tavat, kulttuuri jne. Mutta Ervast osoittaa, ettei asia ole vain tätä eikä historian virtauksia vasten tarkasteltuna muutenkaan niin yksinkertainen. Siitä pääkohdin, tähän tapaan:
Ranskan vallankumouksen ja Napoleonin sotien seurauksena Euroopan kansat heräsivät jonkinlaiseen kansalliseen itsetuntoon. 1700-luvun lopulla lähti kytemään myös aivan toinen katsantokanta, puhjeten sitten pintaan noita mainittuja reittejä pitkin, ja tavallaan samojen aatteiden inspiroimana. Sillä niin kuin Ranskan vallankumouskin se kohotti korkealle veljeyden, vapauden ja tasa-arvoisuuden lipun, joskin juuri kansalliset pyrinnöt 1800-luvulla tämän veljeysaatteen nielivät. Mutta sen omaksui, ymmärtämällään tavalla, ns. tieteellinen maailmankatsomus, joka sosialistisena liikkeenä kulki läpi tuon mainitun vuosisadan, tullen eräänlaiseksi antinationalistiseksi liikkeeksi ja ilmiöksi. Sen mukaan kaikki ihmiset olivat veljiä kansakuntaan katsomatta.
Kiintoisalla tavalla Ervast pohtii sosialistisen ajattelun ja sen sisältämän veljeysaatteen asettumista ihmisten keskuuteen, myös esimerkein, etenkin vähäosaisten, kovia kokeneiden ihmisten kannalta. Enemmän kuin erilaiset kansallisuudet, ihmisiä erottavat toisistaan erilaiset taloudelliset, ekonomiset olosuhteet elämässä,hän myös toteaa. Köyhälistö joka maassa on enemmän erotettu saman maan kansasta ja oman maansa ylhäisöstä kuin köyhälistöstä toisessa maassa. Sama oli hänen mielestään havaittavissa myös muiden yhteiskuntaluokkien kohdalla. Talonpoika tunsi yhteenkuuluvuutta muiden maiden talopoikiin. Professori tuli paremmin toimeen ruotsalaisen, venäläisen, saksalaisen jne. oppineen kuin oman maansa työmiehen kanssa. Mikä kylläkin tuntuu luonnolliselta. Ervast toteaakin - koska eri ihmisryhmät olivat eri tavoin kehittyneitä. Vaikkakin kehitys yksipuolisesti määriteltynä, hän vielä lisää.
Lukijana ajatus viivähtää tässä kuulostellen nykypäivää. Niin, ovathan kansankerrokset yhä olemassa, mutta koulutukset ovat tulleet kaikille paremmin mahdollisiksi. Tiukat rajat ja rakenteet ovat muutenkin höltyneet, ainakin mitä verkostojen luonteihin ja vuorovaikutusmahdollisuuksiin tulee. Maailma on monella tapaa toinen kuin Ervastin aikaan, ja tämän esitelmän aikioihin reilu sata vuotta sitten ja aikaisemmin. Hän puhuu aikansa vinkkelistä, mikä ei kumoa sitä, että hänellä oli myös kyky katsoa tulevaisuuteen.
Vielä mieleeni tulee, ettei oppineisuus tänään aina edes tuo tullessaan asemaa tai muuta ns. parempiosaisuutta, ja toisaalta on alettu eri lailla arvostaa käytännön taitoja sekä sosiaalisen puolen lahjakkuutta ja muuta arjen osaamista. Ihmiset voivat myös jättää arvonsa ja asemansa ja ryhtyä tekemään jotain aivan muuta. Ja lopulta maallisen arvon ja aseman tuntuu määrittävän pitkälle varallisuus, raha. Vaikuttaa, että nykyään ovat myös ulkoista ihmistä koskevat arvostuskysymykset murroksessa, mikä kertonee eräänlaisesta väsymyksestä, rehellisyyden kaipuusta, ja siitä, että halutaan kuunnella enemmän itseään, olla aidommin sitä mitä on koko ihmisyytensä kannalta. Ehkäpä siksi ihmiset kaikissa luokissa, jos niin voi sanoa, ovat tulleet ”tavallisimmiksi”, eikä myöskään töykeillä vallanpitäjillä ole oikein menestystä. Silti on vielä paljon turhaa eriarvoisuutta ja kapeaa ajattelua, jonka seurauksena monet kärsivät. Toisaalta olemme täällä karmojemme mukaisesti, milloin asemissa milloin ilman, ja kaikkena muuna siltä väliltä. Ihmisyyttä ja inhimmillisyyttä oppimassa, ymmärsipä sitä sitten heti tai ei. Mutta jottei tämä menisi liikaa lukijan mietiskelyksi, käännän katseeni taas esitelmään, itse tekstiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti