Kirkastus ja Golgata muodostavat kaksi viimeistä suurta etappia evankeliumien Jeesus-biografiassa. Nämä kaksi koskevat myös totuudenetsijää, Jeesuksen seuraajaa, hänen koettuaan ensin syntymän ja kasteen, Ervast sanoo, luoden sitten silmäyksen Jeesuksen elämään kokonaisuudessaan. Ensin oli Jeesuksen yksityiselämä, kasteeseen saakka. Sen jälkeen alkoi hänen jumalallinen elämänsä, työnsä ihmiskunnan hyväksi Palestiinassa. Seurasi toinen jakso, joka alkoi kasteella ja jakautui myös kahtia. Hän vaelsi juutalaisten keskuudessa, auttaen, parantaen ja opettaen. Ihmiset hämmästyvät hänen tietoaan, voimallisia tekojaan ja elävää sanaansa. Jakso kulminoitui tuohon kirkastukseen, jossa ainakin jotkut hänen lähimmistä opetuslapsistaan tulivat omassa vakaumuksessaan tietoisiksi siitä, että Jeesus oli Jumalan poika ja se Messias, josta oli puhuttu ja ennustettu. Sitten Jeesus kertoi siitä, kuinka hänet tullaan ottamaan kiinni, häväistään, loukataan ja lopuksi murhataan. Mutta kun Pietari loukkaantui ja kauhistui - ei semmoista saisi tapahtua Messiaalle ja hänen opettajalleen - Jeesus antoi ymmärtää, ettei näitä asioita voi arvostella ihmisten tavalla, vaan asioita on katsottava jumalalliselta kannalta, sillä Jumalan, Isän kanta voi olla toinen.
Tämän jälkeen Jeesus vie kolme läheisintä opetuslastaan, Pietarin, Jaakobin ja Johanneksen korkealle vuorelle ja siellä tapahtuu kirkastus. He näkevät ja kokevat kuinka opettajansa aura aukenee valoksi ja siinä näkyvät läsnä Mooses ja Elias, kunnioittamassa tuota uutta opettajaa. Opetuslapsissa herää ajatus, että juuri siinä, ”taivasmaailmassa” on heidän oikea kotinsa, jossa olisi ihana asua ja olla. Mutta sitten he ikään kuin hämmästyvät ja kadottavat tajuntansa, ja kun Jeesus meni heidän luokseen, he näkivät, että hän oli yksin. Noin voi P.E.:n mielestä jokainen pyrkijä tuntea, ainakin kuin vilaukselta, korkeamman tietoisuuden riemun vallatessa hänet. Samalla kun hän voi tuntea olevansa jotenkin kuin muukalaisia täällä näkyvässä maailmassa.
Myös Jeesuksen seuraajan elämässä on kirkastus etappi, ja korkea kokemus. Kun se ensimmäisen kerran tapahtuu opetuslapsen elämässä, tapahtuu se kuten evankeliumissa, ylemmässä astraalimaailmassa, mentaalimaailmassa, tai taivaallisessa maailmassa, niin kuin sitä myös nimitetään. Se on kuitenkin samalla elävä päivätietoinen kokemus, jossa hänen oma persoonallinen minänsä on läsnä. Mutta ennen kuin se tapahtuu on opetuslapsen täytynyt ponnistaa, kehittyä ja kasvaa henkisesti ulkonaisessa maailmassa. Muutenhan ei hänen alkavalla opetustyölläänkään olisi merkitystä. Maailman puolelta hän ei odota tunnustusta, ainakaan se ei ole työnsä tarkoitus. Eikä maailma paljoa edes välitä, kuuntelee vain jonkun sanan ja luo vaikutelman hänen edustamistaan asioista ja esiintymisestään. Mutta lähestyäkseen kirkastusta totuudenetsijä-opettajalla täytyy olla ainakin kolme semmoista oppilasta, jotka käyvät tai ovat käyneet läpi jo kirkastusta edeltäviä kokemuksia, Kristuksen syntymää ja kastetta. Muuten heidän silmänsä eivät olisi kyllin auki, eivätkä voisi seurata opettajaansa ”korkealle vuorelle”, älylliseen piiriin näkymättömässä maailmassa, jossa he voivat ja saavat olla todistajina kun opettaja kirkastetaan.
P.E jatkaa, tiivistetysti tähän tapaan: Jos taas opetuslapsi, Kristuksen seuraaja, on ennen tämän kokenut jossain elämässä, silloin on varsinainen kokemus hieman toinen. Se toistuu hänelle muistona. Kasteen jälkeen ovat nytkin kaikki kiusaukset olleet, joitakin oppilaita, kuulijoita on liittynyt häneen ja tulleet vakuutetuiksi että ”hän on jokin”. Kenties jokin entinen opettaja tai profeetta, joka on jälleen syntynyt, tai joku josta on puhuttu historiassa ja joka nyt on syntynyt erikoistehtävällä. Maailmakin voi olla nyt vähän kiinnostuneempi hänen olemisestaan.”
Mutta henkisessä elämässä ei merkitse mitään, mitä joku ihminen on ollut. Se on yhdentekevä asia. Jokainen meistä on ollut jotain, sitä tai tätä, P.E opettaa ja edelleen sanoo: - Moni on joskus ollut korkeassa, ehkä ruhtinaallisessa asemassa yhteiskunnassa. Kaikki olemme olleet kaikenlaista eri ruumistuksissamme. Henkisessä elämässä ei ole kysymys persoonallisesta menneisyydestä, vaan ainoastaan siitä, kuinka paljon on henkisesti pyrkinyt. Näkymättömässä maailmassa on ihminen juuri semmoinen kuin hän on sisäisesti. Vain se merkitsee jotakin.
Ervast selkiyttää edellistä palaten taas Jeesukseen, joka kysyi opetuslapsiltaan: - minkä te sanotte minun olevan? Kysymys kertoo, että se on osoitettu sellaisille, jotka ovat kokeneet ennen kirkastuksen. Olikin välttämätöntä olla, jotta he voisivat hänelle havaintonsa ja ajatuksensa ilmaista sekä Jeesuksen itsensä tunnistaa ja tunnustaa. Sillä sellainen tunnustus ei ole mikään teatteri- tai tekaistu tunnustus, vaan joka lähtee jonkun oppilaan sydämestä. Kuten Pietari sanoi Jeesukselle: Sinä olet totisesti Jumalan Poika.” ja vielä P.E. selkiyttää olevan yhdentekevää, mitä sanaa käyttää.” Ei ole välttämätöntä sanoa: sinä olet Jumalan Poika. Pääasia on, että joku oppilas on tuntenut jonkun sisässään ja tullut vakuutetuksi siitä, että hän osaa jotain sanoa tuolle ihmiselle: sinä olet . . . ─ ja sitten sanoo sydämensä syvimmän ja kauneimman ajatuksen. Ja silloin kun hän on semmoista sanonut, joku edes, mieluummin kaksi tai kolme, silloin voi tapahtua myöskin kirkastus. ”
Uudistuessaan kirkastuskokemus on aivan kuin muisto, hän jatkaa. - Se menee yleensä niin, että mieluummin kolme oppilasta yhtäkkiä näkee, eikä välttämättä edes samaan aikaan, vaan vaikka yksitellen eri tilanteissa kuinka heidän opettajansa aura aukenee, kuinka hän siinä loistaa kirkkaudessaan ja kuinka hänen luonaan, ts. oppilaan silmissä ja tajunnassa, on myös joitain korkeita olentoja, uutta opettajaa kunnioittamassa. Ja kun he tekevät tuon havainnon, silloin myös se kirkastus entisenä kokemuksena uudistuu siinä päivätajunnassa ja samalla siis fyysisessä maailmassa.
Ervast ottaa esimerkin Bhagavad Gita:sta, kun Arjuna näkee, ”todistaa”, Krishnan auran avautuvan ja koko maailman näkyvän siinä. ”Kirkastus on siis sitä, että asianomainen kirkastettu olento on silloin tunnustettu opettajaksi, tienviittaajaksi, ihmiseksi, joka voi toisia opastaa.” - Ja kun tämä tunnustus, tämä kirkastus on tapahtunut, silloin se kirkastettu ihminen astuu uuteen elämän perioodiin, jota nimitetään Golgatan tieksi. Hän lähtee kulkemaan Golgatan tietä, ja siinä on silloin monen laatuisia tapauksia, kokemuksia ja havaintoja.”
Kolme seikkaa tahtoo Ervast ottaa esiin tämän Golgatan tien yhteydessä. Ensimmäinen on niin sanottu Hosianna-tapahtuma. Maailma on huomannut, herännyt tietoisuuteen siitä, että heidän keskellään liikkuu opettaja, jolla on elämänvettä tarjota, joka on tullut toisesta maailmasta. Monet ihmiset, ehkä myös joukot arvostavat ja kunnioittavat häntä. Kiinnostus ilmenee sitten myös toisenlaisina tuntoina: tuossa on voimakas ihminen, joka saarnaa, mutta ainahan niitä on, mutta mitä tämä on? Taitaa olla kansan villitsijä ja vallankumouksellinen. Täytyypä seurailla häntä. Ja sitten Jeesus kulkeekin ristinkuolemaa kohti. Tämä sama asia tietysti toistuu jollain tavoin ja jossain asteessa hänen jokaisen hänen seuraajansa elämässä.
Toinen kohta koskee hänen kasvatus- ja opetustehtäväänsä, kun opetuslapset alkavat vähän arvella, mitähän palkkaa he saavat ja kuinka eteviä he ovat, ja missä he saattavat istua Jumalan valtakunnassa. Esiin tulee myös keskinäistä mustasukkaisuutta ja kateellisuutta. Se on P.E:n mielestä Golgatan tien vaikea kohta Jeesuksen seuraajienkin elämässä. Evakeliumissa oetuslapset olivat mustasukkaisia keskenään ja kilpistyi Juudakseen, joka oli olemuksessan hieno ja jalo, niin että olisi tahtonut antaa henkensä Jeesuksen puolesta Mutta sillä ehdolla, että olisi saanut olla ensimmäinen syvästi rakastamansa opettajan Jeesuksen sydämessä. ”Minun täytyy saada hänet näyttämään, kuka hän on, ja itse silloin saan olla siinä vieressä ja minunkin rakkauteni kerran tulee tyydytetyksi. Ja hän ei ymmärtänyt ollenkaan, että hän erehtyy, kun hän silloin Getsemanessa suuteli Jeesusta, että roomalaiset sotamiehet tiesivät, kuka oli Jeesus Natsarealainen. Jeesus katseli hänen silmiinsä ja silloin Juudas yhtäkkiä ymmärsi, ensinnäkin että Jeesus rakasti häntä. Ei ollut kysymyskään siitä, että Jeesus ei ollut rakastanut häntä ja vielä syvemmin kuin Juudas oli osannut aavistakaan. Ja samalla Juudas näki erehdyksensä, ja sen ettei ollut päässyt irti itsekkyydestään. ” Tuo Golgatan tie on juuri ääretön rakkauden kokemus, koettelemus, rakkauden suuri oppi. Sitten se päättyy ristinkuolemaan”, Ervast toteaa.
Hän tuo myös esiin, että sillä tiellä kulkeva kirkastettu Kristuksen seuraaja joutuu koko olemuksellaan, esimerkillään ja sanoillaan neuvomaan toisia, ”kuinka toimia oikein ylängöissä ja kuiluissa, personallisen elämän syvimmissä ja samalla sen myöskin korkeimmissa potensseissa”. Ja ennen kaikkea:– ”tuoda esiin , mikä on inhimillisen elämän, personallisen elämän, syvin ja korkein, valtavin, ominaisuus. Ihmisen kykyä rakastaa ja hänen kykyään ottaa vastaan rakkautta. Ihmisen rakkautta Jumalaa kohtaan tai Jumalan rakkautta ihmistä kohtaan, mutta myös rakkautta, joka liittää ihmiset toisiinsa.” Sillä rakkautta ja sen ihannetta kaivataan, vaikkakin usko siihen välillä horjuu, ihannekin kaikkoaa, tullaan skeptikoiksi ja jopa kielletää.” Kunnes taas aletaan aavistaa ihanteen löytyvän. Ja P.E.:n ajatuksin myös tähän tapaan: - Niinpä kirkastettu opetuslapsi, kirkastettu Kristuksen seuraajaa, joka on pitkin koko sitä elämää, joka alkaa Kristuksen syntymällä, rakastanut ja oppinut rakastamaan, oppii nyt entistä syvemmin ja puhtaammin, ja aina kuin etukäteen rakastamaan, kaikkia ihmisiä, mutta joitakuita kuitenkin enemmän.
Kaikkea edellä kuvattua tapahtuu jokaisen suuren sielun, auttajan ja opettajan elämässä. Hän herättää rakkautta, koska hän rakastaa itse. Tai jollei häntä rakasta, häntä ei voi olla vihaamatta. Kirkastettu Kristuksen seuraaja asettaa ne, jotka häntä seuraavat, vaikeille koetuksille, sillä hän opettaa heille epäitsekästä rakkautta. Mutta sellaiselle, joka ei ole itsekäs persoonallisuudessaan on kirkastetun olennon kohtaaminen yhtä riemua ja onnea. Sen tähden on Kristuksen seuraajan Golgatan tie myöskin aivan täynnä rakkauden ruusuja, lohduttaa Ervast.
Ja vielä kolmas kohta Golgatan tiessä, jonka hän tahtoo nostaa esiin. Ei tapahtuma, vaan opetus, jonka Jeesus antaa, koskien maailmanloppua ja toista tulemistaan, asioita, joista hän myös opetuslastensa kanssa puhui. Ensinnäkin, ettei alkutekstissä käytetä tulemista tai ilmestymistä, vaan kreikkalaista sanaa, joka merkitsee läsnäoloa. Jos olisi ollut kysymys Jeesuksen tulemisesta ruumiissaan ja persoonallisuudessaan opetuslasten ei olisi tarvinnut kysellä opettajaltaan – ”mitä merkkejä--?” Mutta todellisuudessa he kysyvätkin: mitä merkkejä on siis, jos sinä olet läsnä jossakin tai meissä? Opetuslapsille oli selvää, ettei Jeesus tarkoittanut, että tulisi takaisin ruumissa, vaan hengessä. Ja Jeesus vastaa, ajatussisällön ollessa näin: ”Silloin kuulette semmoisia sanoja aina: kas tuossa on Kristus. Nyt Kristus on tullut. Nyt hän on tuossa, tuolla erämaassa ja tuossa huoneessa! Älkää uskoko, sillä vääriä Kristuksia ilmestyy. En minä sillä tavalla. Minä olen läsnä teissä, ja kun minä tulen, kun Jumalan Poika tulee, jossa minä olen, hän tulee kuin salama, joka lähtee idästä. Minä tulen silloin näkymättömässä maailmassa ja suurissa henkisissä kokemuksissa. Niissä minä tulen teihin ja toisiin ihmisiin. Ei ole mitään ulkonaisia merkkejä, että kenenkään tarvitsisi huutaa: 'kas tuossa on Kristus”.
Sitten seuraa viimeisenä etappina Jeesuksen elämänkertomuksessa ja viimeisenä suurena kokemuksena Kristuksen seuraajan elämässä, ristiinnaulitseminen, ”marttyyrikuolema”, joka opetusten mukaan on paitsi vääjäämätön, kaikessa symbolisuudessaankin voimia koetteleva tapahtuma. Ajattelen myös niin, että nuo neljä, syntymä, kaste, kirkastus ja kuolema kulkevat sielullisina ja henkisinä sisältöinä ja tapahtumina jokaisen pyrkijän elämässä spiraalinmuotoista rataa, aina selkeämpiä ja syvempiä kaaria esille nostaen ja tarkoituksenmukaisesti toteutuen. Ja että tuon spiraalin tunnistaminen itsessään on jo tavallaan Golgataa. Ja samalla aina nyt siitä vapautumista.
Ervast sanoo, että Golgata on voitto kuoleman yli, tapahtuipa se missä muodossa ja asteessa tahansa. Aikaamme seuraten ja tulevaa uumoillen tohdin myös sanoa, että yhä enemmän ja enemmän lienee Golgata-kokemuksissa kysymys ihmisen alemman persoonallisuuden, itsekkyyden ja sen variaatioiden loppuun palamisesta. Joka tapauksessa, Ervastin mukaan, Golgatassa, silloin kun se on täydellisimmillään, totuudenetsijän alempi persoonallinen elämä loppuu siihen, ja seuraa ylösnousemus, entisestä vapautuminen ja uuden jakson alkaminen yksilön elämässä. ”Se koko pitkä kehityssarja Kristuksen syntymästä ja sitten personallisuuden kuolema, se on kaikki tämän personallisuuden voittamista, kuolevan personallisuuden voittamista aste asteelta. Se loppuu siihen, että personallisuus on voitettu. Sitten tulee yksilöllisen ihmisminän kehitysjakso, joka alkaa personallisuuden kuolemalla ja jumalallisen inhimillisen minän syntymisellä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti