Pekka Ervast: MITÄ ON USKO? II Esitelmä 8.10.1916

Edelliseen esitelmäänsä (1.10.1916) viitaten Ervast lähtee liikkeelle protestantismin ytimestä, joka kuuluu – usko yksin auttaa, tekee autuaaksi, uskossa on pelastus. Ja kysyy, mikä on tämä ”autuutus” ja mikä on pelastus, joka käsite liittyy myös teosofiaan.

Kirkossa autuudella, joka edellyttää uskoa tarkoitetaan ns. ikuista autuutta, iankaikkista elämää sekä samalla pelastumista ikuisesta kadotuksesta, hän sanoo. Teosofiassa pelastus ei koske vain jotain kuoleman jälkeistä vaikeutta, josta ei ole tietoa, vaan tätä elämää ja olotilaa, joka tunnetaan ja tiedetään; elämää, josta voi sanoa, että se on luonteeltaan jo itsessään myös kärsimystä, tuskaa ja pahaa. Mutta pelastuksella ei silloin tarkoiteta myöskään materialistisen ajattelun mukaista, kuolemassa tyhjiin haihtumista, hän opastaa.

"Pelastumisessa on kysymys siitä, että aina jotain voitamme." Niinpä jos protestantismin periaatteeseen - usko yksin autuuttaa - sisältyy elämän totuus, niin se tarkoittaa, että sen on mahdollista viedä ihminen tässä elämässä iankaikkiseen autuuteen. Silloin kysyy, mikä on se elämä, joka ihmiselle silloin alkaa? "Se on teknillisesti katsoen se elämä, joka alkaa vihkimyksessä.” Ja myöhemmin, tähän liittyen: …”ihminen on vielä oleva tässä ruumiillisessa elämässään vapaa.”

Mitä teosofisesti ajatellen sitten tarkoitetaan vihkimyksellä? Onko se jotain varsin juhlavaa ja kokonaan arkisen elämän ulkopuolelta? lukijanakin kysyy. Vastaus on löydettävissä kaikista teosofisista kirjoista, P.E sanoo. Niissä puhutaan, kuinka vihkimys nostaa ihmisen pois tästä maailmasta niin, ettei hän ole enää, kuten kristinuskossakin sanotaan, perkeleen vallassa tai ”pahan orja”. Ja jos pitää mielessään, että elämä tällä tavoin, Jumalan omana on samaa kuin mitä teosofit kutsuvat vihkimykseksi, eli uuden elämän alkua, uudestisyntymisen alkua, silloin on Ervastin mielestä syytä vielä kerran kysyä, onko sanoissa - usko yksin autuuttaa ja pelastaa - perää? Myöntävästi vastaaminen merkitsee, että se nostaa esille ja katsantoon myös vanhan teosofisen opin puhdistuksen tiestä, jonka suhteen joudutaan toteamaan, että usko todella voi ihmisen "vihkiä ja vapahtaa". Ja kysymään, millä tavalla on siis usko puhdistuksen tien veroinen, ja millä tavalla puhdistuksen tie voi ottaa uskon muodon? On kuitenkin hyvä ensin muistuttaa mieleemme mitä puhdistuksen tie on.

Ervastin mukaan siinä on kysymys välttämättömästä ihmissielun puhdistuksesta, joka pitää tapahtua ennen kuin ihminen voi tulla oman sisimmän itsensä ilmennykseksi, eli ottaa vastaan oman korkeamman minänsä. Tällä tiellä erotetaan neljä eri astetta, jotka hän nostaa nyt esiin. Esimmäinen on kyky erottaa todellinen epätodellisesta. Se on kyky nähdä, mitä elämässä on todellista ja pysyvää, ja mitä on vaihtuvaa. Tätä näkemystä seuraa toinen askel, välinpitämättömyys epätodelliseen nähden. Kolmanteen askeleeseen kuuluu, että ihmisen täytyy saada haltuunsa oma persoonallisuutensa ja kyetä hillitsemään sanojaan, ajatuksiaan, käytöstään. Hänen pitää kehittää itsessään suvaitsevuutta ja kestävyyttä. Neljäs askel on pelastumisen kaipuu, joka onkin kuin seuraus kaikesta edellisestä ja päättyy vihkimykseen.

Ervast toteaa, että myös kristinopissa on puhdistuksen tie ja sen eri askeleet selvästi esitetty, ja määritelty näin käytännöllinen uskon elämä ja sen kasvu. Ja vaikka sanonta usko yksin tekee autuaaksi on voitu käsittää myös väärin, niin kristinopin dogmatiikassa selvästi sanotaan, ettei usko ole mikään hetken lapsi. Se on vähitellen kasvava ja saavutettava sielun tila. Ja vaikka kysymys onkin Pyhän Hengen armovaikutuksesta, niin tehdään kuitenkin selvä ero tämän armovaikutuksen kasvun askelten välillä.”

Kirjassaan ”Kirkonopin teosofia”, johon P.E. myös itse viittaa, käydään seikkaperäisesti läpi kristillisen kirkon opettamaa puhdistuksen tietä. Nyt esitelmässään pääkohdin hän esittää näin: ”Ensimmäinen askel on kutsumus. Jumala kutsuu, kuten kristityt sanovat. Se on yhtä kuin viveka, todellisen erottaminen epätodellisesta. Toinen askel on parannus eli mielen muutos. Mieli, joka on rakastanut pettäviä ilmiöitä, se sama mieli kääntyy rakastamaan Jumalaa, ja se on samaa kuin vairaagja. Kolmas askel Jumalan armovaikutuksessa on kristillisen teologian mukaan vanhurskauttaminen ja se vastaa kuutta hyvettä. Neljäs askel uskon tiellä on kirkastus, ja se on samaa kuin pelastuksen kaipuu.” Ervast tuo esiin arvostuksensa niitä kristityitä teologeja kohtaan, jotka ovat alkujaan aavistaneet, mitä on uskon kasvu, ja mitä on ihmistä vapauttava, vihkimykseen valmistava puhdistuksen tie.

Mutta usko on yksi monista ”menetelmistä”, millä ihminen voi puhdistua, ja että puhdistuksen tiellä on monta muotoa, Ervast toteaa. Niitä on opetettu kaikissa uskonnoissa, eikä kristinusko ole muitten uskontojen ulkopuolella, vaan sekin tahtonut johtaa ihmisiä vihkimykseen, valoon. Lutherilaisuudessa ja kaikessa protestantismissa puhdistuksen tie kuvautuu hänen mielestään hyvin selkeästi.

Protestanttisen liikkeen alkuunpanijan Martti Lutherin elämäntyöstä ja sen merkityksestä Ervast puhui jo jonkin verran viime kerralla. Nyt hän jatkaa mm. todeten, että tämä ihminen oli todellinen ”Herran sotilas”, joka taisteli uuden ajan puolesta. Tuntien ja tunnistaen sen, että tarvittiin uutta puhdistuksen tietä, uutta ”menetelmää”, sillä vanha katolinen ei enää vastannut tarkoitustaan. Luther ei tuntenut muita uskontoja kuin katolisen kirkon, eikä voinut siis vertailla keskenään eri menetelmiä. Mutta hän voitti taistelun, tavoitti uuden menetelmän, vapauttavan uskon, joka yksin ihmisen pelastaa.

Sitten Ervast kysyy, mitä on tämä usko, mikä on puhdistuksen tien tarkoitus ja mikä on sen olemus? Teosofisen määritelmän mukaan se on personallisuuden valmistamista vastaanottamaan korkeampaa minää, hän sanoo, ja vähän myöhemmin: - Puhdistuksen tie on sitä, että ihmisen tahto herää toimintaan.

Kysymyksin ja vastauksin, ja samalla kuulijoidensa/lukijoidensa kanssa kuin vuorovaikutuksellisesti edeten hän jatkaa: - Miksi sitten pitää ihmisen tahtoa pelastusta, eikö suuri elämä sinänsä vie ja nosta vähitellen hänet päämäärään, vaikka emme itse tekisi mitään sen eteen? Vielä tarkentaen, tähän tapaan: - Jälleensyntymiseen uskovahan voi näin ajatella ja luulla, koska hän tiedostaa karman lain johtavan maailmaa niin, että saamme seuraavassa elämässä jatkaa siitä, mihin olemme tässä elämässä kehityksessä päässeet, ja ottaa vastaan entisten tekojemme seuraukset. Lisäksi voidaan olettaa, että luonnossa on tietynlainen kehityksen virta, joka kantaa meitä päämäärään, saavuttamaan kerran täydellisyyden, niin että pelastumiseksi riittää kun elää tuossa virrassa mukana.

Siihen, onko asia näin on P.E.:n vastaus ehdoton: ”Ei ole, ei ole olemassa sellaista kehityksen virtaa, joka kantaisi meitä ilman, että itse ponnistamme.“ Perustelunsa on järkeenkäypä ja kiintoisa, tässä tiivistäen:
- Se, että kuvatulla tavalla ajatellaan pohjautuu paljolti Darwinin tutkimuksiin ja keksintöihin, kuten että elämässä vallitsee laki, joka alati kehittää uusia muotoja entisten hävitessä. Sellaista kehitystä ei myöhempien tutkimusten mukaan kuitenkaan luonnossa ole, vaan on todettu luonnon edustavan konservatiivista periaatetta koettaen pysyä vanhoissa muodoissa vastustaen kehitystä. Havainto tukee salatieteellisiä oppeja, jotka sanovat, että kaikki kehitys tapahtuu ja pannaan toimeen näkymättömällä tavalla, sisästä päin. Niinpä ei ihminenkään kehity eikä pelastu, saavuta lopullista päämääräänsä, autuutta ja ihannetta, johon hänen aavistuksensa viittaa, jos hän luottaa vain luontoon, eikä hänessä pääse heräämään kehitysvoimaa, tahdon voimaa, joka vaikuttaa sisästä päin. Hän voisi kyllä luulla kehittyvänsä kun hänen sielunsa kehittyy ja hän oppii yhä paremmin tuntemaan ja havaitsemaan ulkomaailmaa, mutta henkisesti hän ei kehity siten. Ihmisen pitää itse tahtoa, että hän kehittyy henkisesti ja että hän vapautuisi kaikesta pahasta ja tietämättömyydestä, silloin jälleensyntyminenkään ei ole enää vain vanhan elämän uudoistumista eri muodoissa. Kun hän itse tahtoo tätä, silloin vasta toivon tähti alkaa hänelle loistaa.

Niin on myös uskon eli puhdistuksen tien luonne esitelmässä mielestäni havahduttava: - Ei se ole älyä eikä sentimentaalista tunnetta, sellainen on harhaanvievää. Se ei ole myöskään maailmankatsomusta, sillä se on tekemisissä järkemme kanssa. Se usko on pikemminkin tahtomme heräämistä, jolloin se on uskoa jumalalliseen rakkauteen, ja niin ollen myös tahtoa rakastaa.

Niin tullaan kysymykseen, kuinka tämä usko herää? Se on salaperäinen asia, mystinen kokemus jonka tietää vain se, joka on löytänyt ja kokenut Jumalan rakkautta, Ervast sanoo, ja jatkaa, että uskoa on aina koetettu puhdistuksen tiellä kuin herättää, (siis lopulta aina näkymättämän maailman puolelta, ajattelisin) niin että ihminen voi joutua ankarastikin työstämään sisäisesti, etsimään keinoja. Luther sellaisen keinon löysi.
Hän antaa Lutherin puhua: “Se usko herää ihmisessä, kun hän katselee Jumalan rakkautta Jeesus Kristuksessa ja näkee Jeesus Kristuksessa sen Jumalan täydellisyyskuvan, Jumalan kuvan inhimillisessä täydellisyydessä, sen kuvan, joka on elävä Kristus, joka aina on ja elää ihmiskunnan sisällä, ihmiskunnan tajunnassa ja jota ilman ihmiset eivät jaksaisi olla olemassa!”

Niinpä kun ihminen näkee, mitä Jumala meistä tahtoo, niin se täyttää hänet ihmeellisellä inspiraatiolla ihmisihanteesta, joka asetettu häneen. Kalliosta, jonka päällä voi seista. Silloin hänen tahtonsa herää olla tuon ihanteen mukainen ja uppoutua jumalalliseen rakkauteen. Siihen on silloin tullut ikään kuin raja (ajattelisin) siten, ettei hänen tarvitse alistua pahaan, ja tuskitteluja vailla saamme olla kokonaan sitä, mitä olemme.

- Elävää elämää oleva usko kuljettaa ja puhdistaa meitä. Ei muutamassa hetkessä, muutamassa tunnissa, muutamassa elämässä, mutta kuitenkin kaiken aikaa eteenpäin, vihkimystä kohti, kirkastusta kohti, veljien joukkoon, maailman iankaikkisten olentojen joukkoon.

Omana kommenttinani, että vaikka nämä olivat taas syvälle luotaavia ja paikoin ehkä paljonkin puntaroimista vaativia asioita niin tekstinsä tarkastelun jälkeen mieli on aina keventynyt ja vapaa. Kuin kaappeja ja komeroita siivottuaan, mutta tietenkin eri tasolla. Jotain menee aina parempaan järjestykseen, kun tunnistaa säilytettäväin arvon, ja osaa heittää pois sellaista, jolla ei ole ollut enää aikoihin käyttöä. Ajattelen myös, miten hyvin Ervastin opetukset, vuosisadan takaisetkin pohdinnat soveltuvat tähän päivään ja miten niiden paikka kuuluisikin olla yhä enemmän erilaisilla henkisillä ja hengellisillä kentillä ja elämänalueilla, selkiyttävinä ja inspiroivina anteina kuten tietysti ovat olleet ja ovatkin. Hänen henkinen tietoutensa ja kokemuksellisuutensa on suuri, ja hänen ajatteluunsa sisältyy erottamisen hengen asemesta aina kiihkoton, tutkiva, ymmärtämään pyrkivä henki, erilaisia teitä tai polkuja pitkin kulkevia totuudenetsijöitä kohtaan. Mikä mielestäni on sellaista ajantasalla olemista ja realismia, jota tänä aikana kaivataan mutta jota vielä aika paljon puuttuu.